Olen siitä outo ihminen, etten hirveästi hinkua juhliin. Nytkin olen onnellinen, että saan aika pitkälle suunnitella lauantain ohjelmani itse eikä tarvitse rynniä kenenkään ylioppilaskakkua syömään. Kesäksi ei ole hääkutsujakaan tullut, mikä on aivan loistavaa: ei tarvitse miettiä lahjoja ja asuja eikä tarvitse vääntää väkisin juttua muka iloisena muiden juhlavieraiden kanssa. Ja ennen kaikkea – ei tarvitse kuunnella iänikuisia juhlapuheita. (En ole koskaan kasvanut niin aikuiseksi, että jaksaisin innostua niistä.)
Onko minulla sitten koskaan ollut missään juhlissa mukavaa vai mitä kauhukokemuksia on tämän ajattelun takana? Niin, ei kai minulla varsinaisesti mitään kauhukokemuksia ole ollut. Hääjuhla on voinut olla surullinen juhla silloin kun olin itse ilman omaa rakasta. Niin, enkä ehkä nauti siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä. Pidän pienimuotoisemmista tilaisuuksista. Siksi vietän omat syntymäpäivänikin niin, että käyn yleensä vain puoliskoni kanssa ulkona syömässä.
No, jos juhlat ovat isommat, olen mieluummin omissa juhlissani kuin toisten. Karmivaa itserakkautta varmaan. Mutta toivottavasti kuitenkin saan hyvää mieltä siitä, että näen lauantaina kaupungilla juuri valkolakin saaneita ja kesällä juuri toisilleen lupautuneita tuoreita aviopareja. Joskus – harmi vaan että turhan harvoin – ilo tarttuu minuunkin, niin melankolinen kuin olenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti