Rakel Liekki kirjoittaa Keskisuomalaisen kolumnissaan ”Epäonnistuminen on välttämätöntä, jos haluaa saavuttaa jotain” (12.5) siitä, ettei epäonnistuminen tuo aina epäonnea ja että onnistuminen ei tuo itse asiassa onnea. Hänen mielestään epäonnistuminen voi itse asiassa johtaa parempaan lopputulokseen kuin onnistuminen, ja jos suhtautuu epäonnistumiseensa iloluontoisesti, voi siitä saada paljon enemmän iloa kuin siitä, että hulluna tavoittelee voittoa.
Aika pessimististä, voisi ensin luulla. Meidän pitäisi siis uskoa siihen, että epäonnistumme todennäköisemmin kuin onnistumme ja kääntää tämä tosiasia onnellisuutemme lähteeksi. No, ajatus ei loppujen lopuksi ole huono. Toisenlainen ajattelu nimittäin johtaa siihen, että rämmimme koko ajan itsesäälin suossa. Joka ikinen teko, jonka teemme, on vain kurjaa epäonnistumista, koska kaiken voisi tehdä paremmin ja voittoja tulee vastaan harvoin. Eihän niinkään oikein voi elää.
En tiedä, löytävätkö muut ihmiset tekemisistään yhtä paljon virheitä kuin minä löydän omistani. Enpä oikein usko. Jos realistisesti ajattelen, on todennäköistä, että monet ihmiset pitävät vaikkapa kädentuotoksiani aivan onnistuneina. Se johtuu siitä, että he näkevät minut inhimillisemmin kuin minä näen itseni. He eivät näe pieleen menneitä yksityiskohtia vaan onnistuneen kokonaisuuden.
Rakel Liekki ottaa kolumnissaan esille myös sen, että kehittymiseen tarvitaan epäonnistumista. Se on varmasti totta – ainakin tyytymättömyyttä siihen tarvitaan. Mutta mistä löytää tyytyväisyys? Epäonnistumisesta vai siitä, että iloitsee onnistumisestaan ja kehittymisestään – vaikkei ihan vieläkään täydellinen olisikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti