Totta

Riikka Pulkkisen Finlandia-palkintoehdokkaana oleva romaani Totta kertoo siitä, kuinka kolmen sukupolven naiset reagoivat siihen, kun vanhin heistä on jättämässä tämän maailman. Elsa on sairastunut syöpään, ja hänen elinaikansa on peruuttamattomasti vähissä. Hänen miehensä Martti, taiteilija, joutuu hyväksymään sen, että Elsa haluaa kaivaa esille Martin 1960-luvulla tekemän pitkän syrjähypyn lastenhoitaja Eevan kanssa. Kun Eevan mekko löytyy Martin ja Elsan kotoa, isoäiti paljastaa tyttärentyttärelleen Annalle kaiken. Annan äiti Eleonoora, jota Eeva on aikanaan hoitanut, järkyttyy asian esiin tulosta paljon enemmän kuin Martti. Annaakin asia koskettaa niin, että hän lähtee jäljittämään Eevaa.

Anna joutuu kuitenkin etsimään Eevan 1960-luvun kämppiksen, koska Eeva itse on kuollut. Eevan kohtalo alkaa kaihertaa: mihin tai miten nuori nainen kuoli? Kaikkea Eevasta ja tämän suhteesta Marttiin ei saada selville, mutta enemmän paljastuu, kun kirja vie takaumin 1960-luvulle.

Martin ja Eevan vuosia kestänyt suhde on aiheuttanut sen, ettei Eleonoora enää aikuisena pysty täysin varmaksi muistamaan, mitkä muistot liittyvät hänen lastenhoitajaansa Eevaan ja mitkä äiti-Elsaan, joka oli työmatkoillaan pitkiä aikoja poissa Eleonooran ollessa pieni. Tätä puolta olisin suonut tulevan esille vielä korostetummin. Miten pieni tyttö koki sen, että isällä oli kaksi suhdetta yhtä aikaa? Eleonoora kapinoi välillä Eevaa vastaan mutta kaikkinensa tuntuu elävän tilanteessa, kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä – ehkä edes ymmärtämättä sitä. Toisaalta tyttö on kiintynyt molempiin naisiin eikä haluaisi menettää kumpaakaan.

Toisella tavalla hukassa on Anna, joka yrittää seurustella Matias-nimisen pojan kanssa, mutta kärsii nähtävästi jonkinlaisesta masennuksesta, sillä on maannut kaksi viikkoa lattialla pääsemättä sieltä ylös. Itselleni eräs kirjan miellyttävimpiä asioita oli muuten Annan ja tämän isoisän Martin lämmin suhde. Anna mm. pelasi Martin kanssa peliä, jossa he bongasivat esimerkiksi busseissa ihmisiä, joille antoivat nimet ja elämäntarinat. Myös isoäitiinsä Annalla on lämmin suhde – ehkäpä juuri niin kuin useinkin isovanhempiin saattaa olla lämpimämmät välit kuin vanhempiin.

Pettämisen aiheuttamia tunteita ei sinänsä kirjassa kuvata helpoiksi, mutta jotenkin niiden pitäisi mielestäni olla voimakkaammat. Miksi Martin suhde Eevaan ei aiheuta kenessäkään ainakaan kovin paljoa avointa vihaa? Eikö asiasta tule isompaa sotkua vain siksi, että Elsa on kuolemassa, vai onko Martin syrjähyppy asianosaisille jo vanhentunut, mielessä loppuun käsitelty?

Riikka Pulkkinen kirjoittaa runollisesti ja kuvallisesti, välillä ehkä hieman liiankin runollisesti. Joka tapauksessa kirja koskettaa varsinkin alussaan ja lopussaan. Johtuisiko siitä, että silloin käsitellään Elsan syöpää ja hänen kuolemaansa? Kirjan alkua lukiessani jouduin jopa sellaiseen tilaan, että ajattelin, etten pysty lukemaan pidemmälle, etten halua lukea sitä tuskaa, vaikka kirja olikin hyvä. Lopussa puolestani itkin. Kokonaisuus ei kuitenkaan järisyttänyt, mutta siitä huolimatta Totta oli positiivinen lukukokemus.

