Pimeys täyttää maan

Viikonloppuna ajattelin osallistua WWF:n Earth Hour -kampanjaan. Unohdin tietenkin sammuttaa valot silloin kun piti. Sitten sammutin ja huomasin, että maailma on iltahämärissä todellakin melkoisen hämärä, vaikka kevät onkin kovaa tulossa (kai). Sytytin kynttilän ja istuin sen valossa etsimässä lehdistä sopivia käsityömalleja.

Ajatus oli kaunis, mutta minä selvästikin paha ihminen. Aloin vilkuilla kelloa ja toivoin, että aika jota elimme olisi jo 21.30. Olisin varmaan voinut säästää energiaa ja luontoa ja maailmaa milloin muulloin vain paitsi silloin kun olin juuri innostunut selailemaan hyllyihini kertyneitä lehtiä.

Kellon lähestyessä puoli kymmentä menin seisomaan keittiön ikkunan ääreen, jotta näkisin, kuinka monet valot syttyisivät, kun kello tulisi puoli kymmenen. Oikeastaan mitään ei tapahtunut. Ne, joiden valot olivat poissa, olivat ilmeisesti lähteneet jo alkuillasta kapakkaan.

Kuinka paljon ihmiset oikeasti välittävät? Kuinka paljon esimerkiksi minä uskon, että voin vaikuttaa asioihin, jotka eivät ole yhden ihmisen käsissä? En varmaan kovinkaan paljon, koska taidan olla liian pessimistinen ja kyyninen. Lienee parasta yrittää säästää maailmaa omissa pienissä ratkaisuissaan, mutta pitää valot päällä silloin, kun pimeys todella täyttää maan.

Mikä on romanttista ja mikä säälittävää?

Tänä aamuna on yksi jos toinenkin Helsingin Sanomien lukija hämmästellyt, mikä ihme on koko sivun täyttävä ilmoitus, jossa mies haluaa tavata naisen, joka on kadonnut/karannut häneltä 21. helmikuuta. Itsekin olin varma, että kyseessä on mainos, jonka tarkoitusperät selviävät myöhemmin – ensin kiusataan ihmisten mielikuvitusta ja sitten täräytetään, että tätä teidän kuuluisi ostaa.

Nyt kuitenkin Helsingin Sanomia myöten toitotetaan, että kyllä se mies ihan tosissaan oli romanttisesti vain sen yhden naisen perässä niin kovasti, että laittoi valtakunnan päälehteen 20 000 euron ilmoituksen. No, sehän on vain – osaanko laskea kuinka monen – aika monen kuukauden palkka.

Hyvästä kumppanistahan voisi tietenkin maksaa mansikoita, mikäli oikeasti hyvän parisuhteen löytymisellä olisi mitään tekemistä rahan kanssa. Monet ovat myös sitä mieltä, että esimerkiksi kihloihin ja naimisiin mennessä pitää saada sormus, joka on timanttisuudessaan mahdollisimman suuri. Tai pitää saada jumalattoman suuret häät, koska ikuisuuksiin – tai sitten ei – kestävää rakkautta ei voi edes juhlia niin suuresti kuin kuuluisi. Suuri juhla korostaa suurta rakkautta, suuri sormus korostaa suurta rakkautta. Suuri ilmoitus lehdessä korostaa suurta… no, ei ainakaan rakkautta, koska rakkautta ei voi kokea sellaista ihmistä kohtaan, jota ei tunne kuin sen verran, mitä on yhtenä iltana etäisyyden päästä seurannut.

Älkää siis viitsikö! Eivät suuret häät korosta suurta rakkautta vaan sitä, että joku haluaa niin kovin kilpailla muiden kanssa siitä, kenellä on suurimmat häät. Jonkun – morsiamen – mielestä vain isottelu on hänelle tarpeeksi suurta. Suuret timantit puolestaan ovat rumia. Sileä kultainen sormus on paljon kauniimpi.

Mitä sitten pitäisi ajatella tuosta niin rakastuneesta miehestä, joka on valmis maksamaan 20 000 euroa siitä, että saisi tavata naisen, joka näytti kivalta? Kannattaisi kasvaa aikuiseksi: todennäköistä on, että rahat menivät hukkaan. Olisi tietysti mukava, jos kiva ulkonäkö varmistaisi sen, että ihminen on juuri sopiva kumppani sille, joka pitää häntä ensinäkemältä lumoavana. Mutta en voi sanoa, että tämä nyt niin onneton mieshenkilö olisi romanttinen. Säälittävältä hän lähinnä vaikuttaa. Vai vastaisitko sinä ilmoitukseen, jonka lehteen laittanut – ja maksanut – uskoo näin sadunomaisesti rakkauteen ensisilmäyksellä? Taitaisi arjen koittaminen romahduttaa miehen pahasti.

Lehdet kertonevat, miten tarinassa kävi. Toivottavasti eivät kerro sentään sitä, että ilmoitus oli kaikesta huolimatta mainos. Silloin olisi aika moni – minä mukaan lukien – päivitellyt turhaan.

Lihava ja yksinäinen ovat eriarvoisia

Helsingin Sanomissa käsiteltiin tänään lapsettomuushoitoja. Haikaraa kannattaa joskus kiirehtiä -artikkelissa silmiini pisti aika kovaa – oikein kirveltäen – huomio siitä, että lapsettomuusklinikalla saatetaan noin vain hylätä lapsettoman parin lähete, jos nainen sattuu olemaan ylipainoinen.

Varmasti tosiasia on, että normaalipainoisen on helpompi tulla raskaaksi kuin ylipainoisen ja että ylipainoisella hedelmöityshoidotkaan eivät ehkä auta samassa määrin kuin normaalipainoisella. Mutta mutta… Miksi ei voitaisi tasapuolisesti todeta, että kaikki ”viat”, jotka aiheuttavat lapsettomuutta, ovat yhtä päteviä vikoja? Jos pari ei saa lapsia, se ei saa lapsia. Jos autetaan raskaus alkuun luonnottomin keinoin, miksi niin ei yritetä tehdä, johtui lapsettomuus sitten mistä tahansa?

Niin, onhan lihavalla naisella varmasti jokin perustavaa laatua oleva este tulla raskaaksi, mutta verrataanpa häntä esimerkiksi naiseen, jolla ei ole miestä. Tämä perustavaa laatua oleva lapsentekoeste ei kuitenkaan estä naista pääsemästä hedelmöityshoitoihin. Entäpä tupakoivat naiset? Vaikka heidän hedelmällisyytensä on valahtanut alas kuin lehmän häntä, he varmaankin pääsevät hedelmöityshoitoihin, vaikka ovat itse pilanneet lapsensaantimahdollisuutensa ainakin samassa määrin kuin se lihava nainen, joka on nähtävästi koko elämänsä vain syönyt ja syönyt ja itse aiheuttanut itselleen kaiken pahan.

Harmi kun ihmiset ovat keksineet konstit tehdä lapsia vaikka väkisin niillekin, joilta se ei luonnostaan onnistu. Ymmärrän, että lapsettomuus on tahattomana kamalaa. Ymmärrän, että pitkään toivottu lapsi on todella syntyessään ylempien voimien lahja, enkä halua kiistää kenenkään lapsettomuushoitojen avulla lapsen saaneen onnea. Voin olla onnellinen näiden ihmisten puolestakin, ihan vilpittömästi. Silti tuntuu, että kaikki tämä, minkä on ollut tarkoitus tehdä meistä tasa-arvoisempia, tekeekin eriarvoisuudesta vieläkin suurempaa. Uskomatta Jumalaankin tekee mieli kysyä: ”Pitäisikö jotkut asiat silti jättää Herran huomaan?”

Hikeentyisinkö paaville?

