Kaspianin matka maailman ääriin

Lapsuudessa Narniaan hurahtaneelle ensimmäinen teatterilevitykseen tullut Narnia-filmi Velho ja leijona toimi oikein mainiosti. Prinssi Kaspian oli hieman liian sotainen ja vakava, mutta joulupäivänä ensi-iltaan tullut Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin toimii taas kuin junan vessa.

Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes) ovat serkkunsa Eustacen (Will Poulter) luona, kun muu perhe on matkannut jännittävään Amerikkaan. Eustace on sisarusten mielestä raivostuttava, ja he ovat Eustacesta raivostuttavia. Mutta yhtä kaikki nämä kolme joutuvat yhteiseen seikkailuun, kun seinällä roikkuva maalaus vetäisee heidät Narniaan, keskelle valtamerta.



Lucylle ja Edmundille ennestään tuttu Kaspian (Ben Barnes), joka nyt on Narnian kuningas, nappaa lapset mukaan laivaansa Sarastukseen. Kaspian on etsimässä seitsemää kadonnutta lordia ja matkaamassa vaarallisille vesille. Eikä niinkään yllätyksellisesti koko Narnia on jälleen pelastettava – se tosin jää avoimeksi, kuka kutsui muinaisten aikojen kuningattaren Lucyn ja kuninkaan Edmundin Narniaan, mutta yhtä kaikki heitä tarvitaan kuningaskunnan pelastamiseksi.

Kaspianin matka maailman ääriin on puhdasverinen fantasiaseikkailu ja sellaisenaan viehättävä. Läpinäkyvät kristilliset viittaukset (esim. Aslanin sanat, että hänet tunnetaan meidän maailmassamme toisella nimellä) ovat hieman häiritseviä, mutta menkööt, sillä niinhän C.S. Lewisin alkuteoskin on pohjimmiltaan hyvin kristillinen. Ja kyllähän Aslan Jeesus-hahmoksi sopii, varsin vaikuttava leijona kun on.

Mielenkiintoisena sivujuonteena ja sinänsä ainakin nuorempien katsojien kannalta ihan pätevänä teemana elokuvassa on sisarkateus. Lucy haluaisi olla yhtä kaunis kuin sisarensa Susan mutta huomaa, ettei kadehtimisesta seuraa muuta kuin murhetta ja pahaa oloa. Edmund puolestaan kokee epäoikeudenmukaiseksi sen, että on joutunut olemaan kakkoskuningas sen vuoksi, että on veljeään nuorempi. Kateus saa Edmundinkin toimimaan melkein niin, että kaikki tuhoutuu.



Eustace ei ole ensin sopeutua Narnian olosuhteisiin. Itse asiassa hän ei ensin edes usko olevansa missään toisessa maailmassa. Hän kirjoittaa vähemmän mairittelevia kommentteja päiväkirjaansa. Mutta sitten – tietenkin – juuri kömpelöstä reppanasta tulee sankari, joskin osittain hieman yllättävässä muodossa. Mutta ei siitä sen enempää, sanotaan nyt vaikka vain niin, että jokainen kunnon fantasiaseikkailu tarvitsee lohikäärmeen...



Elokuva tavoittaa hyvin sadun taikavoiman, enkä voi kiistää, että on ihanaa, ettei lapsuudessa koettu lumo ole kadonnut. Narnia sopii kaikkinensa paremmin myös hieman pienemmille perheenjäsenille kuin vaikkapa Harry Potter -sarja, joka on synkistellyt jo pidempään ihan liian synkästi pienten lasten katsottavaksi. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että lopun taistelu merikäärmeen kanssa tekee Kaspianin matka maailman ääriin -leffastakin vähän isompien lasten elokuvan. Silti en ehkä olisi laittanut sille ja uusimmalle Harry Potter -elokuvalle samaa ikärajaa – nyt molemmilla on Suomessa K11-luokitus.



Oma ehdoton suosikkini uusimmassa Narnia-filmatisoinnissa on joka tapauksessa hiiri. Riipitsiip on kaikkien rapiirisankareiden kuningas. Itse kyllä en lähtisi ottelemaan rapiirilla kovinkaan monenlaisia miekantapaisia aseita vastaan, mutta minä en olekaan Riipitsiip. En tiedä, onko tämä ensimmäinen kerta, mutta nyt ainakin itkin elokuvassa hiiren vuoksi. Leffan lopussa Riipitsiip siirtyy Aslanin maahan, ja se oli kyllä pitkään aikaan liikuttavin elokuvassa näkemäni kohtaus.



Niin, lopussa todellakin Lucy, Edmund, Eustace ja Kaspian saapuvat hiirisankarimme kanssa maailman viimeiselle laidalle, jossa he tapaavat Aslanin. Kaunis hiekkaranta, jonne soudetaan kukkameren läpi, on ihastuttava mutta surumielinen paikka, josta ei pääse eteenpäin, jos vielä tahtoo palata. Seikkailut Narniassa loppuvatkin tuolle rannalle paitsi Riipitsiipin myös Lucyn ja Edmundin osalta.



Onneksi elokuvan loppuun on ujutettu kaksikin vihjettä siitä, että elokuvasarja saattaa kuitenkin jatkua. Seuraava looginen askel olisi Hopeinen tuoli -teokseen perustuva elokuva. Toivottavasti ainakin se tehdään, koska sen tarina on jälleen kunnon fantasiaseikkailu, jossa hiukset saattavat välillä nousta sopivassa määrin pystyyn. Ja minulle ainakin tekee välillä hyvää palata lapsuuden satujen lumoavaan maailmaan.

Rare Exports

Sen verran jouluihminen taidan olla, että jos elokuvateattereiden tarjonnasta vain löytyy sopiva jouluaiheinen elokuva, sellainen on kiva käydä joulun aikoihin katsomassa. Vakavasti otettavia jouluelokuviahan voidaan tehdä vain Joulupukin kotimaassa Suomessa, joten aika usein valinta on osunut kotimaiseen elokuvaan. Tänä vuonna oli aika selvä, että tuo elokuva olisi Rare Exports.



Pietari-poika (Onni Tommila) asuu aivan Korvatunturin lähellä. Yhdessä ystävänsä Juuson (Ilmari Järvenpää) kanssa hän saa selville, että Korvatunturilla puuhaillaan jotain omituista Joulupukkiin liittyvää. Paikalla on ollut miehiä kaivauksia tekemässä jo jonkin aikaa. Pietarin isä, teurastajana itsensä ja poikansa elättävä Rauno (Jorma Tommila) ei ota poikaansa oikein tosissaan, joten Pietarin on toimittava itse.

Vähitellen alkaa Raunolle ja muillekin paikkakunnan miehille Aimolle (Tommi Korpela) ja Piipariselle (Rauno Juvonen) selvitä, että on tosi kyseessä. Tapettuna löytyneitten porojen täytyy jotenkin liittyä siihen alastomaan äijään, joka löytyi Raunon pihapiiriinsä virittelemästä sudenkuopasta. Pietari valaisee vanhempia: kyseessä on Joulupukki, joka taatusti noudattaa perinteitä, niitä kilttiä lahjoja jakavaa pukkia vanhempia perinteitä nimittäin.



Korvatunturia on kaivettu taloudellisen voiton saamiseksi, ja niinpä päättävät Lapin miehet Rauno, Aimo ja Piiparinenkin ansaita pukilla rahaa. Mutta tarina saakin yllätyskäänteen, kun Joulupukki puetaan Piiparisen punaiseen pukinasuun ja häntä lähdetään kauppaamaan ulkomaalaiselle miehelle, joka Korvatunturillakin on räjäytyksiään tehnyt.

Pietari on tyypillinen elokuvan lapsisankari, joka kasvaa kaverinsa Juuson kiusaamasta arasta pojasta henkisesti niin isoksi, että pystyy toimimaan järkevämmin ja rauhallisemmin kuin aikuiset silloin, kun on kaikista tiukin paikka. Kovista esittävästä muka isosta Juusosta tulee stereotyyppisesti hyvinkin nopeasti pelkäävä pikkupoika, joka kykenee vain itkemään. Mutta eipä siinä mitään, katsoja pitää tietenkin enemmän Pietarista, jota Juuso on elokuvan alun sorsinut.



Hauskaa karuutta ja mustaa huumoria elokuvaan tulee siitä, että Pietarin isän työpaikka eli teurastamo on kodin pihapiirissä. Alastomasta pukistakin meinataan tehdä palasia teurastamon veitsellä. Sitten tehdään toinen ratkaisu, ja joulun hengen mukaisesti Piiparinen päättää syöttää pukille piparia. Sen jälkeen Piiparinen onkin korvaton.

Pietari toteaa elokuvassa, että Joulupukki ei ole ollenkaan sellainen Coca-Cola-hahmo. Ehkä juuri siksi Rare Exports kolahtaa. Se on aikuisempien ihmisten jouluelokuva, jossa mikään ei ole niin siloiteltua kuin jouluelokuvissa keskimäärin. Se pistää vielä vanhaa nuuttipukkiperinnettäkin paremmaksi. Alun jonkinasteisen kömpelyyden jälkeen elokuva on enimmäkseen täyttä asiaa.

Rare Exportsissa täysin stereotyyppisistä aineksista syntyy omaperäinen kokonaisuus, mikä on oikeastaan aika hauska paradoksi. Rare Exports on ihastuttavan posketon leffa, joka siitä huolimatta, että Joulupukki on itse piru, vie joulun tunnelmiin. Myös mainitsemani yllätyskäänne yllättää oikeasti – ja se taitaa olla nykyään jo aika harvinaista nannaa.

Onnellisuudesta

Monet ihmiset haaveilevat lapsista ja monet tuskailevat jopa lapsettomuushoitojen kanssa vaikka vuosikausia, koska haluavat niin kovasti lapsen. Uskon, että monet näistä ihmisistä myös uskovat, että lapsi tuo onnen. Uusimman Eeva-lehden kannessa Linda Lampeniuskin julistaa tyttärestään: ”Olivia täydensi onneni.”

Uskon itsekin, että lapset tuovat omanlaistaan onnea, sellaista, joka ei muutoin synny. Siksi olen välillä surumielinen sen vuoksi, ettei minulla ole lapsia, vaikka en oikeastaan kaipaa elämänmuutosta, jossa pieni ihminen määrää elämän ihan uusille urille ikiajoiksi.

Ylioppilaslehti on nyt pamauttanut ilmoille jymyjutun: lapsen saatuaan ihminen muuttuu onnettomammaksi. Aiheesta tehtyjä tutkimuksia on vertailtu Yorkin yliopistossa ja vertailtaessa on löydetty vain yhtäläisyyksiä: onnellisuus vähenee, kun lapsi putkahtaa maailmaan.

Tämän pitäisi varmaan lohduttaa, mutta jotenkin en halua uskoa tähän tutkimustulokseen. Tai oikeastaan voihan siihen uskoa, kun muistaa, että useimmiten onnellisuus on ihan itsestä kiinni ja että sen voi pilata vaikkapa vääränlaisilla odotuksilla. Tuntuukin aika oudolta, että kun tutkittiin ihmisten mieluisimpia vapaa-ajanviettotapoja, ajan viettämistä lasten kanssa pidettiin ikävämpänä kuin kotitöitä, tv:n katselua tai shoppailua. 19 vapaa-ajanviettotavasta lasten kanssa oleminen pääsi sijalle 16. Voi vain kysyä, miksi ihmiset hankkivat lapsia, jos imuroiminen ja tiskaaminen on mukavampaa kuin lasten kanssa puuhastelu. Itse en ainakaan halua hankkia tieten tahtoen elämääni lisää asioita, jotka ovat yhtä miellyttäviä kuin nuo kotityöt.

Mutta niinhän myös tutkijapsykologi Nattavudh Powdthavee toteaa: käsitys siitä, että lapsen kanssa on onnellista elää, on vain itsepetosta. Parin muun psykologin mielestä lapsia hankkivat ihmiset haluaisivat vain jäädä vaiheeseen, jossa he elävät pelkästään itselleen ja jota he ovat saaneet elää rauhassa kolmekymppisiksi asti – päinvastoin kuin edellisen sukupolven naiset ja miehet, jotka eivät päässeet leveän elämän makuun ennen lasten hankintaa. Niin, siinä sitä sitten eletään lapsenhankintapaineiden keskellä ja hankitaan lapsi yhteiskunnan, biologisen kellon tai sukulaisten painostamana, vaikka haluttaisiin vain katsella televisiota ja shoppailla.

No, eri asia tietenkin on, kuinka vakavasti nämä tutkimukset pitäisi ottaa. Ylioppilaslehden artikkelissa mainitaan parisuhteesta mm. seuraavaa: ”50-vuotiaana parionni hiipuu, oli lapsia tai ei.” Olen vielä aika kaukana 50:n täyttämisestä, mutta tuskin maailma ihan noin yksioikoinen on. En ainakaan toivo sitä.

Joka tapauksessa on ihana nähdä artikkeli, joka ei toitota samaa maailmankuvaa kuin kaikki muut, vaan kyseenalaistaa asioita. Lapsiperheenkin arki on arkea. Onnellisuus ei synny jostain ulkoisesta, mitä saa, vaikka se olisikin niin iso ihme kuin uusi elämä. Ihminen voi olla onnellinen lapsen kanssa ja myös lapsettomana, ja ehkä onnellisuuden kannalta olennaisinta olisikin osata myös lapsiasian kohdalla tehdä sellainen valinta, joka itselle sopii parhaiten.

Niin, uskon myös, että onnellinen voi olla, vaikka haluaisikin lapsen ja jäisi ilman sitä. On aika kauheaa katseltavaa, kun onnellisuus lasketaan yhden kortin varaan, eikä elämässä nähdä mitään hyvää, jos lasta ei tule. Elämän pettymykset ovat surullisia, hyvinkin surullisia asioita, mutta silti: aika paljon voi omaan onnellisuuteensa vaikuttaa itse niistä suruista huolimatta.

Brunetti ratkaisee jälleen

Uusin Guido Brunetti –dekkari Unelmien tyttö osui kirjastossa käteen ja pakkohan se oli sieltä ottaa, kun ei tiedä, milloin seuraavan kerran kirjaa näkisi. Venetsia on nimittäin ihana paikka ja Guido Brunetti on ihanan sympaattinen italialainen mies. Venetsia sen sijaan näyttäytyy näissä Donna Leonin kirjoissa paljon vähemmän sympaattisena kuin postikorteissa ja matkatoimistoiden mainoslehtisissä.

Kirjan takakansi ohjaa odottamaan kuolleen tytön löytymistä, mutta ensin Brunetti joutuu aivan toisenlaisen tilanteen eteen. Hänen äitinsä on kuollut ja hautajaisissa mukana ollut pappi padre Antonin haluaa Brunettin selvittävän erään Mutti-nimisen miehen tarkoitusperät. Tämä on nimittäin joko pappi tai huijari, ja eräs padre Antoninin tuttava aikoo myydä talonsa ja lahjoittaa rahat tuolle jonkinlaista uskonlahkoa johtavalle miehelle. Hullulta kuulostaa, ja vielä hullumpaa on, että tämä juonenkehittely unohtuu matkan varrella. Tällaista äärimmäisten uskonlahkojen hulluudesta kiinnostunutta ihmistä kuten minä tämän juonikuvion käänteet kiinnostivat nimittäin kovin paljon.

Niin, kai tuo uskonlahko unohtuu, koska sitten löytyy luvattu kuollut tyttö. Hän lilluu kanaalin vedessä, ja selviää, että hän on Ariana Rocich, 11-vuotias romanityttö, jonka päivät kuluvat murtautumalla taloihin ryöstelemään rikkaampien tavaroita. Tytön löytöpaikan lähellä asuukin Fornarin perhe, jonka luona on käynyt varkaita, joten enää on selvitettävä, mikä johti tytön kuolemaan. Miksi hän päätyi ruumiiksi Fornareiden luona käydessään tai käytyään?

Brunetti yrittää taas sompailla sopivasti työpaikkansa vähemmän miellyttävien esimiesten johdossa. Onneksi häntä auttaa jälleen kerran signorina Elettra, joka katsoo parhaaksi käyttää kaikessa hiljaisuudessa kaikkia käytettävissä olevia lähteitä. Tällä kertaa Brunetti yrittää myös sotkea jo melkein nuoriksi aikuisiksi varttuneet lapsensa Chiaran ja Raffin rikosjutun tutkintaan, mutta Paola-vaimo lähettää nämä ostamaan jäätelöä ja läksyttää miehensä saman tien: lasten annetaan olla rauhassa rikosjutuilta.



