Elokuvia synkistelyhetkiin

Kävimme miehen kanssa viikonloppuna pitkästä aikaa videovuokraamossa. Vierailu oli lyhyt kahdesta syystä: ensiksikin olimme jo päättäneet, mitä vuokraamme, ja toiseksi autolle ei ollut tarjolla laillista pysäköintipaikkaa, joten emme senkään vuoksi viitsineet jäädä vuokraamoon kökkimään kovin pitkäksi aikaa. Mies valitsi elokuvan nimeltä Black Death, minä puolestani Splicen. Synkkien ajatusten parissa kului sitten tämä viikonloppu. (No, olemme joskus pystyneet parempaankin – kerran vuokrasimme nimittäin samaksi viikonlopuksi Pahan maan ja Perhosvaikutuksen…)

Black Death

Black Deathissa on mahdollisuus nähdä aikanaan Keski-Maan Boromiria esittänyt Sean Bean jälleen heiluttamassa miekkaa. Elokuvaa mitä ilmeisimmin onkin markkinoitu nimenomaan Beanin nimellä, vaikka tarina ei olekaan hänen näyttelemänsä Ulricin tarina. Black Deathin päähenkilö on nimittäin nuori luostarin noviisi Osmund (Eddie Remayne), joka on rakastunut laittomasti Averill-nimiseen nuoreen naiseen (Kimberley Nixon).

Black Death sijoittuu 1300-luvulle nimensä mukaisesti mustan surman aikaan. Rutto tappaa ihmisiä niin tehokkaasti, että arkkipiispakin herää, kun alkaa kuulla huhuja, että jossain Englannin syrjäseudulla on kylä, jossa kukaan ei kuolekaan ja jossa kuulemma herätetään kuolleita eloon. Ulric lähetetään selvittämään tuota paholaisen riivausta, ja hakiessaan luostarista opasta hän saa joukkoihinsa myös Osmundin, joka janoaa päästä ruttoa paenneen Avrillin perään.



Ulricin joukko otetaan ainakin ulkoisesti vieraanvaraisesti vastaan, kun se saapuu oudoksuntaa herättävään kylään. Vähitellen kylästä paljastuu kuitenkin epämiellyttäviä puolia. Kylää näyttää johtavan vaalea nainen nimeltä Langiva (Carice van Houten), joka näyttää sitä enemmän noidalta, mitä pidemmälle tarina etenee.



Black Death -elokuvaa katsoessa ei välttämättä kannata panostaa laajamittaiseen napostelutarjontaan, sillä sen verran äklöttävää väkivaltaa ja ruttopaiseita se sisältää, että ruokahalu menee. Tarina on kiehtova, mutta sen loppu on niin lohduton, että on pakko ajatella, että Osmundin olisi ollut parasta vain keskittyä munkin uraan. Ulricin olisi myös ollut parasta pysyä poissa epäilyttävästä kylästä, vaikka siellä kuinka toimittiinkin epäeettisesti. Kovin oli kristitty keskiaika, ja ehkä juuri siksi elokuvan lopputulema on vielä lohduttomampi: ihmistä ei suojele Jumala, eikä sen paremmin ihminen itse. Black Death on kuitenkin kiintoisa katselukokemus historiallisista elokuvista pitävälle.

Splice

Splice kertoo tiedemiespariskunnasta, Clivesta (Adrien Brody) ja Elsasta (Sarah Polley). Pariskunta on juuri onnistunut luomaan aivan uuden elämänmuodon, ja mielessä pyörii ihmisen dna:n risteyttäminen tämän uuden eliön perimän kanssa. Tutkimuslaitos, jossa Clive ja Elsa työskentelevät, haluaa kuitenkin työntekijöidensä keskittyvän muuhun. Niinpä pariskunta toteuttaa hurjan tieteellisen kokeensa salaa.



Kokeen tuloksena syntyy olio, joka kasvaessaan alkaa enemmän ja enemmän muistuttaa ihmistä. Ja kasvuvauhti on nopea – ”lapsi” on hetkessä täysikasvuinen ja täysi-ikäinen. Otus saa nimen Dren (Delphine Chanéac).





Clive on suhteessa jossain määrin altavastaaja. Onneksi hänestä kuitenkin löytyy myös omaa tahtoa, sillä tarinan edetessä Elsa alkaa muuttua vähitellen yhä sekopäisemmäksi. Koko koe tulee alun perinkin tehdyksi Elsan äidiksitulemishalun ja tieteellisten intohimojen sulautuessa yhteen. Kun käy ilmi, että Drenistä saattaa tulla ongelmia – itse asiassa samantien, kun olento on syntynyt – Clive haluaa toimia nopeasti ja päästä ongelmasta eroon brutaaleimmalla mahdollisella tavalla: tappamalla ongelman aiheuttajan. Mutta kun Clivekin alkaa kiintyä Dreniin, roolit vaihtuvat, ja loppujen lopuksi Elsa on vielä julmempi, kuin Clive olisi koskaan ollut.

Splice jättää positiivisessa mielessä epävarman olon: katsoja jää miettimään, miten elokuvan tapahtumiin pitäisi suhtautua. Dren on surumielinen tieteentekijöiden uhri, joka eristetään muusta maailmasta ja jota käy sääliksi. Toisaalta hän on myös julma peto, joka aiheuttaa kauhua. Myös Splicen tarina on siis jollain lailla lohduton – vaikkakin voi sanoa, että Elsa tosiaan saa, mitä tilaa. Vaikka tarinan sanoma – ihmisen ei kuulu leikkiä Jumalaa – on ennestään tuttu, Splice herättää tunteita ja saa ajatukset liikkumaan.