Tänään oli varsin paljon tavallisuudesta poikkeava kolumni Helsingin Sanomissa. Heikki Aittokoski kirjoitti avoimen kirjeen virassa olevalle paaville. Paperilehdessä kolumni oli muotoiltu kondomin muotoiseksi ja kuinkas ollakaan: niitä paavin kondomikannanottojahan se käsittelikin.

Paaviin lienee jo totuttu. Kovin paljon kommentteja ei Aittokoski nimittäin kolumniinsa Hesarin nettisivuilla saanut, vaikka kolumnin muoto oli muutoinkin kuin puhtaasti tekstin asettelultaan melkoisen hupaisa. Joku jaksoi pitää kolumnia asiattomana ja lapsellisena, joku oli sitä mieltä, että kyllä se paavi puhuu aivan järkeviä, mutta lehdet eivät jaksa poimia hänen puheistaan sitä olennaista otsikoihinsa. Suurin osa ei enää jaksa välittää – tehdään me muut se, mitä voidaan, antaa paavin jutella omiaan.

Paavius on kiinnostava instituutio, vaikka Vatikaani hieman ahdistava paikka onkin ja maailmassa on lukemattomia kauniimpia kirkkoja kuin Pietarinkirkko. Hupaisaa on, että on ihmisiä, jotka jaksavat palvoa paavia kuin Herraa ikään – tai seksiä huokuvaa filmitähteä. Paavin paikka on myös siitä erikoinen, että tuon instituution ajattelumallia on vaikeampi uudistaa kuin kenties minkään toisen valtaa pitävän instituution. Nytkin paavin kondomikannanottojen perusteluna sanottiin olevan, että ”paavi Benedictus XVI noudatti vain edeltäjiensä linjaa”. Seuraavakin paavi jatkaa sitten tämän ja muiden edeltäjiensä linjaa. Eipä siinä kai mitään, mutta hieman ihmetyttää, kuinka tuollaiseen asemaan päästetään henkilö, joka ei voi – jostain syystä – ajatella itse. Mitä valtaa se sellainen on? Asema, jossa on vain kahlehdittu siihen, mitä on ollut aikojen alusta.

Voimmehan me huolissamme olla tai välinpitämättömiä, jos hoksaamme, ettei huolellamme ole paljoa virkaa. Silti, kuten Heikki Aittokoskikin toteaa - neljästi: ”Voi Pyhä Isä.”

Kuinka paljon ilonpilaamisesta on lupa loukkaantua?

Olen jo kauan mietiskellyt, kuuluuko aikuisuuteen se, ettei ilmaise innostustaan asioihin lapsenomaisesti ja ettei loukkaannu mitenkään, jos joku onnistuu suuren innostuksen keskellä pilaamaan ilon. Itse innostun nimenomaan asioista, jotka ovat lapsellisia – ja nimenomaan lapsenomaisesti. Haluaisin selittää koko maailmalle, kuinka hauskoja minusta ovat täysin tarpeettomat mutta kauniit asiat. Ja vain yksi kommentti voi saada iloni sammumaan täysin.

Olen varmaan ailahteleva sekä erityisesti epätasapainoton, sillä ei kai kenenkään pitäisi ottaa vakavasti sitä, jos joku laukoo typerän kommentin tai sattuu olemaan eri mieltä. Mutta minussa asuva lapsenmieli, joka ei ole kuollut, loukkaantuu, ja jos sattuu olemaan muutoinkin herkkä hetki, alan tihrustaa kyyneleitä (tai pidätellä niitä).

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa maailmaa lapsenomaisesti, sillä muuta en ole koskaan oppinut. Itse asiassa pidän sitä jonain, mitä minä olen saanut pitää, vaikka olen kasvanut jo yli kolmekymmentävuotiaaksi. Kun sitten loukkaannun, yritän käyttäytyä aikuismaisesti, yritän olla kitisemättä.

Uskon siihen, että aikuinenkin tarvitsee positiivista kannustusta, onnistumisenkokemuksia ja innostusta. Ja kun keksii jotain, on ihanaa, kun saa esitellä sitä kuin lapsi äidilleen tai isälleen: ”Kato mitä mä keksin. Kato mitä mä tein. Kato mitä mä osaan!”

