Älä tule liian kuuma

Kotipaikkakunnalleni on luvattu huomiseksi +25° lämmintä ja sunnuntaiksi lämpötila kipuaisi +28°:seen. Hyi hellettä, sanon minä. Mielestäni - enkä ole ainut, joka näin ajattelee - paras lämpötila on noin 20 plusastetta. Silloin voi mukavasti olla keveämmissä vaatteissa ja jäätelö maistuu. Aurinkokin saa paistaa, kunhan ei paista niin kirkkaasti, ettei sen häikäisyltä pysty lukemaan (ulkona auringossa lukeminen kuulostaa houkuttelevalta, mutta käytännössä se ei oikein suju, kun silmiä pitää siristellä).

Taidan pitää joskus jopa enemmän vesisateesta kuin auringonpaisteesta. Minusta on mukava istuskella kotona, kun sataa oikein kunnolla. Sateen ääni on mukava tausta, kun lueskelee tai puuhailee jotain muuta itselleen mieluisaa. Jotenkin rankkakin sade rauhoittaa eri tavoin kuin auringonpaiste. Ehkä tämän ajatuksen taustalla on se, että taidan olla sisäihminen, joka nauttii siitä, että on pakotettu olemaan sisätiloissa. En tosin vihaa ulkoilmaakaan – totta kai kauniilla säällä on kiva kävellä ulkona ja katsella ympärilleen.

No, millaista kesää sitten toivon? En liian runsassateista enkä liian kuumaa. Sellaista, että ympärillä on kukkia. Sellaista, että saa syödä paljon jäätelöä. Sellaista, että ukkonen jyrisisi ajoittain aiheuttamatta vaaratilanteita mutta ollen ylväs. Sellaista, että kirjapinoistani löytyisi hyvää luettavaa, joka tempaisi mukaansa. Sellaista, että kaikki suunniteltu kiva menisi hyvin. Sellaista, että olisi hyvä mieli.

Ihanaa kun ei ole juhlia

Olen siitä outo ihminen, etten hirveästi hinkua juhliin. Nytkin olen onnellinen, että saan aika pitkälle suunnitella lauantain ohjelmani itse eikä tarvitse rynniä kenenkään ylioppilaskakkua syömään. Kesäksi ei ole hääkutsujakaan tullut, mikä on aivan loistavaa: ei tarvitse miettiä lahjoja ja asuja eikä tarvitse vääntää väkisin juttua muka iloisena muiden juhlavieraiden kanssa. Ja ennen kaikkea – ei tarvitse kuunnella iänikuisia juhlapuheita. (En ole koskaan kasvanut niin aikuiseksi, että jaksaisin innostua niistä.)

Onko minulla sitten koskaan ollut missään juhlissa mukavaa vai mitä kauhukokemuksia on tämän ajattelun takana? Niin, ei kai minulla varsinaisesti mitään kauhukokemuksia ole ollut. Hääjuhla on voinut olla surullinen juhla silloin kun olin itse ilman omaa rakasta. Niin, enkä ehkä nauti siitä, että ympärillä on paljon ihmisiä. Pidän pienimuotoisemmista tilaisuuksista. Siksi vietän omat syntymäpäivänikin niin, että käyn yleensä vain puoliskoni kanssa ulkona syömässä.

No, jos juhlat ovat isommat, olen mieluummin omissa juhlissani kuin toisten. Karmivaa itserakkautta varmaan. Mutta toivottavasti kuitenkin saan hyvää mieltä siitä, että näen lauantaina kaupungilla juuri valkolakin saaneita ja kesällä juuri toisilleen lupautuneita tuoreita aviopareja. Joskus – harmi vaan että turhan harvoin – ilo tarttuu minuunkin, niin melankolinen kuin olenkin.

Vihaan pätkätyöläisyyttäni

Pitäisi taas piakkoin löytää uusi työpaikka. Olen näet näitä pätkätyöläisiä. Työvuosia alkaa jo olla, mutta työpaikkoja onkin sitten suunnilleen yhtä monta.

Vihaan työnhakua ihan oikeasti. Vihaan sitä kilpailua. Vihaan sitä, että pitää yrittää keksiä itsestään jokin sopiva vika, jonka voi työhaastattelussa tarvittaessa kertoa, kun kysytään, mitä heikkouksia minulla on. Vihaan sen heikkouden etsimistä, mikä kuulostaa juuri sopivalta työnantajan korvaan. Heikkouden, jonka voi tunnustaa. Ei voi sanoa esimerkiksi, että aikaiset aamut ovat hankalia enkä aina ehdi aivan ajoissa. Ei voi sanoa, että näistä ja näistä asioista en sitten muuten ymmärrä yhtään mitään.

Vihaan työhaastatteluja, joissa ollaan teennäisesti kiinnostuneita kaikesta. Tunnustan myös suoraan, että menen työhaastatteluun aika erilaisissa vaatteissa kuin mitä muutoin käytän. Mietin siis, mitä työnantaja haluaa nähdä. Luulen, että kaikki miettivät, mitä työnantaja haluaa kuulla. Eikö minullakaan ole ylpeyttä olla oma itseni? No on, mutta kun näillä markkinoilla kilpaillaan tietyssä kategoriassa, jossa koen olevani outolintu. Koen kelpaavani työpaikalla – ainakin välillä – mutten usko saavani työpaikkaa, jos olen vain arkinen oma itseni haastattelussa. Hymyäkin täytyy työhaastattelussa saada irtoamaan vähintään kahden viikon edestä.

Vihaan sitä, että joudun tuntemaan itseni toisen luokan kansalaiseksi. On ne, joilla on vakituinen työ ja ne, jotka joutuvat aina etsimään uutta. Vihaan sitä, että tunnen itseni huonommaksi kuin muut vaikka tiedän, että työnsaanti on kaikista eniten hyvästä onnesta kiinni. Niin että toivotaan, että minuakin taasen onnistaa.

Ihan sama minkä värinen – tai sitten ei

Jotkut kai väittävät, että värit vaikuttavat mielialaan. Laitetaan tähän sitten saman tien kauniin punaisia unikoita, jotta kaikki tulevat pirteämmälle mielelle:


Kuva on saatu osoitteesta www.freephoto.com.

Myönnettäköön, että olen luonteeltani aika vakava ja alakuloinen ihminen – ja lähes kaikki vaatteeni ovat mustia. Mutta siihen on käytännöllinen syy – ja sitten se syy, että pidän mustasta.

Toisaalta pidän muistakin voimakkaista väreistä, erityisesti punaisesta ja violetista. Jostain syystä inhokkini on tummansininen. Sitä en mielelläni käyttäisi vaatteissani ollenkaan. En tule ostamaan itse itselleni yhtään tummansinistä vaatekappaletta, ellei makuni muutu radikaalisti tai sitten tuon tummansinisen vaatteen pitää pitää sisällään jotain todella erityistä.

Kotini on monivärinen ja siihen vaikuttaa monikin seikka: toinen ihminen ja se, millaisia tavaroita on sattunut tulemaan vastaan elämän aikana – en nimittäin osaa ostaa sävy sävyyn kaikkea uutena, en halua polttaa niin paljon rahaa sisustukseen enkä toisaalta edes usko, että sillä tavoin saisi sympaattisemman kodin. Jos todella sijoittaisin rahaa huonekaluihin – oikein kunnolla – ostaisin vanhoja huonekaluja.

No, huonekalut harvemmin ovatkaan kovin radikaalin värisiä – väreistähän tässä oli tarkoitus puhua. Niin, mielestäni kotona on hyvä olla värejä. Mustaa kotia en haluaisi, vaikka mustia vaatteita käytänkin. Vaikuttavatko värit sitten mielialaani? Uskoisin, etteivät ainakaan aina, sillä jos masentaa niin silloin masentaa. Muutoin varmaankin kyllä, sillä muutoinhan olisi aivan sama, minkävärisiä tavaroita ostelisin silloin kun ostan.

Raataisinko parisuhteen eteen vai en?

”Suhteen eteen ei tarvitse tehdä töitä”, kirjoittaa jo vanhentunut Voi hyvin -lehti (2/09, se sama, josta luin innoissani Neitsyt Mariasta). Idea on siinä, että puolisko otetaan huomioon ilman kummempia ponnistuksia, ilman työltä tuntuvaa raadantaa.

Hmm. Olen kai uskonut siihen, että suhteen eteen nimenomaan pitää tehdä töitä, siihen, ettei hyvä parisuhde tule itsestään. Ongelmattomina aikoina kaikki voi mennä höyhenenkeveästi, eikä toisen huomioon ottaminen vaadi erityistä keskittymistä. Mutta vaikeina aikoina, kun vaikkapa omat ongelmat pyörivät mielessä tai puoliso on hautautuneena omiin kiireisiinsä tai ahdistuksiinsa, voi olla tarpeen miettiä välillä puolisoakin ja suhdetta ihan erityisesti.

Uskon, että joskus todella joutuu tekemään niska limassa töitä parisuhteen eteen. Miten sitä muuten selviäisi ajoista, jolloin parisuhde ei voi niin hyvin? Jos ei tehdä töitä, saadaan aikaan – jos oikein huonosti käy – ehkä aivan turha ero.

Totta on kuitenkin se, ettei parisuhde ole kovin hyvä, jos sen kasassa pysyminen vaatii koko ajan valtavasti työtä. Pohjimmiltaan hyvässä parisuhteessa toisen kanssa oleminen antaa voimia ja on jollain lailla vaivatonta. Ikävä vain, etteivät kaikki hoksaa, että väistämättä tulee niitä vähemmän vaivattomiakin aikoja.

Epäonnistukaamme yhdessä

Rakel Liekki kirjoittaa Keskisuomalaisen kolumnissaan ”Epäonnistuminen on välttämätöntä, jos haluaa saavuttaa jotain” (12.5) siitä, ettei epäonnistuminen tuo aina epäonnea ja että onnistuminen ei tuo itse asiassa onnea. Hänen mielestään epäonnistuminen voi itse asiassa johtaa parempaan lopputulokseen kuin onnistuminen, ja jos suhtautuu epäonnistumiseensa iloluontoisesti, voi siitä saada paljon enemmän iloa kuin siitä, että hulluna tavoittelee voittoa.

Aika pessimististä, voisi ensin luulla. Meidän pitäisi siis uskoa siihen, että epäonnistumme todennäköisemmin kuin onnistumme ja kääntää tämä tosiasia onnellisuutemme lähteeksi. No, ajatus ei loppujen lopuksi ole huono. Toisenlainen ajattelu nimittäin johtaa siihen, että rämmimme koko ajan itsesäälin suossa. Joka ikinen teko, jonka teemme, on vain kurjaa epäonnistumista, koska kaiken voisi tehdä paremmin ja voittoja tulee vastaan harvoin. Eihän niinkään oikein voi elää.

En tiedä, löytävätkö muut ihmiset tekemisistään yhtä paljon virheitä kuin minä löydän omistani. Enpä oikein usko. Jos realistisesti ajattelen, on todennäköistä, että monet ihmiset pitävät vaikkapa kädentuotoksiani aivan onnistuneina. Se johtuu siitä, että he näkevät minut inhimillisemmin kuin minä näen itseni. He eivät näe pieleen menneitä yksityiskohtia vaan onnistuneen kokonaisuuden.

Rakel Liekki ottaa kolumnissaan esille myös sen, että kehittymiseen tarvitaan epäonnistumista. Se on varmasti totta – ainakin tyytymättömyyttä siihen tarvitaan. Mutta mistä löytää tyytyväisyys? Epäonnistumisesta vai siitä, että iloitsee onnistumisestaan ja kehittymisestään – vaikkei ihan vieläkään täydellinen olisikaan?

Oi voi, olisinpa lahjakas!

Rosa Meriläinen kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Lahjaton taiteilijaluonne” (7.5. – bongasin sen netistä tänään) taitojen ja taitelijahalun suhteesta. Hän itse haluaisi olla paras jossain, mutta lahjat eivät millään alalla riitä. Toisaalta hän ei ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka ovat erityisen taitavia jollain taiteenalalla, mutta haluavat hankkia leipänsä jonkin muun alan töillä.

Aika pian kirjoitukseen löytyi ensimmäinen kommentoija, joka koki sielujen sympatiaa Meriläisen kanssa. Kieltämättä itsekin tulee toivottua aika usein, että osaisi jotain erityisen hyvin, paremmin kuin kukaan. Tai ainakin niin hyvin, että kaikki huomaisivat. Vaikka toisaalta ymmärrän, että lahjakkaat ihmiset eivät halua pakkoluomisen ja vaikeasti hankittavan leivän maailmaan, vaan ainoastaan harrastelevat taidetta.

Niin, harrasteluksi on mennyt. Hampaat irvessä en taida osata oikein mitään enää nykyään tehdä. Olen liian laiska pinnistämään niin pitkälle, että voisin tulla jossain asiassa todella hyväksi. Toisaalta tämä on vain puolustus sille, ettei minulla ole todella suuria lahjoja millään alalla, sillä kyllähän se näkyisi, jos olisin huippulahjakas vaikkapa piirtämisessä, koska kyllä minä aina silloin tällöin kynän käteeni otan. Rosa Meriläiselle onkin oikein kallonkutistaja todennut, että ”ihmisen olisi hyvä kolmekymppisenä myöntää, että jos kuuluisi siihen pikkuruiseen pieneen vähemmistöön, jolla on erikoislahjakkuus johonkin, asia olisi varmasti tullut jo ilmi.” Minunkin olisi tuo jo uskottava.

Mikä siinä sitten olisi niin kivaa, jos olisi taiteellisesti taitava? Luulen, että ihmiset vain kaipaavat itsekkäästi ihailua. Joskus tuntuu valitettavasti siltä, että toisten ihmisten positiivinen palaute on ainut asia, joka saa minut näkemään itseni positiivisessa valossa. Tai ainakin se on liian tärkeää. Mutta älkää luulkokaan, että pysyisin pystyssä, jos ei joku silloin tällöin ihastelisi jotain, mitä olen saanut aikaiseksi. Onneksi olen oppinut sen verran, ettei – kai – koko maailman tarvitse kuitenkaan ihastella minua.

Pääsisivätpä miehet tasa-arvoisiksi naisten kanssa

Eilisen Helsingin Sanomien (9.5.) yleisönosastossa oli Vesa Weckmanin mielipidekirjoitus, joka käsitteli tasa-arvoa. Weckmanin pääajatus oli se, että miehilläkin on asemassaan parannettavaa, että asiat ovat meillä suomalaisilla kuitenkin aika hyvin ja että tasa-arvoasioissa pitäisi katsoa ihmisiä ihmisinä eikä pysyä vastakkainasettelussa, jossa miehet ja naiset ovat eri puolilla.

Weckmanin mukaan miesten asema on huonompi mm. armeijan käyntipakossa, siinä, että uimahallissa siivoavat naiset sekä naisten että miesten puolella, siinä, että erotilanteissa isä jää yleensä viikonloppuisäksi ja siinä, että kihlajais- ja hääpäivinä miehen pitäisi kiikuttaa naiselle lahja, mutta naiselta ei odoteta mitään. Kirjoitus oli ihastuttavan kiihkoton ja pidin siitä senkin vuoksi, että itse olen jo kauankin mietiskellyt, ettei tasa-arvo ole niin yksioikoinen asia, kuin feministit väittävät.

On väärin, etteivät feministit muka oikeasta tasa-arvosta puhuessaan välttämättä halua ottaa esiin niitä seikkoja, jotka ovat naisten eduksi. Minusta on vallan hauskaa, ettei ole tarvinnut kuluttaa aikaansa armeijassa. Pitäisin ihan kamalana, jos minun pitäisi mennä armeijaan – kuka sellaista voi vaatia? Niin, mutta jokaiselta mieheltä vaaditaan armeijan käynti tai jonkinlainen muu palvelus – tai vankilassa istuminen, jos minkäänlaisen palveluksen suorittaminen ei kiinnosta.

On kai se ymmärrettävääkin, että naiset ajavat nimenomaan naisille parempaa asemaa, kuin että he pyrkisivät tasa-arvoon tavalla, joka heikentää heidän omaa asemaansa. Sitten näistä toimista vaan pitäisi käyttää jotain muuta sanaa kuin tasa-arvotaistelu. Sillä jos pyritään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, on oikeasti pyrittävä siihen, ja silloin on ajateltava kummankin sukupuolen asemaa.

Weckman kirjoittaa myös siitä, kuinka naiset saattavat lempata miehen, koska tämä on liian kiltti tai sopeutuvainen. Olisivat ottaneet machon, jos sellaisen halusivat. Niin, tai sitten samat naiset olisivat jättäneet miehen turhan machoilun vuoksi. Olenkin uskonut jo pitkään, että nainen saa aika lailla olla se, mikä on, mutta mies ei. Onkin todettu, että esimerkiksi pukeutumisessa naiset saavat toteuttaa itseään paljon vapaammin kuin miehet ja että he saavat vaikka itkua tihuuttaen näyttää tunteensa mutta miehet eivät, ainakaan samassa määrin.

Olisiko miestenkin siis jo aika ruikuttaa? Uskon, ettei miehiä itse asiassa kiinnosta ruikuttaminen. Mutta löytyisipä naisista enemmän sellaisia, jotka osaisivat ajatella tasa-arvosta yhtä kiihkottomasti kuin Vesa Weckman. Maailmasta saataisiin silloin varmasti yhdessä parempi paikka.

Maria lohduttaa pakanaa

Kirpputoreilta löytää joskus outoja esineitä, joista tietää heti, että haluaa ne omaksi, vaikkei ole niiden kaltaista koskaan etsinytkään. Minulle kävi suunnilleen näin, kun jokin aika sitten löysin tämän Madonna-seinäkoristeen:



Sattumalta sitten lounaalla istuessani törmäsin Voi hyvin -lehteen (2/2009, nyt jo vanha numero), jossa oli Mia Jokinivan artikkeli Neitsyt Mariasta. Metsästin lehden käsiini kaupasta ja luin tekstin rauhassa kotona.

On oikeastaan hyvä, että kristityillä on tavallaan oma naisjumaluutensa, sillä ymmärtääkseni ainakin katolisuudessa Marian asema on kuin jumalattaren: häntä rukoillaan ja hänen uskotaan ikuisena neitsyenä olevan yliluonnollinen. Hän on toisaalta jumalallinen äitihahmo ja toisaalta kuin kuka tahansa nainen siinä, että ymmärtää mm. synnytystä, kuten teologian tohtori Elina Vuola lehtiartikkelissa toteaa.

Feministit eivät kuitenkaan ikäväkseen voi iloita siitä, että Maria on saanut arvostetun aseman, sillä hänet voidaan artikkelin mukaan toisaalta nähdä vain Jumalan tahtoon alistujana, joka otti vastaan tehtävän tulla raskaaksi, kun käskettiin. Tosin feministiksi tunnustautuva Anne Moilanen löytää Mariasta hyviä puolia ja on sitä mieltä, ettei Mariaa pitäisi hylätä, vaikka hänet voidaan tulkita negatiivisestikin.

Pastori Petra Pohjanraito on kaikesta huolimatta sitä mieltä, että ”Maria näyttää esimerkkiä pysähtymiselle, itsetutkiskelulle ja avunpyynnölle.” En tiedä, ehkä Maria tuo rauhallista mieltä ja ehkä ostin tuon kirppariesineen juuri siksi. Tai ehkä se muistuttaa minua rauhallisista kirkoista, joissa käymisestä pidän, vaikka aika uskonnoton olenkin. Piilokatolinen en ole, mutta toisaalta en ole katunut Madonna-kuvan ostamistakaan – en hetkeäkään.

Paranna ennemmin maailmaa kuin jousta parisuhteessa

Sunnuntaina kaivoin digiboksin uumenista esiin John Websterin elokuvan ”Katastrofin aineksia”. Asennoiduin siihen etukäteen niin, että nytpä katsotaan kuinka perhe hajoaa. Ihan niin siinä ei sitten käynytkään – onneksi.

John Websterin ajatuksena on näyttää, kuinka perhe selviää kätevästi vuoden niin pienellä öljynkäytöllä, että öljyä ei käytännössä käytetä. Vaimo ei ole kovin innokas lähtemään mukaan elokuvaan, joka kuvaisi tämän vuoden tapahtumia, mutta pian hän on kameran edessä ainakin yhtä paljon kuin miehensä.

Itselläni olisi mennyt hermo täysin jo ensimmäisellä kauppareissulla, kun täydellinen muovin välttäminen alkoi. Vessapaperin ostaminenkin oli monimutkaista, koska paperirullat on pakattu muoviin. En olisi kerta kaikkiaan kehdannut alkaa kysellä, löytyykö vessapaperia, jossa ei ole syntistä muovikäärettä. En olisi myöskään kestänyt itse valmistettua hiusgeeliä tai hammastahnaa.

Öljyn välttäminen on kaunis ajatus mutta mahdottomuus. Ihminen voi miettiä käyttäytymistään, muttei täydellisessä öljydieetissä ole mitään järkeä. Maailma on tällainen kuin se on: lähes kaikki on pakattu muoviin ja tietyssä määrin siihen on järkevää sopeutua ja parantaa maailmaa jossain muussa kohdin.

Niin, tai voihan sitä maailmaa parantaa, mutta kuinka paljon siihen voi vetää mukaan läheisiään? Ihmiset tekevät rakkauden tähden aika paljon, mutta on älytöntä lähteä ottamaan turhia riskejä – onko yhden ihmisen tai vaikkapa yhden perheen päästöjen säästyminen esimerkiksi sen arvoista, että perhe hajoaa? Ei rakkaus oikeasti tottele ”Kaiken se kestää” -käskyä, ja aika harvoin se kestää sen, että toinen alkaa täydeksi friikiksi ja tiukkapipoksi jonkin sellaisen asian suhteen, jota on aiemmin sietänyt vuosikaudet.

Mutta Websterin vaimo kesti käsittämättömästi loppujen lopuksi kaiken: sen, että moottorivene soudettiin saareen, sen, että joululahjoja ei saanut paketoida oikeisiin joulupapereihin ja sen, että mies keksi lopulta ehdottaa kaiken tarpeettoman, jo ennen öljydieettivuotta hankitun muovin roskiin heittämistä (olisiko kierrättäminen ollut ekologisempaa…)

Olen hämmentynyt siitä, että perhe todella kesti tuon kituutusvuoden. Mutta on hienoa, että ihmisten rakkaus riittää. Elokuva sai ajattelemaan myös niitä päästöjä, jotka saastuttavat maailman, ja se jätti jälkeensä paljon positiivisemman kuvan Websterien vuodesta kuin osasin odottaa. Kuitenkin – kyllä maailmaa voi parantaa pienemminkin askelin ja sen verran saa itseään ajatella, ettei ala kokeilla, kumpi on tärkeämpää, oma parisuhde vai se, että tekee maailmaan pienen muutoksen, joka ei kuitenkaan saa paljoakaan aikaan.

Ehkä televisiosta löytyy isä

Tosi-tv:ssä näköjään riittää ihmeteltävää. Iltasanomat kertoi tänään, että tuotantoyhtiö Susamuru – josta en muuten ole koskaan kuullut – aikoo ruotsalaista formaattia seuraten pistää pystyyn tosi-tv-ohjelman, jossa on tarkoitus saada nainen yhteen isäksi sopivan ja haluavan miehen kanssa. Tästä ja vain ja ainoastaan tästä on kyse, sillä ”pariskunnan” ei sitten tarvitse alkaa pariskunnaksi, lapsen hankkiminen yhdessä riittää.

Varmasti sellaisia ihmisiä on pilvin pimein, jotka haluavat nimenomaan lapsen, mutta eivät parisuhdetta. Ohjelman tarkoituksena lienee kuitenkin se – kaikesta päätellen – että sekä isä että äiti ovat lapsen elämässä mukana. Lapsen kasvattamisessa on siis otettava toinenkin aikuinen huomioon. Jos sen kestää, tässä on tilaisuus juuri niille, joilla on kova vauvakuume mutta jotka eivät halua sitoutua ainakaan eri sukupuolta olevaan ihmiseen.

Hmm. Jotenkin parinetsintäohjelmat vielä menevät – ainakin osa niistä – mutta tämä ihmetyttää. Vaikka olisi kuinka psykologi apuna, voiko lapselleen valita isän sillä periaatteella että lähtee valitsemaan nimenomaan lapselleen isää. Onko isäksi parhaiten sopiva mies juuri ohjelmassa olevan naisen lapselle paras isä – onhan siinä kuviossa se äitikin mukana? Jos lapselle valitsee isäksi jonkun, jonka kanssa ei ole parisuhteessa, on parasta tuntea tuo ihminen hyvin – paljon paremmin kuin mitä tosi-tv-ohjelmassa pystyy tutustumaan.

Luultavasti tv-ohjelman tekijät pitävät ideaalisena sitä, että ohjelmassa syntyneestä ”pariskunnasta” tulisi oikea pariskunta. Mutta entäs jos ei tule? Loppuuko tv-sarja onnellisesti siihen, kun ”paras” isä on valittu ja todetaan, että nyt vain lasta tekemään? Aika noloa sarjaa olisi siitä kovin jatkaakaan, koska ei minkään televisio-ohjelman sopimuspaperi voi sisältää sitä, että ohjelmaan valitun naisen on alettava lapsentekoon ohjelmassa valitsemansa miehen kanssa. Entä millaisella aikataululla asiaa seurattaisiin, jos sitä seurattaisiin? Entä jos raskaus ei alkaisikaan helposti?

No, katsotaan, kuinka paljon löytyy ihmisiä, jotka ovat julkisesti valmiita kailottamaan, että on kova vauvakuume ja että sen edestä laitetaan vaikka miehet kameran edessä paremmuusjärjestykseen. Ja kuinka paljon löytyy miehiä, jotka haluavat kilpailla siitä, kuka on – mukamas – maailman paras isä.

Äiti, mitä mää lukisin?

Olen elämäni aikana lukenut jonkin verran – mitä se sitten tarkoittaakaan, luultavasti enemmän kuin keskiverto kaduntallaaja – kirjallisuuden klassikoita. Aina silloin tällöin käyn tekemässä Helsingin Sanomien klassikkoautomaatin nähdäkseni, mitä kirjoja se minulle suosittelee. Tänään parhaimmiksi osumiksi tulivat seuraavat teokset:

Irja Rane: Naurava neitsyt
José Saramago: Baltasar ja Blimunda
Per Olov Enqvist: Henkilääkäri
Raamattu
Henryk Sienkiewicz: Quo vadis

Noista kirjoista eniten olen luultavasti perehtynyt Raamattuun, enkä sitäkään todellakaan ole lukenut kokonaan. Quo vadista olen saattanut joskus kauan sitten aloittaa – tai sitten en. Baltasarin ja Blimundan on pakko olla hyvä, koska siinä kerrotaan mm. inkvisitiosta ja koska Saramago on aivan valtavan hyvä kirjoittaja.

Niin, noista kirjoista ehkä kiinnostaa tällä hetkellä kuitenkin eniten tuo Raamattu. Ihmetellä voi miksi, koska kovastikin kritisoin sen tyrkyttämistä ihmisille. Mutta minäpä haluaisinkin lukea sitä niin, että mietin, mistä minussa on järkeä ja missä ei, en niin, että joku muu sanoo, kuinka sitä pitäisi lukea. Kiehtova teoshan se on joka tapauksessa ja haluan mm. ymmärtää länsimaista taidetta sekä osata aidosti kritisoida niitä ajattelutapoja, jotka pohjautuvat Raamattuun ja joita koen tarpeellisiksi kritisoida. Minusta on myös mielenkiintoista, miten tuo kirja on oikeasti syntynyt – kuinka sen tekstejä on kirjoitettu eri aikoina ja kuinka nuo ajat näkyvät lopputuloksessa. Niin, kritisointihan ei tämän vuoksi ole kovin vaikeaa – syntytapa on vaikuttanut siihen, ettei Raamatussa yksinkertaisesti voi olla yhtä tapaa ajatella.

Kirjallisuudessa minua ahdistaa eniten se, että sitä on niin paljon tarjolla. Tätä valittavat kaikki, jotka pitävät lukemisesta. Ehkäpä ennen noita klassikkoja, jotka automaatti minulle antoi, haluaisin lukea ainakin Humisevan harjun, Dorian Grayn muotokuvan, Sudenmorsiamen, Täällä Pohjantähden alla, Tuulen viemää jne. Hieman uudempaakin kirjallisuutta löytyy, joka pitäisi lukea heti: Arturo Perez-Reverten Yhdeksäs portti, Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia, Leena Krohnin Mehiläispaviljonki. Muutama kirja on kesken ja sellaisia toisena jonossa -kirjoja on niin paljon, ettei laskea jaksa.

Piru, kun olen niin hidas lukija.