Brunetti on siitä erikoinen rikospoliisi, ettei hänen yksityiselämässään ole kummempia ongelmia. Rakastava vaimo kokkaa ihania italialaisruokia ja lastenkasvatuskin näyttää onnistuvan pariskunnalta. Onkin ihana lukea leppoisasta perhe-elämästä, perheestä, jossa ihmiset aidosti välittävät toisistaan. Eihän kaikilla dekkaripoliiseilla tarvitse olla alkoholiongelmaa, ihmissuhdeongelmia tai ongelmia työn ja perheen yhteensovittamisessa.

Mutta Venetsialla on ongelmia. Donna Leon tuo hyvin näkyviin italialaisen yhteiskunnan epäkohdat. Nytkin paljastuu, että suhteilla voi välttää tuomion vakavastakin rikoksesta.

Kirjan loppu jää avoimeksi. Kaikki ei selviä, mutta sitä kommentoi itse Brunetti sanoessaan vaimolleen, ettei elämä ole sellaista, että kaikella olisi aina selkeä loppuratkaisu. Siihen on kai lukijankin tyydyttävä, sillä muutenkin Brunetti-kirjat ovat harvinaisen elämänmakuisia.

Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: Rakkaustarina on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja. Se ei ole pitkä, mutta tarina mahtuu juuri sopivasti noin 150 sivuun ja vakuuttaa. Kevyttä kesäistä (eikä niin talvistakaan) lukemista Kosto: Rakkaustarina ei lyhyydestään huolimatta ole, sillä tarina kertoo raiskauksesta ja siitä, kuinka ihmiset ajautuvat tekemään ratkaisuja silloin, kun oikeus ei näytä toteutuvan.

Teena Maguire joutuu joukkoraiskauksen uhriksi. Hänen 12-vuotias tyttärensä on venevajan nurkassa piilossa, kun äiti raiskataan venevajassa. Siinä sitten romahtaa kaikki, varsinkin, kun oikeusjärjestelmäkään ei löydä raiskaajista syytä. Koko länsimainen oikeudenkäynti kiteytyykin kirjassa seuraavaan ajatukseen:

”Niin mutta se pitää todistaa. Oikeudessa.
Ei riitä, että se tapahtui. Että Teena Maguire melkein kuoli. Se pitää myös todistaa.”

Teena Maguiren ja hänen tyttärensä lisäksi kirjassa on kolmas keskeinen henkilö, poliisi nimeltä John Dromoor. Tämä kuvataan teoksen alussa aseista liiankin kiinnostuneeksi mieheksi, joka on kerran tutustunut Teena Maguireen baarissa, vaikka miehellä onkin oma perheensä. Ja mikäs siinä, koska Teenan ja Johnin välille kasvaa jonkinlainen yhteys, joka ei kuitenkaan ole perinteinen rakkaustarina, joka johtaa samaan vuoteeseen, vaan ystävyys.

Ehkä juuri tuon yhteyden vuoksi ja siksi, että sattuu olemaan työvuorossa, kun Teena Maguiren raiskauspaikalle tarvitaan poliisia, John Dromoor kokee, että raiskaajien on saatava tuomionsa. Eikä Dromoorille tuota vaikeuksia keksiä, miten tuomio toteutetaan: ruumiita alkaa löytyä, mutta kukaan ei osaa kohdistaa epäilyksiä poliisimieheen.

Kosto: Rakkaustarina käyttää mielenkiintoista kerrontatekniikkaa. Suuri osa siitä on kirjoitettu sinä-muodossa, kuin joku puhuisi Teenan tyttärelle Bethelille. Niinpä kirjassa korostuu juuri tyttären näkökulma. Se on hyvä valinta, vaikken ehkä kaikkein eniten pidäkään tuosta sinä-kerronnasta.

Mutta kyllä muitakin näkökulmia näytetään. Näytetään, mitä tapahtui Teenan poikaystävälle Caseylle, miten lehdistö riepotteli Teenan elämää, miten raiskaajien äidit uskoivat poikiensa syyttömyyteen loppuun saakka.

Kosto: Rakkaustarina on rankka kertomus, jossa ei ole onnellista loppua. Mutta niinhän olen jostain lukenutkin: kun jokin raju tapahtuma muuttaa elämän, onnellista loppuelämää ei enää ainakaan samalla tavalla voi saada. Joyce Carol Oatesin teos ei jätä kylmäksi, joten tartun kyllä jatkossa hänen muihinkin kirjoihinsa.

Synnit kirjaan

Katja Kallion Syntikirja on ensimmäinen kirjailijan teos, jonka olen lukenut. Odotin kevyttä lukemista ja otin kirjan bussissa luettavaksi työmatkalukemiseksi. Teos ei ehkä ollut aivan niin kevyt kuin odotukseni oli, joten hieman intensiivisempi keskittyminen olisi varmaankin auttanut saamaan romaanista enemmänkin irti.

Kirjan nimi tulee Sofia-nimisen naisen pitämästä kuvitteellisesta syntikirjasta: Sofia haluaa kirjata mieleensä kaikki tekemänsä virheet. Ajatus on mielenkiintoinen, sillä on oikeastikin olemassa itselleen niin julmia ihmisiä, että he kantavat syyllisyyttä jokaisesta pikkuvirheestäänkin. Outoa teoksessa on vain se, että vaikka se käsittelee ihmisten epätoivottavaa, syntistäkin elämää, tuo syntikirja tulee konkreettisesti esille todella harvoin. Noin hyvästä ideasta olisi voinut ottaa enemmänkin irti. Ajatelkaa nyt tyyliin: ”Rakas syntikirja, tänään olen tehnyt syntiä – heittänyt roskan maahan ja käyttänyt ikävää äänensävyä puhuessani työkaverilleni.” Lisäksi minusta Sofia keskittyy liian vähän virheisiinsä pitääkseen ihan oikeasti syntikirjaa.

Sofiaakin keskeisemmässä osassa Syntikirjassa on hänen äitinsä Tuulikki, joka on kirjan alussa juuri jätetty. Pitkäaikainen aviomies Henri on lähtenyt löydettyään nuoremman naisen nimeltä Denise. Tuulikilla on ollut nuorempana suhde Arno-nimiseen mieheen, joka on ohjannut hänen lopputyötään. Tiedä sitten, onko Henri kostamassa vai mitä, mutta joka tapauksessa on hänen vuoronsa rakastua luvattomasti.

Yksi keskeinen teema kirjassa ovat kielletyt suhteet. Sofia kulkee äitinsä ja isänsä jalanjälkiä ja aloittaa suhteen Temaksi kutsutun remonttimiehen kanssa. Sofia itse on eronnut, mutta Temalla on vaimo. Lopulta joku puuttuu tähän pettämisen kierteeseen ja se on Sofian 11-vuotias tytär Kerttu, joka sanoo äidilleen varsin suoraan oman mielipiteensä. Tarina tuo muutoinkin esille sen, ettei onnea löydä sillä tavoin, miten kirjan henkilöt sitä etsivät.

Mielenkiintoinen sivujuonne on Sofian ja Tuulikin suhde. Äidillä tyttärellä on niin kireää, että välillä asioita sanotaan hyvinkin loukkaavasti. Suhdetta symboloi nukkekoti, jonka Tuulikki hankki muka Sofialle tämän ollessa pieni. Äiti innostui kuitenkin nukkekodista niin paljon, etteivät tyttären tekeleet sinne edes kelvanneet. Joko tästä tai jostain muusta syystä Sofia inhoaa nukkekotia, ja vaikka Tuulikki haluaa lahjoittaa sen lapsenlapselleen Kertulle, se palautetaan hänelle.

Hupaisaa – vai miten se pitäisi ajatella – on, että ääni Tuulikin kellossa muuttuu, kun Sofia luulee sairastavansa syöpää. Äiti yrittää korjata välejä tyttäreensä. No, sitten Sofian kyhmy osoittautuukin joksikin aivan muuksi kuin syöväksi ja Tuulikki hermostuu tyttäreensä entistä enemmän aivan suotta.

Syntikirja oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Voisin lukea muitakin Kallion teoksia – vaikka hieman paremminkin keskittyen.

2 x 100 kirjaa -haaste

Laurenin pitämässä Lukuisa-blogissa oli mukava haaste, johon on pakko osallistua. Rakastan kirjalistoja ja tehtävänä oli merkitä kahteen sadan kirjan listaan lihavoiden ne kirjat, jotka on lukenut. Tässä minun tulokseni. Ensin BBC:n tekemä lista. Uskovat mokomat, että ihmiset eivät ole yleensä lukeneet kuin 6 listan kirjoista.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling (osan olen lukenut suomeksi, osan englanniksi, jonkin kirjan molemmilla kielillä)
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott (olen mahdollisesti lukenut tämän nuorena, mutten ole varma)
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis (tämä on hieman omituinen listaus, koska kirja sisältyy kohtaan 33, mutta saanpahan sitten yhden kirjan lisää…)
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett (tämäkin on epävarma tapaus)
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery (taas epävarma tapaus)
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare (olen lukenut ainakin jonkinlaisen hieman lyhennetyn version – toivottavasti en kovin paljon lyhennettyä, sillä en pidä kirjojen pilkkomisesta)
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

Laskujeni mukaan sain 20 varmaa osumaa, tosin tuo Narnia-sarjan kuuluisin kirja tulee listan virheen vuoksi laskettua kahteen kertaan.

Toinen lista on suomalaisempi ja sisältää ”Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa”:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi (no tämä oli sellainen epävarma tapaus jo edellisessä listassa)
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja (näitä luettiin minulle pienenä niin paljon, että katson tuntevani tarpeeksi hyvin sarjan merkittävimmät teokset)
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia (pitää jälleen varustaa kysymysmerkillä)
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira (epävarma tapaus)
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö (tämänkin olen saattanut lukea lapsena)
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Toisesta listasta sain osumia 37. Harmillista on se, että lapsuuslukemisista on kadonnut sen verran muistia, ettei voi olla ihan varma, onko silloin todella lukenut jonkin kirjan vai onko vain hypistellyt sitä. Ja on lapsuuden jälkeiseltäkin ajalta kirjoja, joista ei ole varma, onko lukenut ne vain osittain vai loppuun asti.

Päätin laatia pienen lisähaasteen. Sen voi toteuttaa yhteensä molemmista listoista, pelkästään jommastakummasta tai miten vain haluaa. Itse teen sen jälkimmäisestä listasta, koska siinä on mukana suomalaistakin kirjallisuutta, joka saa ja jonka pitää mielestäni olla suomalaisille tärkeää.

Listaan siis seuraavat asiat:

3 listan kirjaa, jotka näistä ovat tehneet suurimman vaikutuksen:

Narnian tarinat – sitä ei voi sivuuttaa, koska elin pitkät ajat sen lumoissa lapsena
Kalevala – ehtymätön, hurja
Taru sormusten herrasta – on vaikea uskoa, että joku todella näkee sellaisen vaivan, mikä tämän teoksen ja muiden Keski-Maa-teosten syntyyn on tarvittu
(P.S. Sydämeni vuotaa verta, kun oli pakko jättää Saatana saapuu Moskovaan pois)

3 kirjaa, jotka lemppaisin listalta:

Juoppohullun päiväkirja – en ole lukenut, mutta jotenkin tuntuu oudolta, että se on samalla listalla Dostojevskin kanssa
Miehet jotka vihaavat naisia – itseeni Millennium-trilogia ei kolahtanut kovinkaan kovaa kirjoina (olen lukenut kaksi), ja uskon, että dekkarimaailmasta löytyy aikaa paremmin kestäviä teoksia, myös ruotsalaisia
Rakasta minut vahvaksi – olen taas ehkä ennakkoluuloinen, mutta jos listalla ei ole maailmankirjallisuudesta kuin pari runokirjaa, miksi juuri tämä on valittu, miksei vaikka Edith Södergrania?

3 kirjaa, joiden pitäisi olla listalla:

Romeo ja Julia – no kyllä maailman kuuluisimman rakkaustarinan pitää olla mukana
H.C. Andersenin sadut – kaikkien on tunnettava Pieni merenneito, Keisarin uudet vaatteet, Pieni tulitikkutyttö jne.
Ovidiuksen Rakastamisen taito – on se kumma, kun antiikin kirjallisuus on sivuutettu kokonaan

3 listan kirjaa, joita en ole lukenut ja jotka kiinnostavat minua eniten:

Anna Karenina – olen vuodenvaihteessa menossa katsomaan näytelmätulkinnan teoksesta
Sinuhe, egyptiläinen – se onkin kesken, olen kaksi kertaa aloittanut enkä ole vielä päässyt loppuun
Täällä Pohjantähden alla – sen verran olen lukenut, että tiedän teoksen vaikuttavuuden, loppuunkin asti tahtoisin joskus päästä

Olisi kiva, jos joku nappaisi tämän jatkohaasteen. Jos näin teet, laita kommentti, jotta tiedän käydä blogissasi lukemassa näkemyksesi.