Lopuksi pieni tyhmän lukijan kysymys. En tiedä, onko lukukykyni todella vajavainen, mutta minulle jäi epäselväksi, kuka oli Linda. Hän vaikutti olevan tyttö, jota Eleonoora aikoinaan hoiti. Toisaalta hän tuli vastaan takaumassa 1960-luvulta, jolloin Eleonoora oli vielä itse lapsi eikä luultavasti hoitanut ketään. Oliko ketään Lindaa olemassakaan? Kertoisiko joku?

Legenda Suojelijoista

Pöllöt ovat viehättäviä ja mystisiä lintuja, joissa on aivan erilaista ylväyttä kuin vaikkapa keskimääräisessä pikkulinnussa. Nyt se on sitten tullut selväksi myös animaatioelokuvien ystäville. Legenda Suojelijoista kertoo nimittäin lähes pelkästään pöllöistä – niin, ja yhdestä käärmeestä, joka on lastenhoitaja.



Soren ja Kludd ovat pöllöveljekset, joilla on erilainen luonne. Kiltimpi Soren ihailee tarinoita Ga’Hoolen pöllöistä ja heidän sankariteoistaan. Hän uskoo Suojelijoihin, joilla on uljas menneisyys. Sorenin veli puolestaan on ainakin olevinaan kovempi. Niin tai näin, pöllöveljekset siepataan ja viedään pahispöllöjen valtakuntaan, jossa maailman ruhtinaiksi haluavat pöllöt huumaavat heikkoja ja kasvattavat mielestään parhaista tornipöllöistä taistelijoita.

Soren tutustuu vangiksi jouduttuaan pieneen aavikkopöllöön nimeltä Gylfie. Yhdessä he pääsevät lopulta pakoon ja lähtevät hakemaan apua suojelijoilta. Veli Kludd puolestaan alkaa ihailla vallanhamuajia ja jää heidän luokseen tullakseen sotilaaksi. Suojelijat osoittautuvat tietenkin todeksi, ja lopulta sotaisten kohtausten jälkeen maailmasta tulee taas rauhallinen ja onnellinen. Kludd tosin katoaa, ja kohtalokkaasti kerrotaan, ettei kukaan enää koskaan nähnyt häntä, mutta sekin taitaa olla vain vihjaus jatko-osasta. Legendan Suojelijoistahan perustana on Kathryn Laskyn pitkä kirjasarja, josta löytyisi taatusti aineksia vaikka kuinka moneen elokuvaan.

Pöllöt ovat tyylikkäitä ja elokuvassa riittää tunnetta. Paikka, jonne pikkupöllöt siepataan, sekä lasten huumaaminen ja muu karmea kohtelu saavat myös ahdistumaan. Elokuva yrittää tuoda esille jopa sodan karmeuden: Soren on koko elämänsä ihannoinut sotasankaripöllöä, mutta saa kuulla tämän itsensä suusta, ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Tämä viesti tosin vesittyy lopputaistelun aikana – sillä taistelu on jälleen ratkaisu ongelmiin – mutta ainakin se on elokuvassa ääneen sanottu.

Tyylikkäästä pöllöjoukosta löytyy monenmoista hahmoa, osa karmivan tyylikkäitä, osa humoristisia. Omia suosikkeja ovat Gylfie sekä lastenhoitajakäärme rouva Plithiver.



Itse näin elokuvan kaksiulotteisena suomenkielisenä versiona. Mieluusti näkisin tällä kertaa 3D-versionkin, vaikken tuosta 3D-tekniikasta niin vakuuttunut olekaan. Niin, ja varsinkin elokuvan näkeminen alkuperäiskielisenä kiinnostaisi, kuten aina. Mukana on nimittäin mm. Helen Mirren, joka on antanut äänensä pahalle Nyra-pöllölle.

Sekavia ajatuksia muinaisista traumoista

”Koulukiusaaminen ei kiinnosta aikuisia.” Laura Koljosen Helsingin Sanomiin kirjoittaman kolumnin provosoivan teaser-lauseen ahdistamana klikkasin itse tekstin auki ja pääsin monien ihmisten traumojen äärelle. Koljosen otsikko ei ollut yhtään sen vähemmän provosoiva: ”Hymyile, sinua kiusataan!”

Koljosen mukaan me koulukiusatut ihmiset olemme yksin. Kaikki muut traumansa aikuiset osaavat jakaa mutteivät kiusaamista. Me myös suhtaudumme kiusaamiseen väärin. Meistä se on vain huumoria, jolle pitäisi nauraa. Koljonen nostaa esiin erityisesti entisen rehtorin Aino Kontulan, joka Koljosen mukaan on sitä mieltä, ”että kiusatut lapset ovat yksinkertaisesti vain huumorintajuttomia eivätkä tajua sulautua massaan.” Kolumnisti ei myöskään voi sietää kiusaamisen ehkäisemiseksi järjestettäviä kampanjoita, joissa esitetään ihannekuvana ja mahdollisena todellisuutena se, että kaikki olisivat kaikkien kavereita ja leikkisivät kaikkien kanssa.

Ihme ja kumma, kolumni ei ole herättänyt kovinkaan paljon keskustelua Hesarin nettisivuilla. Tosin ne kommentit, jotka tekstiin on jätetty, ovat tavanomaisia nettikommentteja selvästi pidempiä. Mutta niinhän se on, että monet meistä jaksavat kyllä vauhkota homoseksuaalisuuskeskustelussa, mutta miksi keskustella kiusaamisesta? Minusta fokus on välillä hieman väärin kohdistunut, vaikka tokihan homojenkin tilanteesta saa keskustella.

Koulumaailma on ihan oikeasti julma, ja on turha väittää, että kaikki lapset ovat tavattoman kilttejä ja hirvittävän mukavia alun perin ja sitten heistä jotenkin tulee toisten kiusaajia jonkin uhriutumisen jälkeen. Höpöhöpö! Manipuloinnin keinot ovat hyvin hanskassa jo hyvinkin nuorilla, enkä minä ainakaan usko, että kaikki niitä toisiin käyttävät ovat kokeneet elämässään kovia.

Julmassa maailmassa monet nuoret uskovat, että heidän pitäisi olla juuri tiettyjen kavereita, niiden, jotka ovat suosittuja. Ainakin itselleni olisi ollut etua siitä, jos olisin paljon aikaisemmin tajunnut sen, ettei arvoa ole kuin sellaisella ystävyydellä, jossa minua arvostetaan sellaisena kuin olen. On hienoa oivaltaa, ettei tarvitse olla kaikkien kaveri.

Tähän liittyy myös eräs elämäni traumaattisimmista ellei traumaattisin ystävyyssuhde. Menin esikoulussa leikkimään uuden tytön kanssa, koska eihän juuri eskariin tullutta saanut jättää yksin vaan kaikilla piti olla kavereita. Tyttö sattui olemaan uskonnollisesta perheestä, ja siinä minä sitten elin kymmenen vuotta – sen ajan mitä ystävyyttämme kesti – ilmapiirissä, jossa minua pidettiin syntisenä, joka saa kotonaan soittamallaan musiikilla tuon toisen tytön levottomaksi ja joka houkuttelee kauheisiin paheisiin. Tämä siitä huolimatta, etten koskaan ollut teillä tietymättömillä, en edes kokeillut tupakkaa tai alkoholia ja tein jopa läksyni jokaikinen kerta.

On typerää valehdella lapsille ja nuorille, että kaikkien pitää olla kaikkien kavereita. Ei minun ihan oikeasti tarvitse olla kuin niiden ystävä, keiden ystävä haluan olla. On ihan eri asia, että kaikkien kanssa pitää pystyä opiskelemaan, tekemään töitä ja käyttäytymään asiallisesti. Koulujen välitunnit ovat tietysti hieman ongelmallisia. Ei ole mukavaa, jos joku jätetään yksin. Pieneen kaveriporukkaan ei tarvitse ottaa mukaan kuin ne, jotka siihen kuuluvat. Silloin, jos ollaan isommassa porukassa, kaikkien kuuluisi tietysti päästä mukaan.

Kiusaamista vastaan pitää taistella, vaikkei se sillä taistelulla ikinä minnekään kokonaan häviä. Kiusaamiselle ei ole mitään perusteita, ja kiusaajan pitäisi olla se, joka joutuu esimerkiksi vaihtamaan koulua, ainakin ääritapauksissa. Ikävä tosiasia on, että jos joku päättää ottaa toisen kiusaamisen kohteeksi, uhri selviää siitä harvoin asiallisilla menetelmillä. Siksi en pidä ollenkaan pahana, jos niille hiljaisille, jotka yrittävät kaiken pahanteon kohteina itse käyttäytyä hyvin, opetettaisiin pari fraasia. Aloittaa voisi vaikka tästä: ”Haistakaa vittu, on mulla parempaakin tekemistä kuin notkua teidän idioottimaisessa seurassanne.”

Itse en usko, etteivät aikuiset välitä kiusaamisesta. Kokemukseni mukaan opettajat ottavat sen vakavasti ja vanhemmat kokevat syvää tuskaa, jos heidän lastaan kiusataan. Asioita selvitellään, tehdään sopimuksia siitä, että kiusaaminen loppuu. Mutta mikä muuttaa ihmisen käyttäytymistä? Useinkaan ei puhe, eikä rangaistus. Joskus ei mikään. Taas taistellaan tuulimyllyjä vastaan. No helvetti, taistellaan sitten, kun muutakaan ei voida. Nostetaan taistelutahtoa, sitten tunnetaan voimattomuutta taas, sitten kasataan itsemme. Niin, ja ehkä aikuistenkin olisi aika sanoa joskus kiusaajille se ruma sana.

Eat Pray Love

Olen niin suuri Italia-fani, että pienikin lupaus Italiasta saa minut heti toimimaan. Niinpä ei ole yllätys, että menin katsomaan Eat Pray Love -elokuvan – siinähän piti olla kolmannes Italiaa!

Elokuva kertoo Liz Gilbertista (Julia Roberts), joka päättää löytää itsensä karkaamalla vuodeksi maailmalle aikomuksenaan viettää neljä kuukautta Italiassa, neljä kuukautta Intiassa ja neljä kuukautta Balilla Indonesiassa. Liz on sekaisin, koska ei halua olla enää avioliitossaan eikä uusikaan parisuhde tunnu oikealta. Hän kokee, ettei ole koskaan miettinyt omaa elämäänsä ja että nyt on sen asian aika. Elokuvaa kannattaa katsoa siitä näkökulmasta, ettei paljon välitä siitä, että Liz olisi tietenkin voinut miettiä asioitaan ennen kuin sotki niihin muut ihmiset.

Italia on ihana! Niin se on tässä elokuvassakin. Liz oppii nauttimaan elämästä siitä huolimatta, että hän asuu kämpässä, jossa lämpimään kylpyyn pääsee vain, jos jaksaa lämmittää riittävän monta kannullista vettä liedellä, ja jonka ovi on vielä rapistuneempi kuin koko muu Italia yhteensä.



Mutta Liz oppii puhumaan käsillään, nauttimaan pizzasta ja pastasta ja tilaamaan ruokalistalta kaiken antipastoista dolceihin niin, ettei kukaan pöytäseurueesta pääse luulemaan, että seurasta olisi tarkoitus häipyä pikapuoliin. Varsinkin pizzansyöntikohtaus täpötäydessä napolilaisessa pizzeriassa on herkullinen. Vaikkei hillittömässä ahmimisessa ole mitään ihailtavaa, on toisaalta hyvä muistaa, että aidon herkun ääressä pitää syödä hyvällä omallatunnolla.



Jäätelölle olisi voinut antaa enemmän tilaa, se myönnettäköön. Missäänhän ei ole niin ihanaa jäätelöä kuin Italiassa.



Pelkäsin etukäteen, että menetän mielenkiintoni elokuvaan, kun tarina jättää Italian taakseen. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.

Intiassa Liz keskittyy rukoilemiseen, mutta mielenrauhaa ei vaan tahdo löytyä. Meditointi ei oikein tunnu Lizin jutulta, ja mieleen tuleekin väistämättä, miksi hän niin kovin paljon tahtoo oppia meditoimaan, jos tuntee olonsa aivan vieraaksi heti kun yrittää keskittyä siihen.

No, jotain tärkeää Liz kuitenkin Intiassa oppii: itsensä armahtamisen – tai ainakin ajatuksen siitä. Oivalluksen löytämisessä on keskeinen rooli Teksasista kotoisin olevalla Richardilla (Richard Jenkins), jonka tie itsensä armahtamiseen on paljon pidempi kuin Lizin.



Niin, ja tapaahan Liz myös karanneen norsun. Sööttiä!



En hingu kovinkaan kovaa aurinkoisiin ja kuumiin paikkoihin, mutta kun Liz pyörii Balilla, alkaa kenen tahansa mieli tehdä sinne. Bali kuvataan kauniina tasapainon paikkana, jossa nautinto ja hengellisyys löytävät tasapainoisen suhteen.



Liz löytää myös rakkauden, Felipen (Javier Bardem). On ehkä vaikea ymmärtää, mitä niin erilaista Felipessä on, että Liz voi luottaa hänen olevan pitkäaikainen suhde, se oikea, jonka kanssa elämä tuntuu elämiseltä niin, ettei tunne lopu hetken kuluttua. Elokuva ei kuitenkaan kuvaa näiden kahden suhdetta kovin pitkään. Lienee kuitenkin parasta unohtaa epäilyt ja luottaa elokuvan satuun (vaikka tämä elokuva perustuukin kirjaan, joka kertoo todellisesta elämästä).



Kokonaisuutena pidin aika paljonkin Eat Pray Lovesta. Ehkä se sopi mielentilaani, ehkä tarvitsin juuri hiukan nautintoa, hiukan elämäntarkoituksen pohdintaa, hiukan höpsöä rakkaustarinaa. Ja pelkän Italia-jakson vuoksi tämä elokuva tullee tulevaisuudessa löytymään dvd-hyllystäni.

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa… Vai oliko se jokin muu Finlandia?

Hypätään elokuva-asiasta välillä kirjallisuuteen, kun menivät nimeämään nuo Finlandia-ehdokkaat. Mielestäni seurailen kirjallisuuskentän tapahtumia, mutta yleensä olen tämän ehdokaspäätöksen edessä ihmeissäni. Niin nytkin, vaikka ainakin Iltalehden mukaan ehdokaslista ei ole yllättävä.



Olen parhaillaan lukemassa Riikka Pulkkisen Totta-romaania, joka on ehdokkaana. Kirja herättää tunteita ja on kauniisti kirjoitettu, joten on mukava huomata sen olevan mukana ehdokasjoukossa. Muihin ehdokaskirjoihin minulla ei ole kosketusta. Olenko siis huono lukija? Aiheidensa perusteella eniten kiinnostavat Mikko Rimmisen Nenäpäivä, Alexandra Salmelan 27, eli Kuolema tekee taiteilijan ja Erik Walhströmin Kärpäsenkesyttäjä.

Mutta kohukin on saatu ihan tosissaan – muka – aikaiseksi. Alexandra Salmela ei ole Suomen kansalainen. Mitä sitten? Jos joku pystyy kirjoittamaan kirjan suomen kielellä, ja vielä saamaan suomenkieliset lukijat vaikuttumaan kirjastaan, eiköhän hän saa kilpailla ihan samassa sarjassa kuin ne kirjailijat, jotka kirjoittavat suomeksi ja ovat Suomen kansalaisia?

You Will Meet a Tall Dark Stranger

Elokuvissa käynti maistuu, koska taukoa oli ennen Harjunpään näkemistä reilu kuukausi. Nyt olen ehtinyt leffateatteriin jo kolme kertaa Harjunpään jälkeen, mutta älkää pelätkö – ei tämä blogi ole kokonaan muuttumassa elokuvablogiksi. Kerrotaan nyt kuitenkin vähitellen näistä tämän viikon elokuvaelämyksistä.

En ole erikoisemmin fanittanut Woody Allenia koskaan, mutta silti olen pitänyt hänen elokuvistaan, kun olen niitä nähnyt. Luin jostain jonkin näkemyksen, jonka mukaan You Will Meet a Tall Dark Stranger on välityö, mutta oli miten oli, minusta se oli ainakin aivan sympaattinen ihmissuhde-elokuva, jonka parissa viihtyi. Loppu tosin jäi tällä kertaa minun mieleeni turhan avoimeksi. Spoilaan hieman, joten älä lue ainakaan loppuun, jos et ole vielä nähnyt elokuvaa ja haluat katsoa sen ilman ennakko-odotuksia.



Helenalle (Gemma Jones) ja Alfielle (Anthony Hopkins) tulee avioero. Molemmat ovat sekaisin omalla tavallaan. Helena käy selvänäkijällä, johon luottaa sokeasti, ja niinpä hän höpöttää tyttärelleen Sallylle (Naomi Watts) ja varsinkin tämän aviomiehelle Roylle (Josh Brolin) omaa sanomaansa, jota ei voi pitää varsin piristävänä. “You Will Meet a Tall Dark Stranger”, ennustaa selvänäkijä Helenalle. Helena uskoo siihen, vaikkei hänen tapaamansa mies ole pitkä eikä tumma ja vaikka tämä on vielä aivan kiinni kuolleessa vaimossaan.

Alfie on puolestaan rakastunut ilotyttö Charmaineen (Lucy Punch). Tarina on tuttu: kyllähän nuoremmalle naiselle vanhan miehen rahat kelpaavat, mutta yhteisiä kiinnostuksenkohteita ei oikein tahdo pariskunnalle löytyä, vaikka naimisiinkin päädytään ja lopulta vaimo tulee raskaaksikin.

Nuorempi sukupolvi sekoilee hieman rauhallisemmin, vaikkakin yhtä lailla siinä elämät sekoavat. Roy rakastuu naiseen nimeltä Dia (Freida Pinto), jota on tuijotellut kotinsa ikkunasta, ja Sally ihastuu pomoonsa (Antonio Banderas), joka tosin aloittaa suhteen Sallyn tälle esittelemän taiteilijan kanssa.

Elokuvan kaikki henkilöt ovat kipeässä elämäntilanteessa. Tyytymättömyys omaan elämään saa toimimaan ja hakemaan uutta elämää ennen kuin on osannut irrottautua vanhasta. Elokuva ei kuitenkaan kuvaa tuskaa vaan on kepeä. Valittu tyylilaji voi ärsyttää niitä, jotka juuri nyt rämpivät tuskassa. ”Tuo on vain pinnallista kärsimystä, ei se oikeasti ole noin helppoa”, voisi sanoa. Toisaalta, eikö vaikeista asioista voisi tehdä kepeitä elokuvia?

Kuten jo mainitsin, elokuvan loppu olisi saanut minusta olla hieman suljetumpi. Osan tarinansäikeistä olisi voinut jättää avoimiksi, mutta liikaa liian suuria ratkaisemattomia tilanteita jää vaivaamaan. Onko Alfie ikuisesti sidottu vaimoonsa, joka on raskaana ja ehkä synnyttää hänelle pojan (tai tytön – tai onko lapsi Alfien, kun vaimo ehti häntä pettääkin?) Entäpä Roy? Hänen uusi naisensa ihailee hänen kirjailijantaitojaan – ainakin siihen asti, kunnes paljastuu, että Roy on varastanut menestysteoksensa mieheltä, jonka luuli olevan kuollut. Mitä tapahtuu, kun asiat paljastuvat?

Kaikkinensa You Will Meet a Tall Dark Stranger on kuitenkin mielenkiintoinen elokuvakokemus. Ainakin ajoittain se saa hyvälle tuulellekin. Ainakin minun muutoinkin mukavaan torstaipäivääni muutama päivä sitten se sopi vallan mainiosti.

Harjunpää ja pahan pappi

Olen kovin mieltynyt Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjoihin. Siksi minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan, että Harjunpää ilmestyy valkokankaalle. Olin tosin hieman epäileväinen sen suhteen, miten sinänsä taitava näyttelijä Peter Franzén sopisi minun mielikuvaani Harjunpäästä, mutta ehdottomiin katsottaviin elokuva kuului silti.

Olen lukenut Harjunpää ja Pahan pappi -kirjan vuosia sitten. Nyt tavailen teosta Harjunpää ja heimolaiset. Mielikuvieni Harjunpää on oikeudenmukainen, jollain lailla lämmin, monia työtovereitaan edellä suvaitsevaisuudessaan, jopa epävarma ja pelokaskin ajoittain. Harjunpää ja pahan pappi -leffassa tuo tutunniminen poliisi on kieltämättä muuttunut joksikin toiseksi.



Ehkä kaikki johtuu juoneen ahdetusta tarinasta, jossa Timo Harjunpää on menettänyt tyttärensä väkivaltaisen hyökkäyksen seurauksena. Poliisimies on romahtanut täysin eikä paljon muuta ajattele kuin kuollutta tytärtään ja kostoa. Suhde vaimoonkin (Irina Björklund) on ihan kuralla. Siinä Harjunpää haahuilee sitten ympäri Helsinkiä aseen kanssa seuraamassa tyttären tappanutta nuortamiestä, joka yllättäen jo kaksi vuotta yltiöväkivaltaisen tekonsa jälkeen on vapaalla jalalla. Pelastajana häärii työkaveri Onerva (Jenni Banerjee), joka sanoo asiat suoraan ja alkaa olla työpaikalla ainut, joka oikeasti vielä jaksaa olla Harjunpään puolella.

Elokuva keskittyy mielestäni liiaksi Harjunpään traumaan. Tottakai tyttären menettäminen on tragedia, mutta jotenkin se ei sovi näin suureen rooliin rikostarinassa. Ikävä kyllä tuo trauman korostaminen tekee Harjunpäästä liian yksiulotteisen. Kyllä Peter Franzén olisi varmasti pystynyt luomaan paljon moniulotteisemmankin hahmon – hän nimittäin epäilyksistäni huolimatta sopi rooliinsa aivan hyvin.

Niin, juonen päärikostarina uhkaa jäädä sivuosaan. Siinä uskonnollisesti kieroutunut mies tyrkkii väkivaltaisia miehiä metrojunan alle. Loppuratkaisuun johtavissa tapahtumissa tämä sarjamurhaaja tosin muuttaa epäloogisesti toimintamalliaan vain, jotta Timo Harjunpäästä saadaan sankari, joka pelastaa ihmisen, jolla on juuri hänelle itselleen merkitystä. Ei kovin toimivaa, koska on jo melko kliseistä että poliisi ei pelastakaan ihmisiä vain työnsä puolesta vaan koska he ovat läheisiä ja rakkaita.

Elokuva pursuaa väkivaltaa. Se ahdistaa ja sinänsähän se on hyvä: on ennemminkin surullista, ettei minkäänlainen väkivalta – ainakaan elokuvissa – useinkaan liikuta meitä ihmisiä enää. Silti olen sitä mieltä, että Harjunpää ja pahan pappi mässäilee tarkoituksellisesti väkivallalla. Se näyttää, kuinka pahoinpidellään ihminen, ja se näyttää sen niin monta kertaa, että on vaikea ymmärtää, miksi vähempi ei riitä.

Elokuvassa on monenlaista, mikä ei miellyttänyt minua. Uskoakseni ongelmat johtuvat käsikirjoituksesta ja ohjaajan näkemyksestä. Ne eivät osu yksiin omien ajatusteni kanssa. Ei Harjunpään kanssa kuitenkaan pitkästy, ja se onnistuu saamaan minussa aikaan ihan oikeita tunteita, mikä on aina hyvä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä kautta linjan, mikä ei sinänsä yllätä. Ehkä positiivisin – ja ehdottomasti tyrmäävin – ilmestys on Onerva. Miehenikin totesi elokuvan jälkeen, että sellaiselle poliisille tunnustaisi tuosta noin aivan mitä tahansa.