Sunnuntaina kaivoin digiboksin uumenista esiin John Websterin elokuvan ”Katastrofin aineksia”. Asennoiduin siihen etukäteen niin, että nytpä katsotaan kuinka perhe hajoaa. Ihan niin siinä ei sitten käynytkään – onneksi.
John Websterin ajatuksena on näyttää, kuinka perhe selviää kätevästi vuoden niin pienellä öljynkäytöllä, että öljyä ei käytännössä käytetä. Vaimo ei ole kovin innokas lähtemään mukaan elokuvaan, joka kuvaisi tämän vuoden tapahtumia, mutta pian hän on kameran edessä ainakin yhtä paljon kuin miehensä.
Itselläni olisi mennyt hermo täysin jo ensimmäisellä kauppareissulla, kun täydellinen muovin välttäminen alkoi. Vessapaperin ostaminenkin oli monimutkaista, koska paperirullat on pakattu muoviin. En olisi kerta kaikkiaan kehdannut alkaa kysellä, löytyykö vessapaperia, jossa ei ole syntistä muovikäärettä. En olisi myöskään kestänyt itse valmistettua hiusgeeliä tai hammastahnaa.
Öljyn välttäminen on kaunis ajatus mutta mahdottomuus. Ihminen voi miettiä käyttäytymistään, muttei täydellisessä öljydieetissä ole mitään järkeä. Maailma on tällainen kuin se on: lähes kaikki on pakattu muoviin ja tietyssä määrin siihen on järkevää sopeutua ja parantaa maailmaa jossain muussa kohdin.
Niin, tai voihan sitä maailmaa parantaa, mutta kuinka paljon siihen voi vetää mukaan läheisiään? Ihmiset tekevät rakkauden tähden aika paljon, mutta on älytöntä lähteä ottamaan turhia riskejä – onko yhden ihmisen tai vaikkapa yhden perheen päästöjen säästyminen esimerkiksi sen arvoista, että perhe hajoaa? Ei rakkaus oikeasti tottele ”Kaiken se kestää” -käskyä, ja aika harvoin se kestää sen, että toinen alkaa täydeksi friikiksi ja tiukkapipoksi jonkin sellaisen asian suhteen, jota on aiemmin sietänyt vuosikaudet.
Mutta Websterin vaimo kesti käsittämättömästi loppujen lopuksi kaiken: sen, että moottorivene soudettiin saareen, sen, että joululahjoja ei saanut paketoida oikeisiin joulupapereihin ja sen, että mies keksi lopulta ehdottaa kaiken tarpeettoman, jo ennen öljydieettivuotta hankitun muovin roskiin heittämistä (olisiko kierrättäminen ollut ekologisempaa…)
Olen hämmentynyt siitä, että perhe todella kesti tuon kituutusvuoden. Mutta on hienoa, että ihmisten rakkaus riittää. Elokuva sai ajattelemaan myös niitä päästöjä, jotka saastuttavat maailman, ja se jätti jälkeensä paljon positiivisemman kuvan Websterien vuodesta kuin osasin odottaa. Kuitenkin – kyllä maailmaa voi parantaa pienemminkin askelin ja sen verran saa itseään ajatella, ettei ala kokeilla, kumpi on tärkeämpää, oma parisuhde vai se, että tekee maailmaan pienen muutoksen, joka ei kuitenkaan saa paljoakaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti