Väistäkää feissarit!

Olen huomannut pakoilevani feissareita. Piiloudun pylvään taa tai pakoilen muutoin, jos näen heidän olevan liikkeellä. Jos näen feissareita, yritän myös katseeni suunnalla ja kävelyni nopeudella osoittaa, etten halua jutella kenenkään kanssa. Nonverbaliikkaani ei välttämättä oteta huomioon. Niin feissareiden on varmaan käskettykin tehdä: hypätkää kimppuun, vaikka kuinka näkisitte, ettei uhri ole vastaanottavaisella tuulella.

Olen sekä Punaisen ristin että Unicefin kuukausilahjoittaja. Ei, en ole katkera siitä, että kumpikin noista lahjoituksista on alkanut feissaajan kanssa jutellessa, toinen kadulla, toinen kotiovella. Annan mielelläni sen kympin kuussa näille järjestöille, mutta tahtoisin kävellä rauhassa kadulla ja viettää iltani kotona niin, ettei ovikelloa kilkuta kukaan, ketä meille ei ole kutsuttu.

Tiedän, että feissaus on tehokasta. Siksi järjestöt eivät laita ilmoituksia lehtiin. Suuri ilmoitus sanomalehdessä saisi ihmiset ajattelemaan, että onpa hyvä ajatus, mutta kuukausilahjoittajien määrä tuskin sen kummemmin muuttuisi. Feissaaja sen sijaan saa hankittua lisää rahaa järjestölle. Mutta minä haluan kävellä kadulla rauhassa ajatuksineni. Juttelen mielelläni vaikka vieraittenkin ihmisten kanssa, mutta feissareiden kanssa en halua jutella. En halua kuulla edes sitä ”Onko sinulla hetki aikaa?” -kysymystä ja vaivautua vastaamaan yhdellä sanalla: ”Ei.” Kotonani haluan olla vielä enemmän rauhassa. Haluan istua sohvannurkassa ja lukea kirjaa, enkä miettiä, kuinka ihmeessä voin kieltäytyä kauniisti, sillä vaikka olen jonkin verran opetellut tylyyttä ja epäkohteliaisuutta, en halua enkä osaa luopua kokonaan siitä itsestäni, joka yrittää olla ystävällinen joka tilanteessa.

Piru vie, antakaa minun haistella kevättä rauhassa – jos se vain tulee!