Huomenna saa avata!

Olen ihan täpinöissäni joulukalenterien kanssa. Niitä on meillä aika monta ja odotan kuin pieni lapsi, että pääsen niitä avaamaan. Seinälle ripustetaan tänään itse tekemäni kalenteri, jonka taskut täytetään ainakin Geishoilla ja Fazerminteillä. Mutta se ei ole yhtä jännittävä joulukalenteri kuin kuvallinen, jossa avataan luukkuja. Niitä meillä on kolme. Ensiksikin sain SuuriKuu-kirjakaupasta Mauri Kunnaksen joulukalenterin kylkiäisenä, mutta todelliset herkut ovat tässä:



Muumikalenteria ei voinut vastustaa, ja sitten kun näin tuon Myyrä-kalenterin, en voinut vastustaa sitäkään, vaikka kalenterikiintiö oli tavallaan jo täynnä.

Muistan, että kun olin pieni, silloinen kaverini oli avannut kaikki luukkunsa saman tien. Minä pidin sitä häpeällisenä ja vääränä tekona ja yritin sulkea luukut uudelleen. Joulukalenteri on pyhä asia, ei sitä saa miten tahansa availla. Nyt on ikävä kyllä sellainen tilanne, että kiireisinä aamuina saattaa luukku ennemminkin jäädä avaamatta. Katsotaan – oikeasti joulukalenterin avaamiselle pitää löytyä aikaa. Ja siitä olen iloinen, että se tuottaa minulle nykyään yhtä lailla iloa kuin lapsena.

Vicky Cristina Barcelona

Pari päivää sitten oli illalla sellainen olo, että pitää upota ihan toiseen maailmaan vähäksi aikaa. Niinpä sitten valitsin dvd-hyllystä Vicky Cristina Barcelonan, joka oli odottanut katsomista jo kohtuullisen pitkään.

Vicky (Rebecca Hall) on periaatteiltaan uskollista tyyppiä oleva brunetti, Cristina (Scarlett Johansson) blondi, joka heittäytyy suhteesta suhteeseen täysin hetkellisten mielihalujensa mukaan. He ovat parhaat ystävättäret ja lähtevät yhdessä Barcelonaan. Siellä heidän elämäänsä ilmestyy Juan Antonio (Javier Bardem), joka ehdottaa ensikeskustelussa ryhmäseksiä. Vicky ei ole innoissaan, mutta koska Cristinaa ei voi pysäyttää, Vickykin lähtee miehen matkaan. Hänellä on kuitenkin aikomus käyttäytyä siveästi.



Juan Antonio vie naiset pois Barcelonasta ja kuinkas ollakaan: lemmenleikkeihin hänen kanssaan alkaakin ensiksi Vicky, sillä Cristina sairastuu vatsahaavansa vuoksi, ja kun Juan Antonio viettää aikaa kahdestaan Vickyn kanssa, tämä lankeaa espanjalaismiehen lumoihin siitä huolimatta, että edessä ovat häät toisen miehen kanssa.

Lopulta Juan Antonion kanssa asumaan päätyy kuitenkin Cristina, mutta Vicky ei saa miestä mielestään, vaikka Espanjaan lentää myös hänen kihlattunsa ja vaikka häätkin järjestetään. Cristinalla ei ole sen hauskempaa, sillä Juan Antonion luo päätyy hänen eksänsä Maria Elena (Penélope Cruz), jonka kanssa Juan Antoniolla on ollut perinteinen intohimoa läiskyvä mutta alituista riitelyä sisältävä suhde ja joka hakee turvaa miehestään kun on ensin yrittänyt tappaa itsensä. Ensin on kamalaa, sitten ollaan erottamaton kolmen kimppa, mutta kun Cristina päättää lähteä, helvetti pääsee valloilleen.



Elokuvan ihmissuhteet ovat sellaiset, etten ainakaan minä katsojana välittäisi olla kenenkään elokuvan henkilön kengissä. On tuskallista katsella, kuinka Vicky salaa mieheltään syrjähyppynsä Juan Antonion kanssa. Eikä sitäkään ole niin kiva tuijottaa, kuinka epätasapainoinen Maria Elena on – paitsi siinä mielessä, että Penélope Cruz tekee nautittavan roolisuorituksen, jossa karismaa piisaa.

Juan Antoniosta ei oikein ota selvää, mutta koska hänellä on riesanaan hullu ex-vaimo, ei Vickyn oikeastaan kannata lähteä kehittelemään ihmissuhdetta hänenkään kanssaan. Eikä se ryhmäseksiehdotus elokuvan alussa myöskään välttämättä lupaisi rauhallista, onnellista ja kahdenkeskistä parisuhdetta. Ikävä sanoa, mutta tuskin Vicky tulee olemaan kovin onnellinen myöskään naimansa Dougin (Chris Messina) kanssa, sillä tämä on aika tylsä mies. En pidä järkevänä etsiä vaarallista miestä, mutta ei miehen nyt tylsäkään pitäisi olla vaan mielenkiintoinen turvallisuutensa lisäksi.

En muuten tiedä, pitäisikö siitä, ettei Vickyn syrjähyppy selviä Dougille, antaa dramaturgiset pisteet vai ei. Periaatteessa tarinan henkilöiden salaisuuksien paljastuminen kuuluu käsikirjoittamisen perinteeseen. On siis tavallaan rohkeampaa kirjoittaa tarina, jossa salaisuudet jäävät salaisuuksiksi. Vaikka draamaa on kyllä siinäkin, että Vicky solmii avioliiton ja jää siihen siitä huolimatta, että katsojalle tulee aika selväksi, ettei hän saa sillä tavoin onnea. Rankaiseeko Vicky tällä tavoin itseään vai?

En ole mikään fanaattinen kitaramusiikin ystävä, mutta tähän elokuvaan espanjalainen kitaramusiikki sopi. Elokuvasta aisti myös muutoin paljon espanjalaisuutta, vaikkei se puhtaasti espanjalainen filmi tietenkään olekaan. Se oli hyvin virkistävää – onneksi kaikki elokuvat eivät sijoitu amerikkalaiskaupunkeihin.

Kokonaisuutena pidin Vicky Cristina Barcelonasta. Ja kyllä, alkoi tehdä mieli Barcelonaan, ei tosin solmimaan uusia ihmissuhteita vaan taidetta katsomaan.

Inspiraatio ja intohimot

Olen monesti ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät tunne intohimoa mitään asiaa kohtaan, joille ei syty silmiin lapsenomainen innostus mistään asiasta. Nyt Helsingin Sanomien kolumnisti Henna-Kaisa Sivonen kirjoittaa juuri samasta asiasta kolumnissaan. Sivonen ylistää inspiraatiota ja toivoo, että kaikki saisivat kokea haltioituvansa jostakin.

Sitä tosiseikkaa Sivonen ei unohda, että jos haluaa luoda jotain, se on tehtävä vaikka ilman inspiraatiota. Toisaalta hän laukaisee ikävän totuuden: ”Kiireellä ja suorittamisella saa aikaan tuloksia, mutta ei intoa.” Niin, kyllä inspiraatio on kiva asia, se, että kokee tekevänsä juuri sitä, mikä innostaa.

Tämä ei tarkoita tietenkään sitä, että jokaiseen tekemäänsä asiaan pitäisi olla maata mullistava inspiraatio. Olen kuitenkin itse aika surullinen siitä, että usein kokemukseni on lähinnä se, että olen kiinnostunut asioista, mutta jopa niiden mukavien asioiden tekeminen vaatii ponnistelua, väsymyksen voittamista. Kun pääsee alkuun, on kiva askarrella joulukortteja ja kirjoittaa vaikkapa blogia, mutta kaiken takana on jokin käsittämätön suorittamisen pakko. Tämä ja tämäkin kiva asia pitäisi saada tehtyä. Tuokin lankakerä pitäisi neuloa sukiksi, kun lanka on kerran ostettu. Nuokin kirjat pitäisi saada luettua, että pääsisi jatkamaan noihin toisiin kirjoihin.

Kaipaan siis sitä, että sormet syyhyten odotan pääseväni vaikkapa askartelujen tai käsitöiden pariin. Sitä, etten pysty laskemaan hyvää kirjaa kädestäni. Sitä, että katson dvd:ltä tv-sarjan jaksoja toisensa perään, enkä halua lopettaa. Kaipaan myös sitä, että intoa puhkuen selitän toisille ihmisille, mitä olen tehnyt, mitä ideoita olen keksinyt, mikä on saanut minut iloiseksi.


Ei tainnut olla aina taiteilijoillakaan inspiraatiota…
Akseli Gallen-Kallelan maalaus Symposium

Siitä olen kuitenkin onnellinen, että minulla on oikeita kiinnostuksenkohteita. Aivan omia kiinnostuksenkohteita, jotka eivät riipu lainkaan siitä, onko joku toinen niistä kiinnostunut vai ei. Eräs entinen työkaveri ihmetteli kerran, mitä hän sitten tekee, kun on eläkkeellä. Voiko ihmisen elämä olla niin tyhjää, että ei keksi mitään kivaa tekemistä työn ulkopuolella? Itse pitäisin sellaista mahdottomana, koska aina on paljon enemmän innostuksen kohteita kuin aikaa tehdä niitä mukavia asioita, joita haluaisi tehdä.

Niin, kun vain löytäisi niihin mukaviin asioihin todellisen tekemisen ilon. Mitä ilmeisimmin sen löytämiseen todellakin tarvitaan aikaa, sillä aivot eivät kiireessä suostu tuottamaan mitään kovin mielenkiintoista.

Jos et syö mitään, et varmasti olekaan mitään

Hesari julkaisi tänään uuden ruokakolumnistinsa A.W. Yrjänän ensimmäisen kolumnin. Teksti ei ollut idealtaan maata mullistava mutta todella virkistävää luettavaa silti.

Kolumnin otsikko ”Ruoka on myrkkyä” kertoo melkein kaiken. Yrjänä aloittaa pahoiksi ja kielletyiksi mainituista voista, laardista ja ihrasta ja etenee lopulta siihen, että jos kaikki, minkä syömistä pidetään joko epäterveellisenä tai epäeettisenä, kiellettäisiin, emme saisi laittaa suuhumme kuin joitakin harvoja ruokatuotteita. ”Täysjyväruista, perunaa ja lehtisalaattia sekä muutamia juureksia saa vielä syödä. Kylmänä, kuivatun merilevän ja kauramaidon kera”, kirjoittaa A.W. Yrjänä.

Yrjänä käyttää ihania sanamuotoja: ”Makkara on vaarallista, lihottavaa ja vanhanaikaista.” ”Tomaatti on syntiä - -” Voisin tikahtua nauruun. Lehtien ruokajuttuja lukiessa voi helposti tulla olo, että mikään ei enää ole sopivaa syötävää.

Syöminen ei ole minulle helppoa, ja hyvin usein olen tuntenut sen tunteen, että olen syönyt liikaa, enemmän kuin on hyväksyttävää. Mutta täytyy voida syödä hyvällä omallatunnolla joskus myös ”väärin”. Ihmisen mielenterveydelle ei ole hyväksi, että joka kerta syömisen jälkeen on syyllinen olo. Syyllinen olo ei ainakaan kokemukseni mukaan muuta ihmisen ruokailutottumuksiakaan miksikään.

Itse haluaisin laihtua, enkä nyt höpsötä minkään parin sellaisen kilon takia, jotka eivät edes ole ylipainoa. Syyllistäminen ei kuitenkaan johda mihinkään. Eivätkä yksioikoiset laskelmat, joita välillä esitetään. Hesarissa oli jokin aika sitten mm. seuraava tieto: ”Ylipaino kertyy pienistä puroista. Pussi hedelmäkarkkeja viikossa tietää vuodessa 10,5 lisäkiloa.” Onneksi ne kaksi, jotka jaksoivat asiaa netissä kommentoida, osuivat heti asian ytimeen: ei tietty syöty määrä lihota tuosta noin tietyllä grammamäärällä. Voisihan sitä tosiaan ottaa huomioon senkin, mitä ihminen sen karkkipussin lisäksi syö ja minkä verran hän kuluttaa energiaa. Ja voisihan sitä laskea, paljonko energiaa tulee, jos syö kaksi perunaa joka päivä. Varmaan siitäkin saataisiin mieletön lisäkilomäärä vuodessa, jos ajateltaisiin, ettei ihminen kuluta mitään.

No, joillakin on tarve julistaa kieltäymyksen sanomaa. Itse yritän kuitenkin löytää tasapainoisen mutta rennon suhteen ruokaan – ja olla syyllistämättä itseäni.

Björk muumeilee

Tekeillä on jälleen uusi muumielokuva, Muumipeikko ja punainen pyrstötähti. Hauskaa! Muumeja ei voi koskaan olla liikaa. Tosin epäilyttää, mihin tarinaan tämä elokuva perustuu, sillä yksi pyrstötähtijuttuhan on jo olemassa ja siitä on jo tehty piirretty elokuva. Mutta ilmeisesti Filmkompaniet tekee jotain uudenlaista, jos tarina on sama.



Hauska yksityiskohta on se, että tuossa tulossa olevassa muumielokuvassa kuullaan Iltalehden mukaan Björkin musiikkia. Sehän on samalla hassulla tavallaan haahuilevaa kuin Muumilaakson elämäkin välillä on.


Kuva Bruce McAdam

Täytyy muuten tunnustaa, että mielestäni tuo Muumipeikko ja pyrstötähti ei ole läheskään kiintoisin muumikirja. Itse lapsena ajattelin, että Muumipapan seikkailut kirjoissa Muumipappa ja meri sekä Muumipapan urotyöt eivät olisi kovin kummoisia, mutta nyt aikuisena luettuani kirjat ihastuin niihin valtavasti. Ykkössuosikkini on kuitenkin Taikatalvi. Mikä siinä onkaan, että vaikken pidä kylmästä, talvi on niin kaunis ja houkutteleva, tunnelmallinen vuodenaika.

Paranormaalia aktiivisuutta

Kauhuelokuvat ovat yksi elokuvasuosikkilajini. Harvemmin kuitenkaan tulee enää vastaan sellaisia elokuvia, jotka pelottaisivat todella, joissa olisi hyytävä tunnelma. No, pakkohan minun oli mennä katsomaan, onko tämä pelottavaksi hehkutettu – tai paremminkin mainostettu – Paranormal Activity sellainen leffa.

Peruselementit olivat siinä mielessä kunnossa, että elokuvassa on kyse pahoista hengistä. Niihin liittyvät tarinat ovat ykköspelottelijoitani. Elokuva kertoo Micahista ja Katiesta, jotka ovat juuri muuttaneet yhteen asumaan. Katiella on ollut yliluonnollisia kokemuksia lapsuudesta saakka, ja nyt asia on paljastunut myös Micahille: uudessa talossa nimittäin kummittelee ainakin tuoreen avovaimon mielestä.



Micahista yliluonnolliset ilmiöt ovat hauskoja, ja hän aikookin saada ne videonauhalle. Kamera seisoo yöt makuuhuoneen nurkassa kuvaamassa, ja sillä kuvataan yhtä lailla päiväaikaankin – silloin se vain liikkuu.

Elokuvan ideana on leikkiä dokumenttia. Amatöörit kuvaavat huonosti, mutta ei heidän ehkä tarvitsisi kuvata niin huonosti kuin mitä kamera tässä elokuvassa liikahtelee. Amatöörimaisen kuvauksen vaikutelman saisi aikaan vähemmälläkin kameranheiluttamisella, eikä katsojien tarvitsisi tulla merisairaiksi katsoessaan elokuvaa. On nimittäin saletti, etteivät kaikki pysty katsomaan Paranormal Activitya alusta loppuun – eikä syynä ole pelottavuus vaan kuvan heilumisen aiheuttama pahoinvointi.

Entäpä pelko? Jos kotonani tapahtuisi jotain sellaista kuin elokuvan Micahin ja Katien kotona, olisin todellakin kauhuissani. Jostain syystä en nyt kuitenkaan erityisemmin pelännyt ennen aivan elokuvan loppua. Odotin elokuvalta kunnon säikäytyskohtia, mutta niitäkään ei tullut kuin vasta lopussa. Tai sitten säikäytykset eivät vain toimineet minuun.

Kokonaisuutena elokuva oli kuitenkin mielestäni kiinnostava. Katien ja Micahin välille syntyi erimielisyyksiä siitä, miten kummitteluun pitäisi suhtautua. Tämä pariskunnan soutaminen ja huopaaminen – ”olet inhottava” vs. ”rakastan sinua” – oli ihan mielenkiintoista seurattavaa. Pisteitä voi antaa myös siitä, ettei elokuva antanut tulla kauhua täydeltä laidalta heti alusta. Periaatteessa se oli rakennettu oikein: kauheimmat asiat ovat vasta lopussa, pieni kauhu kasvaa isoksi kauhuksi. Ikävää on tietenkin se, ettei kauhuelementti alkanut toimia riittävän tehokkaasti riittävän ajoissa.

Paranormal Activity ei siis pääse kaikkien aikojen pelottavimpien elokuvien listalleni. Minua ovat tosissaan pelottaneet mm. Manaaja, Carrie ja Hohto. Mutta ei minua kaduta, että lähdin katsomaan tämänkin kauhupätkän. Eikä voi sanoa, että se olisi varsinaisesti ollut kovin suuri pettymyskään edes. Mutta olisihan se ollut kiva, jos se olisi pitänyt katsojan varpaillaan ensi minuutista alkaen.

Suvaitaanko?

Suvaitsevaisuus on siitä kiva asia, että itse asiassa yhteiskunta määrittelee etukäteen aika pitkälle, mitä on suotavaa suvaita. Ensin määritellään lakeja kirjaamalla, ettei tarvitse suvaita vaikkapa murhaajia (ihan hyvä laki) ja sitten määritellään jollain epämääräisellä yleisellä moraalilla, mitä niistä asioista, joita ei ole laissa kielletty, ei tarvitse suvaita.

Hesarin Nyt-liite uskoo, että ensi maanantai, joka on kansainvälinen suvaitsevaisuuden päivä, antaa meille mahdollisuuden suvaita myös niitä mielipiteitä, jotka muina päivinä ovat ikään kuin ”kiellettyjä”. Liite on sitten tehnyt koonnin tällaisista mielipiteistä. Lähteinä on käytetty omaa toimitusta, Facebookia ja ihmisiä Helsingin rautatieasemalla.

Omasta mielestäni osa Nytin esittämistä mielipiteistä ei ole mitenkään pannassa. Ei minusta katsota kieroon, jos esittää esim. jonkin seuraavista mielipiteistä:

Makkara maistuu paremmalta kuin tofu. (Ofelian kommentti: Tuskin tästä mielipiteestä hermostuisi kukaan muu kuin maailman vannoutunein kasvissyöjä, jolla olisi aimo annos hihhuliutta matkassa mukana. Suurin osa kasvissyöjistä syö kasviksensa aivan rauhassa eikä niinkään välitä siitä, jos joku sattuu pitämään enemmän lihatuotteista.)

Töissä on mukavaa. (Ofelian kommentti: No älkää nyt viitsikö! Kävisivätkö kaikki ihmiset sellaisessa työssä, josta eivät pidä?)

Kondomi on hankala. (Ofelian kommentti: Eihän se hankaluus estä käyttämästä kondomia silloin, kun sitä tarvitaan.)

Rakastan koriste-esineitä. (Ofelian kommentti: Koriste-esineitä on lähes joka kodissa. Kuka sitten jaksaisi häpeillä sitä, että pitää niistä?)

Miehet ja naiset ovat erilaisia. (Ofelian kommentti: Tietenkin ovat.)

Sen sijaan myönnän, että minua ärsyttävät seuraavanlaiset mielipiteet:

Sofi Oksasen Finlandia-palkittu Puhdistus on tylsä kirja, ja Puhdistus-näytelmä on uuvuttavan tylsä.
Quentin Tarantinon elokuvat ovat paskoja.

Mutta miksi? Eivätkös kirja- ja elokuvamaku ole makuasioita? Itse pidän sekä Oksasen kirjaa että Tarantinon elokuvia suunnilleen parhaana, mitä taide voi tarjota. Siksi ajattelenkin yksioikoisesti, että se, joka ei anna niille mitään arvoa, ei ymmärrä niitä. Uskon myös, että maailmassa on taideteoksia, jotka on absoluuttisesti upeita. Näitä on esimerkiksi Michelangelon maalaama Sikstiiniläiskappelin katto. Se, joka väittää näiden freskojen olevan arvottomia ja huonoja, on minusta ymmärtämätön moukka. Piste.


Kuva: Aaron Logan

No, löytyi Nyt-liitteestä sellaisiakin mielipiteitä, joita ei yleensä kehdata lausua ääneen. Niitä, joista moni on ehkä samaa mieltä, mutta joita vastustetaan esimerkiksi siksi, että näytettäisiin suvaitsevammilta tai että ei näytettäisi niin itserakkailta tai typeriltä. Siis kaikkinensa siksi, että näytettäisiin siltä, miltä kuuluu näyttää.

En liiku enkä aiokaan ryhtyä harrastamaan liikuntaa. (Ofelian kommentti: Jokaisen kuuluu olla kiinnostunut pitämään kunnostaan huolta – varsinkin ylipainoisten. Jos liikunta on vähissä, on syytä korostaa, että suunnittelee liikuntaharrastusta ja yrittää kävellä työmatkat ja on jo ostanut kuntosalikortin.)

Monitaiteelliset tapahtumat ovat tekotaiteellisia. (Ofelian kommentti: Esimerkiksi nykytanssia ei saa arvostella, koska se on korkeampaa taidetta, jota ymmärtävät vain fiksut. Jos yhdistetään kaksi lajia korkeampaa taidetta, vaikkapa nykytanssi ja runonlausunta, sitä saa vielä vähemmän arvostella. Unohdetaan, että tästä parhaista parhaimmastakin (no just joo) taiteesta löytyy sekä helmiä että paskaa.)

Yksityisautoilu on mukavaa. (Ofelian kommentti: Uskon, että monet pitävät oman auton lämmöstä ja siitä, ettei seurana ole satunnaista valikoimaa ihmisiä, jotka juttelevat kännykköihinsä mitä sattuu turhanpäiväisyyksiä. Mutta yksityisautoilusta ei saa pitää, koska se saastuttaa tämän maailman.)

Maahanmuuttajissa on kieroja ihmisiä. (Ofelian kommentti: Suomessa on jo sen verran maahanmuuttajia, että olisi aika epätodennäköistä, että kaikki heistä olisivat rehellisyyden perikuvia – eiväthän kaikki suomalaisetkaan ole. Ei se tee ihmisestä ulkomaalaisvihaajaa, jos hän sattuu väittämään yhtä maahanmuuttajaa kaikista Suomen maahanmuuttajista epärehelliseksi. Mutta rasistin leima saattaa iskeytyä ihmiseen aika helposti. Joka tapauksessa, jos otamme ihmiset ihmisinä, löydämme varmasti sekä suomalaisia että maahanmuuttajia, joiden kaikkia tekoja emme voi hyväksyä.)

Mitä enemmän BB:ssä pannaan, sen kiintoisampaa. (Ofelian kommentti: Aika monet ihmiset pitävät ”kohu”jutuista. Ihmisten on kuitenkin turvallisempaa paheksua BB-seksiä ja -ryyppäämistä kuin sanoa: ”On muuten tavattoman mukavaa, kun tissit näkyivät taas kunnolla ja olipa hauska nähdä, millaista se kännikohellus taas oli.” Sivistynyt ihminen ei nauti alhaisesti.)

Pinkki on kiva väri

Joskus nuorempana inhosin vaaleanpunaista – pidin sitä ällöttävänä lällyvärinä. Nyt olen muuttunut: pinkki ja vaaleanpunainen ovat minusta sööttejä. En käytä niitä kyllä vaatteissa, mutta pienissä esineissä ne ovat hauskoja tyttövärejä, joissa on jonkinlaista leikkimielisyyttä mukana. Esimerkiksi vaaleanpunainen Nintendo DS -pelikonsolini on mielestäni lähinnä ylisuloinen.

Ilta-Sanomista löytyi todellinen pinkin rakastaja: Johanna Marjomaa esittelee kotinsa, jonka on ihan kokonaan pinkki – ja sievä! Minusta on ihanaa, että joku tekee asiat noin omannäköisikseen ja viitsii nähdä vaivaa sen eteen, että pienetkin tavarat sopivat pinkkiin ympäristöönsä. Itse en ole niin tarkka siitä, miten tyylit ja tavarat sopivat kotona yhteen, mutta harkittu kokonaisuus viehättää tällaista esteetikkoa kuin minua aina kun mukana on sympaattisuutta – ja pinkki asunto on taatusti sympaattisempi kuin beigeä ja mustaa tai aina kauden muotivärejä (mitkähän nekin taas ovat?) käyttävä asunto.

Kaikkinensa pidän voimakkaista väreistä ja ehkä juuri siksi vaaleanpunainen on ollut inhokkini joskus. Sehän on maailman pliisuin väri. Siinä mielessä pinkki on kyllä parempi, sillä siinä on voimaa – ehkä se siten myös voimauttaa.


Kuvan tarjosi FreeDigitalPhotos.

”Ken on maassa kaunehin?”

Katsoin viikonloppuna Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan, joka on taas viimein saatavilla. Ostin oikein bluray-version, joka onneksi sisältää myös tavallisen dvd:n, kun tuo blurayn katsominen onnistuu meillä toistaiseksi vain miehen tietokoneella ja elokuvia on kuitenkin mukavampi katsoa tv-ruudulta.

Kaikki varmaankin tietävät, että Lumikki on ensimmäinen Disneyn tekemä kokoillan animaatio. Kauan sen tekemisestä onkin, sillä se on peräisin vuodelta 1937. Se ei ole kunnolla edes minun vanhempieni lapsuuden piirretty, koska he syntyivät vasta vuosina 1945 ja 1949.

Lumikissa on ihanan vanhanaikainen tunnelma. Tuttu satu lumoaa kaikessa yksinkertaisuudessaan, sillä kovin monta käännettähän tarinassa ei ole. Lumikin pako metsään on dramaattinen kohta, samoin pahan äitipuolikuningattaren muuttuminen noita-akaksi. Kääpiöt ovat humoristisia, ihastuttavan höperöjä.

Ihaninta ovat kuitenkin mielestäni metsän eläimet, jotka lyöttäytyvät Lumikin seuraan ja auttavat tätä siivoamaan kääpiöiden mökin. Olen tässä jo monta päivää ihmetellyt, millainen työ niiden animoinnissa käsin on ollut – sen verran paljon erikokoisia eläimiä Lumikin jaloissa pyörii. Ja siitä olen kateellinen, etteivät minun siivoushetkeni koskaan tunnu niin hauskoilta kuin Lumikin siivoushetki noiden eläinten seurassa.



Jo elokuvan alussa Lumikki kohtaa prinssinsä. Kohtaaminen on lyhyt, mutta saduissa suuri kestävä rakkaus saa syttyä näin. Siitäkään ei tarvitse huolehtia, että Lumikille tapahtuisi jonkinlaista rapistumista lasiarkussaan. (Vaikka tavallaan on harmi, että tietää prinssin tulevan: eihän Lumikin kuolema silloin järkytä samalla tavoin, kuin jos loppuratkaisu olisi yllätys…)



Lumikki on mestariteos. Tuskin sen sympaattisuuteen enää tietokoneanimaatioiden aikakaudella päästään. Ja on vain hyvä, ettei elokuva ole yhtä vauhdikas kuin mitä nykyanimaatiot ovat. Niissä nimittäin kaikki herkkä ja kaunis hukkuu usein koheltamisen alle.

Ensimmäinen blogitunnustukseni

Sain Anzilta jo pitkälti viime kuukauden puolella ensimmäisen blogitunnustukseni. Kiitoksia kovasti kunniasta vielä kerran! Nyt on siis minunkin aika paljastaa itsestäni seitsemän asiaa, joita blogini lukijat eivät vielä tiedä.

Tässäpä tulee:

1) Olen yrittänyt lukea Sinuhe, egyptiläisen (ainakin) kahteen kertaan, mutten vieläkään ole päässyt loppuun asti siitä huolimatta, että kirja on minusta loistava.
2) Yritän – valtavasta epäliikunnallisuudesta ja kömpelyydestäni huolimatta – harrastaa (epäsäännöllisesti tosin) keskiaikaista miekkailua ja tikarinkäyttöä.
3) Saatan tulla hiprakkaan yhdestä lasillisesta viiniä ja levottomaksi juotuani pari kuppia kahvia.
4) Saatan ärsyyntyä siitä, että ihmiset eivät osaa arvostaa kirjallisuuden tai taiteen klassikoita.
5) Olen mestari tukkimaan wc-pönttöjä. (En tee sitä kuitenkaan tahallani.)
6) Pukeutuisin gootahtavasti, jos jaksaisin panostaa ulkonäkööni enemmän – ja jos olisin hoikempi.
7) Minulla on vaaleanpunainen Nintendo-DS-pelikonsoli ja sitä varten vain kaksi peliä: Nintendogs (mäyräkoiraversio) ja Sid Meier’s Civilization Revolution.

Sitten tunnustus ja haaste eteenpäin! Annan itse tunnustuksen Kirlahille, Hullukaalille, Inalle, Tuulille ja Anttoolle (Ihanat tomaatit -blogi), Neiti Kesäheinälle, Sooloilijalle ja Jennille. Mikäli olette tämän jo saaneet tai ette halua osallistua, se on aivan hyväksyttävää. Haluan kuitenkin tällä ilmaista, että bloginne ovat mukavaa luettavaa. Jos haluatte lähteä mukaan, toimikaa seuraavasti (tämä on kopio Anzilta):

Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Sain tällaisen hienon tunnustusnapin Anzilta.



Minulta tunnustuksen saaneet voivat myös ottaa halutessaan napin blogiinsa. Nappi on Anzin tekemä ja sen eteenpäinjakamiseen on Anzin lupa. Tämä tunnustushan kiertää yleensä hieman erilaisen napin kera.

Voi kun se uskonto on niin vaikeaa

No kylläpäs se uskonto taas kuohuttaa. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kirjoitetaan uskonnollisesta lukutaidosta ja hämmästellään mm. sitä, miksi ihmiset ovat niin tuohtuneita jonkin esineen (krusifiksin) tähden. Kirjoituksessa pohditaan asiaa näin: ” Uskonnontutkijoiden piirissä ateistin voimakas reaktio ristiinnaulitun kuvaa vastaan herättää kunnioituksensekaista hämmennystä: ristissä on yhä voimaa, paljon enemmän kuin moni uskovainen rohkenee uskoakaan.” Niin, jos risti on vain esine, eihän se tee kenenkään lapselle pahaa, vaikka kuinka roikkuisi koululuokan seinällä.

Jyrki Kiiskinen puolestaan nostaa kolumnissaan – Helsingin Sanomissa niin ikään – esille ikiaikaisen puheenaiheen: uskonnonopetuksen. Sitten ihmiset kommentoivat tuohtuneina puolesta ja vastaan ja tekevät kaikenmaailman ylilyöntejä nimimerkin ”Olli” tyyliin ”Joo kaikki koulun seinät vaan täyteen eri uskontokuntien ja lahkojen krusifiksejä: lestadiolaisten tunnus rikottu TV-ruutu ainakin pitäis olla seinällä ja tietysti pelastusameijan [sic!] pataa pitäis roikottaa seinällä, että ropoja tulis hyvälle asialle ympäri vuoden.”

Laitanpa sitten omankin mielipiteeni – tuohtunut eli ei – tähän:

1) Ihmistä ei saa pakottaa minkäänlaiseen uskonnonharjoittamiseen. Tästä syystä esim. koulussa ei tarvita joulukirkkoja, koska edes kirkkoon kuuluvaa lasta tai nuorta ei pidä pakottaa osallistumaan tilaisuuteen, jossa on rukouksia yms.
2) Ihmisten pitäisi olla turvassa uskonnon tyrkyttämiseltä ja tuputtamiselta.
3) Vanhat perinteet (Suvivirsi, joulukuvaelma joulujuhlassa, joka ei ole jumalanpalvelus jne.) ovat kauniita ja ne voidaan säilyttää.
4) Koulussa pitää opettaa oppiainetta, jossa esitellään kaikki suurimmat uskonnot ja niiden keskeiset ajattelumallit. Tämän lisäksi on opetettava Raamatun sisältöä ja kirkkohistoriaa, jotta oppilaat ymmärtävät esimerkiksi Eurooppaa ja sen taidetta ja kulttuuria – menneisyyttä ja nykyisyyttä – paremmin. Lisäksi pitää olla etiikan opetusta, mutta oikeaa ja väärää ei pidä perustella siten, että ”Raamattu sanoo näin.” Sitä emme kuitenkaan voi kieltää, että ajatus hyvästä ja pahasta perustuu länsimaissa hyvin pitkälle kristillisyyteen, enkä itsekään ole sanomassa, että Jeesus olisi puhunut puppua opettaessaan esim. siitä, miten toisiin ihmisiin tulee suhtautua.
5) Ei meidän tarvitse pelätä sitä, että jollain on jokin toinen uskonto tai elämänkatsomus kuin meillä, eikä meidän tarvitse piilotella tai häpeillä omaa maailmankatsomustamme.

Lisää krusifikseja kouluihin

Kerrankin olen Vatikaanin kanssa samaa mieltä: krusifiksit kuuluvat Italian kouluihin. Suomesta Italiaan muuttanut Soile Lautsi ajatteli samantien muuttaa asiat koko Italiassa, kun häntä ei miellyttänyt se, että hänen lastensa koululuokan seinällä on krusifiksi, kertoo Helsingin Sanomat.


Kuva löytyi täältä.

Katolisempaa maata kuin Italia saa hakea. Olkoon Italia katolinen maa! En minä ainakaan halua, että kaikista maista tulee hajuttomia, mauttomia ja värittömiä, ettei niissä näy se, mikä niiden kulttuuria leimaa. Siksi ihmetyttääkin kovin, miksi ihminen, joka ei halua elää kristinuskoa pursuavassa ympäristössä, muuttaa juuri Italiaan. Jos krusifiksit eivät haittaa italialaisia, miksi niiden pitäisi haitata maahan muuttanutta suomalaista.

Itse suhtauden hyvin kriittisesti uskontoon. Ei minua silti häiritse, jos ikiaikaisten perinteiden mukaan Suomen koulujen kevätjuhlissa lauletaan Suvivirttä. Se sen sijaan häiritsee, että seurakunnista pyydetään kouluihin päivänavausten pitäjiä, jotka saavat avoimesti kaupata kristillisyyttä. Sekin häiritsee, että uskontoa tullaan tuputtamaan minulle kadulla tai kotiovelleni ilmestyy ihmisiä, jotka haluavat kertoa minulle Jumalastaan.

Tuskin Italian koululaiset pakotetaan kumartamaan koulun krusifiksia aamulla tullessaan kouluun ja illalla lähtiessään kotiin. Tuskin he myöskään ahdistuvat krusifiksin väkivallasta, niin kuin aiheesta käydyssä nettikeskustelussa on väitetty. Suomenkin kouluissa ovat kaikki lapset kuulleet ristiinnaulitsemistarinan, enkä ainakaan itse muista, että se olisi aiheuttanut minulle traumaa – yhtään kieltämättä tämän roomalaisen kuolemantuomiontäytäntöönpanokeinon raakuutta ja järkyttävyyttä.

Kuten paperi-Hesari totetaa, monenlaisista uskontoon liittyvistä tavoista ja symboleista keskustellaan nyt ympäri maailmaa – ja olemmehan me nähneet tätä keskustelua Suomessakin. Minusta tuntuu kuitenkin oudolta, että koko ajan pelätään toisten loukkaamista. Kulttuurit ovat erilaisia, eikä se sinänsä ole loukkaavaa. Vaikka Suomessa asuu paljon muualta tulleita, voimme me suomalaiset noudattaa omia traditioitamme ja silti kunnioittaa hyvinkin erilaisia maailmankatsomuksia.

Siksipä italialaistenkin pitäisi saada omassa maassaan noudattaa omia perinteitään. En minä kehtaisi ruveta muuttamaan koko Italiaa, jos muuttaisin sinne. Jokaisessa yhteiskunnassa on asioita, joista siellä asuvat – olivat he sitten syntyperäisiä asukkaita ja maahanmuuttajia – eivät pidä. Ja kuka sitä paitsi haluaisi Italian muuttuvan Suomeksi?