Kunnioittaisinko uskontoa?

Suhtautumiseni uskontoon on ollut aina jokseenkin ongelmallinen. Välillä olen ollut liikaa asiaan liikaa vihkiytyneiden vaikutuspiirissä, mutta onneksi nyt olen jo aikoja sitten tempaissut itseni irti näistä ahdistavista ihmissuhteista ja ajattelusta, että uskonnollisuus olisi jotenkin parempaa kuin uskonnottomuus.

Nyt suhteeni uskontoon on selkeämpi: kielteinen. Miksi uskontoa tyrkytetään ovelta ovelle? Miksi paavilla on niin paljon vaikutusta ihmisten asenteisiin? Miksi kouluissa päästetään nuoriso-ohjaajat puhumaan Jeesuksesta päivänavauksiin, joista voisi muutoinkin kokonaan luopua?

Mielipiteeni ovat kärkkäitä, mutten silti ole kadottanut ihmisten vakaumusten kunnioittamista. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi turistilaumat mekkaloivat luostarissa tai kirkossa, vaikka se kuinka olisi turistinähtävyys. Ja vielä vähemmän ymmärrän sitä, että turistit kuvaavat videokameralla katolisen ihmisen ripittäytymistä. (Tällaistakin olen eräässä italialaisessa kirkossa nähnyt.) Kerro sinäkin minulle kaikki pahat tekosi, teen siitä matkamuiston. Pura sydäntäsi, leikkaan ohjelman illanistujaisiin. Rakastan kulkea kirkoissa, koska ne ovat rauhallisia ja kauniita paikkoja, mutta haluaisin tehdä sen rauhassa. Entäpä ne, joille kirkko oikeasti on pyhä paikka?

Viime tiistaina, 10. maaliskuuta, oli Helsingin Sanomissa nunna Benedictan haastattelu. Tämä 88-vuotias nainen totesi: ”Kaikki tietävät, mihin fanaattisuus johtaa. Äärimmäisiä ideologioita kannattava ei koskaan voi olla onnellinen.” Nunna Benedictan mukaan jopa sekin saattaa vahingoittaa, jos elämä täyttyy pelkästä hartaudenharjoituksesta. Jotenkin hän tuntui olevan niin jalat maassa, että se oli todella ihailtavaa. Haastattelusta löytyi ihminen, jota voi todella kunnioittaa, ihminen, joka ei vauhkoillut mihinkään suuntaan.

Ehkä minäkin vauhkoilen uskonnon vuoksi siksi, ettei sen kanssa anneta olla rauhassa. Siksi, että se tuodaan joka paikkaan. Siksi, että siitä koko ajan tapellaan. Siksi, että sen annetaan vaikuttaa niin paljon niittenkin elämään, jotka haluaisivat olla kuulematta siitä. Tai siksi, etten löydä rauhaa niistäkään kauniista kirkoista, joiden ovet avaan ja joihin astun sisälle.

Minulla lienee sanottavaa

Joskus nuorempana olin kova puhumaan, sitten opin olemaan hiljaa, sillä eihän kenenkään kannata pitää suutaan auki aamusta iltaan. Pikkuhiljaa keskityin yhä enemmän ja enemmän kuuntelemaan, kun toiset mesoavat ja yritin pysyä rauhallisena, paremmin tai huonommin siinä onnistuen.

Nyt tekee kuitenkin mieli päästää välillä mielipiteensä ja ajatuksensa irti ja katsoa, reagoiko niihin kukaan, ärsyttävätkö ne ketään. Olen nimittäin aina kokenut olevani hieman erilainen kuin muut. Ensiksi olin kyllä kiltti tyttö, mutta nyt olen alkanut kyseenalaista asiaa jos toistakin.

Itseään voi ihmetellä kirjoittaen. Pian nähdään, olenko synkkä vai iloinen, mukailija vai provoisoija, kiltti tyttö vai anarkisti.