Olen jo kauan mietiskellyt, kuuluuko aikuisuuteen se, ettei ilmaise innostustaan asioihin lapsenomaisesti ja ettei loukkaannu mitenkään, jos joku onnistuu suuren innostuksen keskellä pilaamaan ilon. Itse innostun nimenomaan asioista, jotka ovat lapsellisia – ja nimenomaan lapsenomaisesti. Haluaisin selittää koko maailmalle, kuinka hauskoja minusta ovat täysin tarpeettomat mutta kauniit asiat. Ja vain yksi kommentti voi saada iloni sammumaan täysin.
Olen varmaan ailahteleva sekä erityisesti epätasapainoton, sillä ei kai kenenkään pitäisi ottaa vakavasti sitä, jos joku laukoo typerän kommentin tai sattuu olemaan eri mieltä. Mutta minussa asuva lapsenmieli, joka ei ole kuollut, loukkaantuu, ja jos sattuu olemaan muutoinkin herkkä hetki, alan tihrustaa kyyneleitä (tai pidätellä niitä).
Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa maailmaa lapsenomaisesti, sillä muuta en ole koskaan oppinut. Itse asiassa pidän sitä jonain, mitä minä olen saanut pitää, vaikka olen kasvanut jo yli kolmekymmentävuotiaaksi. Kun sitten loukkaannun, yritän käyttäytyä aikuismaisesti, yritän olla kitisemättä.
Uskon siihen, että aikuinenkin tarvitsee positiivista kannustusta, onnistumisenkokemuksia ja innostusta. Ja kun keksii jotain, on ihanaa, kun saa esitellä sitä kuin lapsi äidilleen tai isälleen: ”Kato mitä mä keksin. Kato mitä mä tein. Kato mitä mä osaan!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti