tiistai 9. helmikuuta 2010

Älkää kirjoittako rakastuneista

Toisten onnea on ihana katsella, varsinkin nuorten vastarakastuneiden, joilla on jo oma koti ja onnea maailman loppuun saakka. Kyllähän sitä mielikseen katselee ja siitä lehdistä lukee. Vai katseleeko ja lukeeko?

Yhtäkkiä alkoivat suoraan sanottuna vituttaa yltiörakastuneiden kuvaukset lehtihaastatteluissa tai muissa kirjoituksissa. Ne ovat yhtä vääristynyt kuva elämästä kuin huippumallien kuvat, joissa kuvamanipulaatio on muokannut ihon luonnottoman sileäksi ja poistanut vielä täysin läskittömästä vartalosta paloja, jotta kroppa näyttäisi kammottavalta keholta, jota luulemme täydelliseksi. Nuorten rakastavaisten hehkutushaastattelut antavat kuvan, että ihminen, joka on kaunis ja rakastunut, on oikeasti muka löytänyt ylimaallisen elämänsä onnen. Että sellaisen täydellisyyden, joka huokuu noista lehtiteksteistä, voisi oikeasti saavuttaa - että sitä olisi oikeasti olemassa.

Sanotaan, että rakastuminen on mielenhäiriö. Kukaan tuskin kiistää sitä, että se on ihanaa, mutta rakastumisen tunteen esittäminen pohjana pysyvälle, ikuisesti rakastumisen tunteessa lilluvalle parisuhteelle on valehtelua.

Jotkut vielä uskovat tämän kaiken:

”Ei meillä koskaan riidellä, ollaan kaikesta [ihan helvetin] samaa mieltä.”
”Tiesin heti ensisilmäyksellä, että tässä se on.”
”En ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa.”

Ihmiset, jotka puhuvat lehdissä näin, ovat vielä poikkeuksetta todella kauniita – ja hoikkia. Heillä on elämä edessä, heillä on hienoja suunnitelmia. Ja paskat. Heidän elämänsä on aivan tavallista. He saattavat lennähtää piankin seuraavaan kukkaan tai seuraavan mehiläisen luo, koska heitä houkutellaan koko ajan muualle. Siksi pieniä vastoinkäymisiäkään ei tarvitse yrittää selvitellä, siksi ne voi ratkaista vaihtamalla kumppania. Eivät he ole onnellisempia kuin rumat ja lihavat. Eikä heidän rakastumisvaiheensa kestä sen kauemmin kuin rumien ja lihavien.

Sanotaan, että lehtien ei pitäisi kirjoittaa niin paljon väkivallasta. Sekin voi olla totta, mutta näillä rakkausjutuilla aiheutetaan kyllä se, että ihmiset kulkevat onnensa ohi, kun odottelevat sitä tunnetta, mitä kuvataan lehtien sivuilla. Ja varsinkin he kulkevat onnensa ohi, kun odottavat, että se tunne ei päättyisi koskaan.

Nimimerkki ”Olosuhteiden pakosta erästäkin parisuhdehaastattelua viimeiset päivät tuijotellut, jolla on ihana parisuhde, mutta jolle liika siirappi on liikaa”

7 kommenttia:

  1. Rakastuminen aiheuttaa aivoissa jonkinlaisen mielenhäiriön, olen vakaasti tätä mieltä. Olen itse avoliitossa mutta me emme pitele toisiamme kädestä, tuijottele silmiin, lepertele toisillemme, lässytä, ole samaa mieltä joka asiasta, kuuluta "rakkauttamme" tai tee muutakaan ällöttävää, en itseasiassa ole koskaan ymmärtänyt tuollaista mitä nyt kuvailet, se on nimenomaan lehtien huuhaata ja VASTArakastuneiden idioottimaisuutta. Kyllä se arki tulee jokaisen parin elämään, trust me ;O)

    VastaaPoista
  2. Hyvä postaus! Aika monella nuorella taitaa olla se harhaluulo, että vastarakastuminen kestää ikuisesti. Sitten kun arki tulee - ja vaikka arki olisi kivaakin - se ei silti ole niin huumaavaa kuin rakastuminen.

    Aikakauslehdet suitsuttavat vain rakastumisen huumaa, ja kokematon lukija vertaa sitä omaan arkiseen arkeensa. Niinpä nykysuhde tuntuu väljähtyneeltä, joten nuori lähtee etsimään uutta kumppania.

    Jonkun pitäisi kertoa parikymppisille, julkkiksille (ja joillekin viisikymppisillekin), että arki tulee aina, mutta arkeen voi silti olla tyytyväinen. On itse asiassa aika kivaa, kun on kumppani, jonka kanssa voi jakaa kaiken: niin tylsät kuin erikoisetkin päivät. Eikä se rakkaus mihinkään vähene, vaikka rakastuminen menee ohi.

    Sen sijaan jos ei hyväksy elämäänsä yhtään päivää ilman rakastumisen tunnetta, joutuu vaihtamaan kumppania parin vuoden välein. Itse en haluaisi sellaista elämää.

    VastaaPoista
  3. Itsekin olen sitä mieltä, että tuo vääristynyt kuva, joka mediassa annetaan, saa varmasti varsinkin nuoret kulkemaan sen suuren tunteen perässä niin, että he jäävät kokonaan paitsi siitä parhaudesta, minkä voi saada pidemmässä parisuhteessa.

    Minusta ainakin on aivan ihanaa vaikkapa vain puuhastella omiaan kotona, kun tietää, että toinen on puuhastelemassa omiaan toisessa huoneessa. Yhteistäkin tekemistä pitää tietysti olla, mutta hurman aika on aina vain väliaikainen vaihe.

    VastaaPoista
  4. Sehän on tieteellinen fakta että rakastuminen vapauttaa rakastumishormoneja, joita syntyy jonkin aikaa - niille on ihan luonnollinen selitys parinmuodostuksen biologiassa, ja tähän kuuluu euforinen olo, silmiin tuijottelu ja ällöttävän rakastuneena ja onnellisena olo. Tämän tehtävänä on muokata paria siihen seuraavaan, rakastamisen vaiheeseen. Monet jäävät kuitenkin huumeen tavoin koukkuun tuohon rakastumisen vaiheeseen ja haluavat elää siinä aina.

    Ikävä, että tällaista kuvaa viljellään ainoana oikeana tienä. Loppujen lopuksi kun sen rakastumisen tarkoitus on tuottaa rakastava ja turvallinen parisuhde, jossa jälkeläisten on turvallista kasvaa. Biologian kannalta siis katsottuna.

    Mikään parisuhde ei ole onnellinen aina. Ei vaan voi olla. Tai en ainakaan usko. Mutta aina se parisuhde ei tosiaan vaihtamalla parane. Tai en ainakaan usko ;-) sanoo nimim jo puolet elämästä saman miehen kanssa...

    VastaaPoista
  5. Niin, ei minuakaan sinänsä ärsytä, että ihminen voi kokea - hetkellisesti - tuollaista mieletöntä rakastumisen ihanuutta. Pidän myös romanttisista komedioista, jotka kuvaavat rakkautta epärealistisesti. Mutta ne ovatkin elokuvia, ja jos elokuvan tarkoituksena on viihdyttää, se voi vääristellä todellisuutta aivan rauhassa (ja katsojan on ymmärrettävä, että se tekee niin).

    No, tähän voi tietysti sanoa, että naistenlehdet ja iltapäivälehdet ovat myös viihdettä, eikä niitä pidä lukea tosissaan, mutta toisaalta ne eivät edusta samalla tavalla fiktiota kuin useimmat elokuvat. Ne haluavat luoda illuusion, että niiden tekstit ovat totta, koska niissä haastatellaan todellisia ihmisiä, jotka kertovat todellisesta elämästään.

    Jutuista tulee kuitenkin viimeistään toimittajan käsissä siirappisia ja lukijakin alkaa uskoa, että todellisen onnen voi saavuttaa juuri muuttamalla yhteen pikapikaa hurmavaiheessa. Jos nuo kauniit ihmiset voivat saavuttaa täydellisen onnen, minäkin varmaan voin... kunhan ensin laihdutan, tulen julkkikseksi, oikaisen hieman nenää, suoristan korvia jne.

    VastaaPoista
  6. Poimimasi sitaatit ovat tämän kevään tekstitaidon preliminääristä, joten kyseistä tekstiä tuli paljon pohdittua. Muuten en naistenlehtiä (tai muitakaan aikakauslehtiä) lue, joten perustan mielipiteeni ainoastaan tuolle tekstille.

    Minun mielestäni sitä ei pitäisi pitää epärealistisena ja kliseisenä. Parihan oli seurustellut vasta 9 kuukautta ja se kerrottiin jutussa. Heidän ei väitetty ohittaneen kriittistä kolmea vuotta, jolloin aivohäiriä nimeltä rakastuminen loppuu ja muuttuu joksikin muuksi (tottumiseksi, arkiseksi onneksi?), joten heidän voi hyvin olettaa leijuvan jossain seitsemännessä taivaassa.

    Ei siitä puhumista pitäisi mielestäni kieltää. Itse voisin olla yhtä ällöonnellinen, jos joku tulisi tekemään tuollaista haastattelua (tai sitten en kehtaisi) ja nuo nostamasi sitaatit voisin allekirjoittaa kaikki.

    Ainakin sivistyneenä lukiolaisena tiedän, ettei vaaleanpunaisen pilven vaikutus kestä loppuelämää ja olen valmis sen kyllä hyväksymään. On silkkaa tyhmyyttä luulla, että elämän tulisi olla kiiltokuvamaista ja koti pitäisi sisustaa kuukaisittain trendien mukaisesti ja vaatekaappi uusia viikottain.
    Vaikka tyhmiähän suurin osa ihmisistä onkin. Se ei silti mielestäni ole lehtien vika.

    VastaaPoista
  7. Otsikkoni oli tarkoituksella provosoiva, enkä väitä, että syy ihmisten tyhmyyksiin pitäisi kaivaa aina mediasta. Kuitenkin käydään aika paljonkin keskustelua siitä, kuinka esimerkiksi mainosten mallinaiset tai vaikkapa Bratz-nuket vääristävät kuvaa todellisuudesta. Eivätkö silloin myös rakkaushehkutushaastattelut vääristä yhtä salakavalasti ihmisten käsitystä parisuhteesta?

    Se täytyy tietysti sanoa median kunniaksi, että se myös kertoo niistä katkerista erotunnelmista, jotka seuraavat usein sitä mediassa hehkutettua onnea. Eräänkin entisen missin kohdalla tähän erosuruun ja rakkaushehkutukseen törmää parin vuoden välein, eikä kukaan tuo esille sitä, että kyseessä on ehkä rakastumisen hurmaan kiinni jääminen. Pahoin pelkään, että joudumme vielä lukemaan myös siitä, kuinka nykyinen missimme tilittää sitä, miksi suhde, jota hän nyt hehkuttaa maasta taivaaseen, ei toiminutkaan.

    On totta, että prelissä esiintyneessä tekstissä oli mainittu parin seurustelleen vasta vähän aikaa. Kukaan ei kuitenkaan ihmettele sitä, että tuossa alkuhuumassa tehdään pitkälle kantavia ratkaisuja mm. avioliitosta. Sellaista ei mielestäni kannata suunnitella ennen kuin on ainakin ne ensimmäiset riidat koettu.

    Lisäksi tuo - minusta ainakin kovin kliseinen - näkemys siitä, että rakkaus syttyi ensisilmäyksellä, tuntuu syöpyneen monien päihin siten, että toisille treffeille ei lähdetä, ellei tuntunut palavaa tunnetta syvällä sisimmässä heti ensitreffeillä. Kärsivällisyys saattaisi tässäkin olla hyve. En siksi näe hyvänä, että media tukee käsitystä siitä, että "sen oikean" voisi - tai hänet jopa pitäisi oikeassa rakkaudessa - tunnistaa ensikatseesta. Luullakseni ihmiset kohtaavat enemmän sellaisia, jotka ensi katseen perusteella ovat ihania, mutta osoittautuvat loppujen lopuksi muuksi kuin elämän suuriksi rakkauksiksi.

    En koe, että olisin jo liian vanha rakkaushöpsötyksiin - itse asiassa höpsöttelen rakkauden vuoksi päivittäin - mutta ei voi mitään, että karvat nousevat ajoittain pystyyn, kun törmää lehdissä näihin kiiltokuvasuhteisiin.

    VastaaPoista