Read the Book, See the Movie: Himoshoppaajan salaiset unelmat

Tämä Read the Book, See the Movie -haaste alkaa aika kevyesti. Ensin oli käsittelyssä Houkutus ja nyt otin käsittelyyn Sophie Kinsellan kirja Himoshoppaajan salaiset unelmat ja sen pohjalta tehdyn elokuvan.

Himoshoppaajan salaiset unelmat kirjana

Jostain syystä himoshoppaaja Rebecca Bloomwood sai minut viihtymään ihan täysillä siitä huolimatta, että hänellä on ongelmatilanne, jossa ei oikeassa elämässä ole mitään nauramista. Rebeccalla on Visa-lasku, jonka maksamiseen hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa, mutta shoppaamista tämä nuori nainen ei siitä huolimatta pysty lopettamaan. Hän löytää jatkuvasti tarjouksia, joita ei voi ohittaa, tai muuta pakollista ostettavaa. Hän ostaa jopa puuesineen, joka on hänestä kamala mutta joka pitää saada, koska siitä on ollut kuva arvostetussa sisustuslehdessä.

Rebecca yrittää ensin lopettaa/vähentää shoppailua, mutta koska idea on tuhoontuomittu, hän päätyy etsimään parempia tuloja. Niitäkään ei oikein tahdo löytyä, sillä esim. vaateliikkeessä työskennellessään Rebecca iskee silmänsä samoihin seeprakuvioisiin farkkuihin kuin eräs asiakas ja toimii sitten sen verran tehokkaasti saadakseen farkut itselleen, että saa saman tien potkut. Rebecca on siis niitä häseltäjiä, jotka saattaisivat olla tosielämässä raivostuttavia mutta joista voidaan kirjoittaa hyvin rullaavaa viihdettä. On selvää, että hän joutuu koko ajan entistä hullumpiin tilanteisiin.

Rahahuolien lisäksi Rebeccalla on mieshuolia. Hän välillä vihaa ja välillä rakastaa Luke Brandon -nimistä miestä, vaikkei hänellä edes ole seurustelusuhdetta tähän, ja juuri tämän asetelman vuoksi on helppo arvata, että juuri Lukesta tulee mies Rebeccan rinnalle ennen kuin tarina päättyy. Luke on rikas ja keskimäärin menestyvä mies ja arvaahan sen, että Rebeccan tilanne muutoinkin järjestyy, koska harvemmin chic lit -kirjat kovin onnettomasti päättyvät.

Kinsella kirjoittaa keveästi ja mukaansatempaavasti, eikä siis ole ihme, että hänen viihderomaaninsa ovat suosittuja. Voisin kuvitella lukevani koko Himoshoppaaja-sarjan – ja se on paljon se, sillä itse en ole ollenkaan sellainen vaateshoppaaja kuin kirjan Rebecca, vaikka shoppailuinnon tunteena tunnistankin.

Himoshoppaajan salaiset unelmat -elokuvan katsomista jännitän hieman, sillä devarin takakannen perusteella leffa perustuu useampaan kuin yhteen kirjaan. Olisi hauskempi verrata kirjaa ja elokuvaa, jos leffa olisi selkeästi tulkinta vain tämän kirjan tarinasta. Kirjan miljöönä on Lontoo, joten toivotaan, että se näkyy elokuvassakin eikä tarinaa ole siirretty jonnekin Atlantin toiselle puolen. Ja toivotaan, että elokuva saa minut nauramaan – sen verran hyväntuulinen kirja oli – ja elokuville on jotenkin helpompi nauraa kuin kirjoille, vaikka ne olisivat hauskojakin.

Himoshoppaajan salaiset unelmat elokuvana

Himoshoppaajan salaiset unelmat -elokuvan katsominen ei lähtenyt kovin jouhevasti käyntiin. Ensiksikin Hollywoodissa katsotaan nähtävästi, ettei Lontoo ole tarpeeksi mielenkiintoinen kaupunki, joten tarina oli siirretty New Yorkiin. Lisäksi Rebecca työskentelee kyllä lehdessä mutta siitä ei ole puhettakaan, että hän työskentelisi talousneuvoja kirjoittavana toimittajana (tämä vika korjaantuu kyllä pian). Rebeccan kämppis on menossa naimisiin Tarquin-nimisen miehen kanssa, joka kirjassa oli kämppiksen serkku, joka vei Rebeccan treffeille ja sattui olemaan miljönääri. Luke Brandon on Rebeccan pomo, ja alusta asti nämä kaksi pitävät toisistaan, millä ratkaisulla syrjään jää paljon ”olet niin raivostuttava mutta kohta rakastun sinuun” -jännitettä, joka sattuu olemaan romanttisten komedioiden sydän.



Tästä vuodatuksesta varmasti selvisi, etten oikein ollut kirjan dramatisointiratkaisuista samaa mieltä kuin elokuvan tekijät.

Jo DVD:n takakansi vihjasi, että elokuva perustuisi useampaan kuin yhteen Himoshoppaaja-kirjaan, joten on vaikea sanoa, onko jotkut minulle täysin vieraat henkilöt ja asiat tuotu elokuvaan muista sarjan kirjoista. Joka tapauksessa Kristin Scott Thomas tekee esittämästään muotilehtidiiva Alette Naylorista todella herkullisen hahmon. Pitänee lukea sarjaa senkin takia pidemmälle, että selviää, onko kirjoissakin tämä Alette-hahmo. Jos on, nainen on varmasti ihastuttavan ärsyttävä hahmo myös Kinsellan kielellä luomana.



Isla Fisher on oiva Rebecca Bloomwood, ja elokuva on hyvää viihdettä, kunhan unohtaa sen vertaamisen kirjasarjan ensimmäiseen teokseen. Elokuvan lopetus on opettavaisempi kuin kirjan, mikä ei ole mikään ihme: Disneyn tekemässä elokuvassa voisi tuskin olla loppua, jossa shoppailu senkun jatkuu (vaikka sinänsä Disney-yhtiöillä tuskin on kovinkaan paljon shoppailua vastaan).

On hauskaa, että elokuvaankin on otettu mukaan suomen kieli. Kirjassahan Rebecca kirjoittaa valheellisesti cv:hensä, että osaa sujuvasti suomea. Sitten hän tietenkin joutuu puhumaan tätä kieltä ja joutuu kiusalliseen tilanteeseen. Leffassa kohtausta on hieman muutettu, mutta mitäpä siitä – niinhän elokuvissa aina tehdään. Lopussa Rebecca sitten oppii suomea oikeasti ja sanoo sopivan törkeyden sopivassa tilanteessa suomeksi. Mutta Isla Fisher olisi varmaan tarvinnut hieman enemmän suomen kielen ääntämisharjoitusta. Natiivipuhuja kun ei tahdo saada hänen suomestaan selvää.

Kirjan hauska seeprafarkkukohtaus on jätetty pois. Onneksi se on kuitenkin kuvattu ja löytyy dvd-levyn poistetuista kohtauksista. Kannattaa siis muistaa vilkaista nekin, jos katsotte elokuvan devarilta.

Hääfiilistelyä

Tämä päivä on ollut omiaan kuninkaallisista kiinnostuneille ja romantiikannälkäisille. Omakin päivä meni mukavasti sohvalla virkaten ja Williamin ja Katen häitä katsellen. On sen sijaan hieman hupaisaa ja kurjaa huomata, kuinka nopeasti netissä lähtee tämä arvostelurumba käyntiin. Iltalehden hoviasiantuntijana esiintyvä Tuula Nieminen on ehtinyt jo nyt kun hääparin suudelmasta on kulunut puolisentoista tuntia, kirjoittaa ties kuinka monta tekstiä, joissa hän kertoo mm., ettei Katesta löytynyt säteilyä ja että Katen hiusten olisi pitänyt olla nutturalla. Myöskin tuoreen avioparin suudelma oli Niemisen mielestä tunteeton.

Väärin! Kuninkaallisissa häissä pitää fiilistellä. Britit ovat ehkä vakavampia ja heidän kuninkaallinen instituutionsa on jäykempi kuin vaikkapa ruotsalaisten. William ja Kate saattoivat oikeasti jännittää vihkimistä ja olla siksi vakavia. He saattavat oikeasti olla myös ujoja. Hääpäivänä pitää olla hääparin puolella. Sitä paitsi he suutelivat kaksi kertaa. Yhdestäkin kansa olisi ollut aivan innoissaan, joten jos se pussaaminen oli nyt niin ikävää, ei toista kertaa olisi tarvittu.



Katen pukuun tuli jotain ihanaa vanhanaikaisuutta yläosan pitsin muodossa. Laahus asettui takaa todella kauniiseen muotoon, eikä se ollut liian pitkä.





Pikku morsiusneidot olivat todella suloisia. Heidän pukunsa oli todella kauniisti laskostettu.



Ja kyllä pääpari säteilikin. Katsokaa nyt vaikka tätä:



Onneksi olkoon uudelle avioparille! Katea on jaksettu vertailla yhteen jos toiseen, mutta enpä ala siihenkään nyt hääpäivänä. Ja antaa Katen olla oma itsensä jatkossakin.

Edit 30.4.2011: Yksi häiden hauskoista hetkistä jäi pois, koska se ei vielä ollut tapahtunut postatessani alkuperäistä postausta. William ajoi tuoreen vaimonsa itse isänsä asunnolle autolla. Rekisterikilpi auton takana kertoi JU5T WED.

Liian paljon onnea

Alice Munro lienee tunnetuimpia novelliin erikoistuneita nykykirjailijoita. Hänen uusin suomennoksensa Liian paljon onnea iskeytyi silmiini kirjaston viikkolainoissa, ja niinpä tutustuin viimein tähän kanadalaiskirjailijaan. Osan seuraavasta joku saattaa kokea spoilaukseksi – varoitan vain, vaikka lukukokemus on varmasti nautinnollinen, vaikka novelleista vähän enemmän etukäteen tietäisikin.

Alice Munro luo mieltä kiehtovia henkilöhahmoja, joista useita menneisyys vaivaa jollain tavalla. Esimerkiksi novelli Lasten leikkiä kertoo Marlenesta, joka on kouluaikanaan kiusannut apukoulussa ollutta Verna-tyttöä. Kesäleirillä Marlene tutustuu Charlene-nimiseen tyttöön, ja kun Vernakin lopulta saapuu leirille, suurissa aalloissa uivien tyttöjen outo päähänpisto koituu tämän kohtaloksi - eikä kukaan aikuinen saa tietää. Marlenen ja Charlenen tapa suhtautua asiaan on erilainen, vaikkakin tämä paljastuu vasta, kun Charlene on kuolemassa ja haluaisi anteeksiantoa. Marlene ajattelee vain:

Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta.

Avausnovellin Ulottuvuuksia Doreeta menneisyys vaivaa toisin. Doreen mies Lloyd on tuosta noin tappanut parin lapset, kun Doree on paennut riitaa naapuriin. Lloyd väittää, että Doree on jättänyt lapsensa ja isä on pelastanut heidät siltä häpeältä. Surullista on, että juuri näin käy, kun Doree ensi kertaa pyrkii panemaan miehensä älyttömyyksille vastaan. Vähemmästäkin syntyy syyllisyys. Ainakin Doreen kaltaiselle ihmiselle, joka ei ehkä täysin edes kykene näkemään, mikä paska-/sekopää hänen miehensä on. Lloyd mm. laittaa naapuri Maggien lasten allergiat Maggien syyksi, aivan kuin tämä erityisestä voisi vaikuttaa siihen, ovatko hänen lapsensa allergisia vai eivät. Myös kohtalokkaaksi osoittautunut riita saa alkunsa täysin mitättömästä asiasta: siitä, että Doreen ostamassa säilykespagettipurkissa on lommo - Lloydin mielestä se on merkki siitä, että Doree yrittää myrkyttää Lloydin ja lapset.

Munro osaa hämmentää. Novellissa Wenlock Edge kertoja joutuu kämppiksensä Ninan sijasta illastamaan herra Purvis-nimisen miehen kanssa. Miehen luona hän joutuu riisuutumaan ja illastamaan ja lukemaan vanhalle miehelle alastomana. Koskaan ei selviä, mistä tässä on kyse. Tilanne on mieltä vaivaava.

Eräs mielenkiintoisimpia kirjan novelleista on Vapaat radikaalit. Siinä Nita-niminen vanha nainen, yksin asuva leski, saa vieraakseen miehen, joka on pakenemassa viranomaisia tehtyään kolmoismurhan. Nitan ja miehen välille kehkeytyy mielenkiintoinen keskustelu, jossa Nita pelastaa valheella henkensä osoitettuaan miehelle, että tällä ja hänellä on jotain yhteistä.

Kokoelman niminovelli, joka päättää teoksen, on siitä erilainen tapaus, että sen kertomus perustuu todellisen henkilön elämään. Novelli kertoo Sofja Kovalevskajasta, joka oli varsin epäsovinnaisesti naismatemaatikko 1800-luvulla. Loppusanoissaan Alice Munro kertoo törmänneensä Kovalevskajan tarinaan vahingossa, mutta ei ole ihme, että tuo nainen on alkanut kiehtoa kirjailijaa. Novelli näyttää hyvin, kuinka poikkeuksellinen nainen Kovalevskaja oli. Harmi vain, että oma keskittymiskykyni ei ollut aivan parhaimmillaan enää tätä kirjan viimeistä novellia lukiessani. Täytynee lukea se uudelleen joskus toisen kerran.


Sofja Kovalevskaja

Munron novelleilla on jollakin enemmän, jollakin vähemmän avoin loppu. Joka tapauksessa Munro näyttää sellaisia ihmiskohtaloita, että niistä ei voi olla kiinnostumatta. Onneksi hyllyssä odottelee pari Munron pokkaria. Ei tarvitse juosta kirjastoon, kun seuraavan kerran tekee mieli lukea hänen tekstiään.

Itsekurista ja sen puutteesta

Gustav Hägglund on saanut aikaan melkoisen myrskyn kommentoituaan Annassa (16-17/2011), ettei hyväksy lihavuutta naisessa. Hänen mielestään ”lihavuus ilman pätevää syytä kielii itsekurin puutteesta”. Iltalehdessä Hägglund korostaa, että kyseessä on vain hänen mielipiteensä. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua? Olen sitä mieltä – tai ainakin yritän olla sitä mieltä -, että kaikkien mielipiteet ovat arvokkaita, mutta kuitenkin ajattelen, etten ihan kaikenlaisia mielipiteitä haluaisi maailmalle kailotettavan.

Oli miten oli, Hägglund ei ole kyllä ensimmäinen, joka yhdistää lihavuuden ja itsekurin puutteen. Nimenomaan lihavia ihmisiä syyllistetään siitä, etteivät he pysty pitämään itseään kurissa – ehkä siksi, että lihavuus näkyy. Itsekurin puutetta voi kyllä olla langanlaihallakin, joka ei pysty esim. olemaan ostamatta uusia kenkiä, vaikka entisiäkin olisi sata paria. Kenkäkaapin sisältö ei vain näy kaikille samalla tavalla kuin läskit.

Myönnetään, että tämä läskikeskustelu hyppää aina silmille, koska minusta tuntuu, että monet siinä esitetyt kommentit halventavat suoraan minua ja muita ylipainoisia. Ei minua haittaisi olla laihempi, ja voin senkin myöntää, että tarvitaan paljon itsekuria, jotta voi tiputtaa painoaan ja varsinkin estää itseään lihomasta uudelleen. Minulta siis selvästikin puuttuu itsekuria. Mutta miksi minusta tuntuu, että juuri lihavuudesta on tehty se suuri synti? Lihavuus tekee ihmisestä luotaantyöntävän, ei esimerkiksi tupakointi, jonka voisi ihan yhtä hyvin tulkita itsekurin puutteesta johtuvaksi huonoksi tavaksi, joka pilaa terveyden.

Luotaantyöntävää voi olla myös liiallinen itsekuri – itselläni kyllä lässähtää tunnelma, kun seuraa vierestä, kuinka joku ei voi syödä mitään, koska kaikessa on aina liikaa rasvaa. Ruokanautintoihin heittäytymiseen pitäisi tietysti löytää tasapaino, kumpikaan ääripää – ainainen heittäytyminen tai ainainen heittäytymättömyys – ei ole oikein hyvä ratkaisu.

Niin, mutta mitä tästä tämänkertaisesta läskikohusta nyt sitten pitäisi ajatella? Hägglund on kertonut oman mielipiteensä, ja on ihan totta, ettei siitä tarvitse välittää. Sekään ei varmaan ole tuulesta temmattu ajatus, että löytyy pilvin pimein miehiä, jotka ovat Hägglundin kanssa samaa mieltä. Tämäkin näkökulma on ollut nettikeskustelussa esillä. Jotenkin tuntuu kuitenkin naurettavalta, että ihmisten ulkoisesta olemuksesta tarvitsee heittää yök-kommentteja.

Hägglund mainitsee Annan haastattelussa kysyttäessä piirteitä, joita ei siedä naisessa, kaksi asiaa: jatkuva myöhästely ja läski. Minusta on surullista, että jokin ulkonäön piirre pääsee noin korkealle hyväksymättömien asioiden listalla, että jollekulle voi tulla ensiksi mieleen jotain ulkonäköön liittyvää. Luulisi, että kuka tahansa teini-iän ohittanut mies nostaisi ulkonäköasioiden ohitse montakin naisten epämiellyttävää luonteenpiirrettä. Jatkuvan nalkuttamisen, esimerkiksi. Jos joku kysyisi minulta, mitä piirrettä en siedä miehissä, tuntuisi aivan absurdilta vastata, että liian suuria lihaksia – vaikka ne todellakin ovat minusta luotaantyöntävä piirre.

Punahilkka vs. ihmissusi

Red Riding Hood oli eniten odottamiani elokuvia tänä keväänä. Yllättäen ensimmäinen arvio, jonka siitä näin, oli kaikkea muuta kuin positiivinen. Päätin kuitenkin antaa oman kiinnostukseni ajaa yksittäisen kriitikon näkemyksen ohi ja lähdin katsomaan elokuvan teatteriin - vailla sen kummempia odotuksia tosin.

Valerie (Amanda Seyfried) asuu kylässä, jota vainoaa ihmissusi. Susi pidetään rauhallisena tarjoamalla sille jokaisen täysikuun aikaan suloinen possu ruuaksi. Mutta sitten susi tappaa Valerien siskon ja helvetti on irti: kylän miehet päättävät tappaa suden, mutta pian paljastuu, että heidän kylään tuomansa sudenpää kuuluu kyllä ihan tavalliselle sudelle.



Kylän susijahtia johtaa isä Solomon (Gary Oldman), joka tulee kylään yhteisön ulkopuolelta ja on kiertänyt sen verran maailmaa, että hänen mukanaan tulevat miehet tuntuvat olevan kotoisin kaikista maailman kolkista. Solomonin mukana tulee myös rautainen elefantti, joka osoittautuu kidutuslaitteeksi. Solomon on ärsyttävän itseriittoinen. Hän luulee tietävänsä kaiken ihmissusista mutta myöntää kylää riivaavan suden olevan poikkeuksellinen peto.



Punaisessa viitassaan kulkevalla Valeriella on tietenkin hieman syrjemmässä metsän keskellä asuva isoäiti (Julie Christie). Lisäksi hänellä on paremmin tuntemastamme Punahilkasta poiketen miesongelmia. Hän on ollut jo lapsesta asti rakastunut Peter-nimiseen puunhakkaajaan (Shiloh Fernandez), mutta hänet on päätetty naittaa seppä Henrylle (Max Irons).



Red Riding Hood oli minusta aivan kelpo elokuva. Pidin sen värimaailmasta, siitä, että kalsean tyylikkään yleisvärin sekaan on laitettu punaisen viitan lisäksi muita voimakkaita värejä, kuten isä Solomonin asun violetti ja erään naisen asussa oleva sinapinkeltainen. Elokuvan kuvat ovat kauniita ja jännitystäkin ainakin minulle riitti loppuratkaisuun asti. Pohdin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, kuka ihmissusi on, mutta tietenkään kumpikaan arvuuttelemistani kyläläisistä ei ollut susi.

Tarina ei – kuten jo edeltä on voinut päätellä – noudata kovinkaan tiukasti Grimmin veljeksiltä tuttua Punahilkka-satua, mutta sen verran kunnon Punahilkka-aineksia siinä on, että nimi on perusteltu. Katsojan on myös hauska bongailla tutun sadun aineksia elokuvasta: mm. Punahilkan ihmettelyt isoäidin suurista silmistä, korvista ja suusta on sijoitettu Punahilkan näkemään uneen. Isoäiti onkin paitsi lämmin myös hieman pelottava hahmo – hän on sen verran salaperäinen, ettei tiedä, onko hänessä pelättävää vai ei.



Valerien sulhaskuvio on piristävä, sillä siinä ei ole perinteistä ”nyt sinut naitetaan tuolle pahalle miehelle, vaikka rakastat tuota toista” -asetelmaa. Vaikka Peter on Valerien suuri rakkaus, ei Henrykään kelvoton saati paha mies ole. Kilpailu naisesta ratkeaa lopulta niin kauniisti kuin vain voi. Elokuvan loppu on puolestaan hauskan ilkikurinen, mieleen jäävä kuva ainakin minulle.

Hieman ihmetyttää, miksi Red Riding Hood lytättiin siinä näkemässäni arvostelussa. Minusta se kertoo jännittävän mutta kauniin tarinan, ja on hauska idea, että Punahilkan sudesta on tehty ihmissusi. Ehkä minussa asuu vielä se teinityttö, joka haluaa huokailla rakkauden tähden. Jos sinussakin asuu, käypä katsomassa tämä Punahilkka.

Roger Ackroyd on kuollut

Vaikka Agatha Christie kirjoitti varsin oivallisen dekkarinsa Roger Ackroydin murhan jo uransa alkuvaiheessa vuonna 1926, Hercule Poirot on kirjassa eläkeläinen. Belgialaisherrasmies on siirtynyt englantilaiskylään kasvattamaan kurpitsoita ja on tyytyväinen siihen, että saa elellä rauhassa lähes kenenkään tietämättä hänen maineestaan rikosten ratkaisijana. Mutta kun kylässä tapahtuu murha, riittää, että yksikin kyläläinen tietää, kuka Poirot on – eikä miestä ole vaikea houkutella murhaajaa selvittelemään. Eläkkeelläkin Poirot nauttii entiseen malliin siitä, että on päättelyissään toisia edellä.

Roger Ackroyd löytyy murhattuna suljetusta huoneesta, johon tosin olisi voinut päästä ikkunan kautta. Pääepäillyksi nousee Ralph Paton, johon päätelmäketjut johtavat ja joka on lähtenyt kaiken lisäksi lipettiin. Kapteeni Hastingsia Poirotilla ei tällä kertaa apunaan ole, mutta hänet korvaa jollain tavoin lääkäri Sheppard, joka kulkee Poirotin seurassa haistelemassa johtolankoja. Tämä lääkärismies toimii myös tarinan kertojana.

Hercule Poirot on Roger Ackroydin murhassa parhaimmillaan. Hänessä on ehkä vielä enemmän näsäviisautta ja ylimielisyyttä kuin normaalisti, johtuisiko tuosta iän tuomasta lisäitsevarmuudesta. Poirot viisastelee tohtori Sheppardille, että tämäkin voisi ratkaista rikoksen, koska johtolangat ovat yhtä lailla molempien tiedossa.

Poirot paljastaa kaikkien kylän asukkaiden salaisuudet ja lopulta tietysti murhaajankin, joka on todennäköisesti yksi Christien teosten suurimmista yllätyksistä. Itse tosin tällä kertaa arvasin hänet, koska minulla oli taustatieto, joka ei oikeastaan voinut johtaa mihinkään muuhun lopputulokseen. Joka tapauksessa kirjassa on kaikki pikkukylädekkarin parhaat ainekset: salaiset sukulaiset ja salaiset rakkaudet. Jos pidät Christiestä, muttet ole vielä lukenut tätä, suosittelen lämpimästi.

P.S. Wikipedia kertoo kirjasta erään mielenkiintoisen yksityiskohdan: tohtori Sheppardin sisaren Carolinen - joka tietää kaikkien kyläläisten kaikki asiat - hahmo edelsi varsin kuuluisaa harrastelijasalapoliisia, nimittäin neiti Marplea.

Sytyttäkää roviot – ihmiset on saatava pelkäämään

Realistinen nykyajan kuvaus ei taida olla alaani, sillä vampyyritarinan rinnalla luin 1600-luvulle sijoittuvan romaanin Espanjan noitavainoista. Nerea Riescon kirjoittama Ars Magica oli virkistävä lukukokemus, sillä alkukieleltään espanjankielistä kirjallisuutta tulee luettua aika vähän eikä Espanjaan sijoittuvia tarinoitakaan ihan joka päivä käsissään pitele.

Ars Magican tarina seuraa eniten kahta henkilöä: Salazar-nimistä inkvisiittoria, joka kiertää Espanjaa vapauttamassa syyllisyydestä ja siunaamassa noitia, jotka haluavat tunnustaa noituutensa. Häntä seuraa Mayo-niminen nuori tyttö, jonka isän uskotaan olevan paholainen ja joka yrittää löytää kadonneen äitihahmonsa Ederran – biologiseen äitiinsä tytöllä ei ole suhdetta, sillä äiti käski tappaa paholaisen jälkeläisen tämän synnyttyä ja vain Ederran vuoksi Mayo on hengissä.

Tarina keskittyy pitkälti siihen, miten eräs vanha nainen, noitia ilmiantanut Juana de Sauri on kuollut. Hänet on nimittäin löydetty joesta, jonne hän näyttää itse hypänneen. Naisen jälkien perästä löytyy kuitenkin mm. pukinjälkiä, joten on syytä epäillä noitien jotenkin sotkeutuneen kuolemantapaukseen. Inkvisiittori Salazar ei tietenkään suoralta kädeltä usko maassa olevien jälkien kertovan itse saatanan olleen läsnä. Joka tapauksessa Juanan ilmiannon seurauksena aika moni on saanut surmansa Logroñossa pidetyssä autodafeessa tai ollessaan vankilassa odottamassa roviolle joutumista.


Francisco de Goyan näkemys noitasapatista (noin 1798)

Salazar ei ole kaikkinensakaan aivan tyypillisin inkvisiittori – tai itse asiassa en kyllä tiedä, millaisia ajatusmaailmoita inkvisiittoreilla keskimäärin oikeasti oli. Joka tapauksessa Salazar kyseenalaistaa Jumalankin olemassaolon. Hän etsii itse asiassa paholaista, koska uskoo, että pahan löytäessään pystyy löytämään Jumalankin. Mutta skeptikko mikä skeptikko – ei Salazar nyt erityisesti usko löytävänsä paholaista. Hänen asenteistaan seuraa harmeja, sillä kukapa kaipaa inkvisiittoria, joka haluaa mm. vapauttaa noitia.

Mayon kasvattaja Ederra on ollut parantaja. Mayo yrittää löytää hänen taitonsa ja teos sisältääkin paljon erilaisia taikoja tai vähemmän nykylääketieteellisiä parannusmenetelmiä. Esimerkiksi syyliä Mayo parantaa siten, että hieroo niitä omenalla ja käy sen jälkeen piilottamassa omenat. Sitten vain odotellaan omenien mätänemistä, sillä se saa aikaan syylien katoamisen. Mielenkiintoista on, että kirjan jälkisanoissa kerrotaan teoksessa esiteltyjen taikojen todella olleen aikoinaan käytössä. Taiat ovat tavallaan sivuosassa, mutta ne on nostettu jokaisen luvun ”ingressiin” tyyliin ”Kuinka noitia voi lepyttää lasten maitohampailla” tai ”Kuinka kaiken huoneessa voi muuttaa mustaksi ja kuinka huone saadaan näyttämään siltä, että se on täynnä käärmeitä”.

Jälkisanojen mukaan kirjan tarinalla on muutoinkin paljon yhteyksiä todelliseen historiaan. Logroñossa on todella pidetty merkittävä espanjalaisen inkvisition järjestämä noitaoikeudenkäynti 1600-luvulla. Nerea Riesco on selvästikin perehtynyt siihen hyvin ja saa aikaan sen, että Ars Magican lukenut alkaa haluta pieniin espanjalaisiin kyliin, kuten Zugarramurdiin, vaeltelemaan. Ja mikäs siinä, kirjan teemaan voisi siellä tutustua, sillä kylästä löytyy 1600-luvun noitia käsittelevä museo.

Teoksessa on historiallisten tosiasioiden lisäksi pieni annos taikuutta. Mayon mukana kulkee nimittäin aasi, jonka uskotaan olevan noiduttu mies. Mayo tietää, että oikeanlaisessa vedessä tuosta Beltrán-nimisestä eläimestä tulisi jälleen ihminen. Tämä magiaelementti on tavallaan turha. Koskaan ei selviä, onko aasin ihmisyys vain tarina vai onko aasi todella mies, joka on taian seurauksena saanut eläimen muodon. Tarina jää jotenkin irralliseksi, sillä Mayo ei tarvitsisi aasia välttämättä edes paikasta toiseen kulkemiseen – tai kai siihen kelpaisi vähemmänkin loihdittu aasi.

Sitä ei kuitenkaan käy kieltäminen, että 1600-luku näyttäytyy aika maagisena nykylukijalle joka tapauksessa. Mayon tekemät taiat sopisivat suoraan fantasiakirjaan. Uskomukset ovat ihmisissä tiukassa. Mutta mutta… Ars Magica on siitä viehättävä kirja, että uskonnon hallitsemassa maailmassa on Salazarin kaltaisia ihmisiä, jotka ovat skeptisiä ja jalat maassa. Ja miksi noitia loppujen lopuksi jahdataan? Ehkä ei lainkaan sen vuoksi, että uskottaisiin paholaisen todella olevan ihmisten keskuudessa. Kyllä 1600-luvullakin osattiin – ainakin tämän kirjan maailmassa – olla jumalattoman maallistuneita ja juonittelevia. No hitto, ei tämä taida niin kaukana meidän maailmastamme ja hulluuksistamme ollakaan.

Vampyyriksi merkitty

Houkutuksen jälkeen luin toisenkin nuorille suunnatun vampyyrikirjasarjan aloitusosan, P.C. ja Kristin Castin kirjoittaman Merkityn, joka aloittaa Yön talo -sarjan. Sen maailma on hyvin erilainen kuin Twilight-maailma, mutta tarina lähtee kyllä rullaamaan alusta asti aivan eri tavalla. Teoksessa on paljon hyvää ja myös jonkin verran ärsyttäviä piirteitä.

Merkityn päähenkilö on Zoey, joka tarinan alettua merkitään saman tien vampyyrien kuunsirppitatuoinnilla. Toisin sanoen vampyyrien etsijä jättää häneen tuon kuvion sen merkiksi, että hänen kohtalonsa on tulla vampyyriksi. Kohtaloaan voi uhmata, mutta se ei ole oikein toimiva ratkaisu, sillä ellei merkitty muuta ohjeiden mukaan Yön taloon, joka on vampyyrien sisäoppilaitos, hän kuolee. Yhtä lailla hän voi kuolla Yön talossakin, mutta jos kaikki menee suunnitellusti, hänestä tulee vampyyri vuosien koulutuksen aikana.

Yön talossa Zoey saa kämppiksekseen Stevie Ray -nimisen tytön ja ystävystyy myös parin muun oppilaitoksen opiskelijan kanssa. Periaatteessa Joyella on siis ihan mukavaa uudessa koulussaan, ja vielä mukavampaa on, että siellä on ihana poika nimeltä Erik. Kuvioissa keikkuu kuitenkin Joyen tahdon vastaisesti (?) mukana vielä Joyen entinen, nyt kovasti alkoholisoitumassa oleva ei-vampyyripoikaystävä Heath. Toinen ikävä yksityiskohta on, että koulussa on tyttöjoukko nimeltä Pimeyden tyttäret. Heitä johtaa Afrodite-niminen tuleva vampyyri, joka kuvittelee olevansa parempi kuin muut.

Merkitty on selkeästi teinikirjallisuutta, mutta kyllä se teini-iän ohittaneenkin lukijan mielenkiinnon yllä pitää. Hieman kyllä hämmästelin, kun melkein ensimmäisellä sivulla oltiin ottamassa suihin – onko se nykynuortenkirjoissa kovinkin yleinen aihe? Kirja ei kuitenkaan ole muutoin ylitsepursuavan seksintäyteinen.

Tarina tosiaan käynnistyy vauhdikkaasti, ja kirjan alkuasetelma miellytti minua kovasti. Joyen äiti on nimittäin nainut uuden miehen, joka on erittäin uskonnollinen ja haluaa, että Joey jätetään kotiin kuolemaan vampyyrimerkki otsassaan ja häpeällisen tilanteen edessä vain rukoillaan. Joey karkaa isoäitinsä luo – tässä kun sattuu olemaan cherokeeverta, joka tuo mukanaan aivan erilaisen elämänasenteen. Tämä maailmankatsomusten ristiriita on minusta kiinnostava ja onkin harmillista, että siihen ei kovin paljoa kirjan edetessä palata. Tarina nimittäin keskittyy Joyen koulunkäyntiin, eikä tyttö kummemmin ole enää yhteydessä perheeseensä tai isoäitiinsä tai nämä häneen.

Ärsyttävää kirjassa on se, että kaikki, jotka jollain lailla pärjäävät, ovat hoikkia ja kauniita. Tämä ei ehkä osuisi niin räikeästi silmään, ellei kirjassa korostettaisi, että poika, josta kukaan ei pidä, on lihava. Epäsuosio, lihavuus ja typeryys niputetaan yhteen. Lisäksi tämä poika kuolee, eikä kukaan edes sen jälkeen tosissaan havahdu huomaamaan, ettei hän niin kamalan kamala ihminen/vampyyri ollutkaan.

Joka tapauksessa Merkitty on ihan hauskaa sellaista vampyyrikirjallisuutta, jossa kaikki maailman ihmiset tietävät, että vampyyreja on olemassa. Vaikka kirja tunkeekin silmille ehkä liikaa nykyjulkkiksia, on oikeastaan aika hauska ajatus, että sen maailmassa mm. William Shakespeare ja Nicole Kidman, luovat, taiteelliset ihmiset, ovat vampyyreja. Verenhimostakin tehdään aidomman ahdistava asia kuin Houkutuksessa. Se ei ole vaivaannuttavaa, vaan pelottavaa.

Tietysti kaiken päälle Joey on valittu, The Chosen One. Mutta eipä siinä mitään. Tarinassa on vielä kaksi suomennettua osaa: Petetty ja Valittu. Englanninkielinen Wikipedia paljastaa, että osia on olemassa alkukielellä vaikka kuinka monta lisää. Suomennoksiakin on tulossa lisää, ainakin yksi, jos kirjakauppojen sivuja on uskominen. Ja uskonpa, ettei tämä ole viimeinen Yön talo -kirja, jonka luen.

Älä matkusta tai muuta Ranskaan burkassa äläkä niqabissa

Jos olet muslimi ja haluat käyttää burkaa tai niqabia, älä yritä asettua asumaan Ranskaan. Tästä päivästä lähtien niihin vaatetettuna saa Ranskan lain mukaan nimittäin tepsutella ainoastaan kotioloissa. Pari naista on jo palkittu sakkolapulla niqabin käyttämisestä, vaikkei laki ole ollut voimassa vuorokauttakaan. Asiasta kirjoittaa mm. Helsingin Sanomat.

Ei ole varmaankaan helppo laskea tarkalleen, kuinka paljon burkan ja niqabin käyttäjiä Ranskassa on, mutta määrän on arvioitu olevan parisentuhatta. Aika pieneltä tuo määrä kuulostaa, jos sitä verrataan esimerkiksi pelkän Pariisin asukaslukuun. Kannattaa todellakin käyttää energiaa siihen, että jahdataan tuota pientä ihmisryhmää ja kirjoitellaan burkan käyttäjille sakkoja, voi hyvänen aika.

Hesarin mukaan naistaan burkan käyttöön pakottava mies voi joutua maksamaan sakkoja niinkin paljon kuin 30 000 euroa. Hänelle voidaan määrätä myös vankeusrangaistus. Mutta eipä paljon lohduta, että burkaan pakottamisesta voidaan tuomita kovempaan rangaistukseen kuin sen käytöstä: kukaan ei saa ketään tuosta pakottamisesta kiinni, sillä kukapa pakotettu nainen nousisi aviopuolisoaan tai sukulaismiehiään vastaan – ja vielä vähemmän kukaan ilmiantaa itseään.

On tavallaan helppo ymmärtää, että ihmisten ei haluta kulkevan kaduilla ns. naamioituneina. Jos joku tekee jotain rikollista, naamioituminen estää rikollisen tunnistamista. Jos joku kävelee kadulla kommandopipo päässä, on ihan kiva, että poliisi menee kyselemään, miksi ihminen, joka nähtävästi ei käytä aina ulos astuessaan kommandopipoa, on tällä kertaa valinnut sellaisen asusteekseen.

On kuitenkin aika äärimmäistä, että kaikissa olosuhteissa voidaan kieltää pukeutuminen, joka on osa naisen arkipäivää, ainoa tapa, millä hän julkisilla paikoilla on koskaan pukeutunut – omasta tahdosta tai sitten ei. On aika selvää, että nämä naiset eivät kieltolain voimassa ollessa enää mene kotinsa ulkopuolelle, jos eivät voi mennä sinne burkassaan tai niqabissaan. Jos minulta kiellettäisiin esim. kaikenlaisten yläosien käyttö, tuskinpa lähtisin rinnat paljaina kävelemään kadulle. Koska olemme tottuneet piilottamaan tietyt ruumiinosat, emme mene ulos peittämättä niitä. Uskoisin saman koskevan burkan ja niqabin käyttäjiä. Vaikka minun onkin vaikea ymmärtää, miksi edes hiukset pitäisi peittää, puhumattakaan koko vartalosta, voin ymmärtää sen, että joku voi vaikkapa ilman huiviaan tuntea olonsa samanlaiseksi kuin minä tuntisin oloni julkisella paikalla ilman paitaa.

Pienet ovat ranskalaisten ongelmat, kun joutavat tällaisia lakeja siellä säätelemään.

Suorat ja epäsuorat sanat abortista

Timo Soinia on viime päivinä hiillostettu aborttikannasta – lähinnä siitä, pitäisikö abortti sallia, jos raskaus on alkanut raiskauksesta -, ja niin hiillostettiin vielä kekseliäästi eilisessä Ylen vaalitentissä. Yleisökysymyksen esittäjä kertoi johdannoksi, että Soini on halunnut muidenkin joutuvan vastaamaan aborttikysymykseen. Sitten kysyjä kysyi aborttikantaa kaikilta neljältä (Kiviniemi, Urpilainen, Katainen ja Soini) vaalitentissä olleelta. Loistava oivallus!

Ikävä kyllä muut tentittävät antoivat selkeämmän vastauksen kuin Soini. Hän vastasi lyhyesti: ”Pidän ihmiselämää pyhänä.” Soinia yritettiin hiostaa sanomaan jotain suorempaan, mutta hän vain toisti tämän saman lyhyen kannanoton. Ehkä on liian vaikeaa sanoa suoraan, että kyllä raiskatun pitää synnyttää raiskaajalleen lapsi, jos kerran on sattunut raskaaksi tulemaan. Ihmiselämän pitäminen pyhänä johtaa mitä ilmeisimmin tähän päätelmään – vai johtaako?

Abortti ei ole mikään helppo aihe. Tuntuu kohtuuttomalta, että raiskatun pitäisi edes kantaa yhdeksän kuukautta raiskaajansa jälkeläistä, saati kasvattaa tämä aikuiseksi asti. Toisaalta eihän tuo ihmisenalku itse ole mitään pahaa tehnyt. Minusta ei ole tuomitsemaan abortin tehnyttä, joskin olen sitä mieltä, että ei aborttia ehkäisykeinona pitäisi käyttää. Se on jotenkin outoa, jos peruste aborttiin on vain se, että ehkäisyä ei käytetty ja nyt ei vaan huvita synnyttää lasta.

Soini olisi joka tapauksessa voinut sanoa mielipiteensä ihan suoraan. Toisinaan käy kuitenkin niin, että saa kuulla liiankin suoria mielipiteitä silloin, kun ei ole niiden paikka. Muistan loppuelämäni ysiluokalla tekemäni etiikankokeen. Siinä kysyttiin, mitä sanoisin tytölle, joka on tehnyt abortin. Vastasin, että pahinta, mitä voisin sanoa, oli, että hän teki väärin. Ajattelin lämminhenkisesti, ettei sellainen lausahdus voisi lohduttaa tyttöä yhtään. Miesopettajamme oli kirjoittanut vastaukseni viereen: ”Ehkä totuus olisi kuitenkin hyvä tietää.” Sillä perusteella varmaan sitten napsahtivat pisteetkin, tiedä häntä. Olin pohdiskellut asiaa eettisesti väärin.

Niin, eriävien mielipiteiden käsittely on vaikeaa. Joskus ne suoraan esitettyinä ärsyttävät, joskus ärsyttää se, ettei niitä ilmaista suoraan.