George Clooney esittää Ryan Binghamia, joka on jokseenkin kylmä kaupungista toiseen lentelevä palkattu potkujenantaja. Hän nauttii liikkeessä olosta ja inhoaa päiviä, jolloin on oltava kotona.
Ryanin firmaan ilmestyy töihin 23-vuotias Natalie (Anna Kendrick), joka esittää pomolle kustannustehokkaan vaihtoehdon: erotetaan ihmiset tietokoneruudun välityksellä, eikä kenenkään tarvitse enää lennellä minnekään antamaan potkuja. Ryan kitisee ja pomo määrää hänet ottamaan Natalien mukaansa vielä lentäen tehtäville työkeikoille.
Matkassa pyörii mukana myös Alex (Vera Farmiga), jonka kanssa Ryan pitää hauskaa aina, kun myös matkatyötä tekevän Alexin aikataulut sopivat yksiin Ryanin aikataulujen kanssa. Alex vaikuttaa ihmiseltä, jolla on aivan yhtäläiset toiveet ns. parisuhteesta kuin Ryanilla – ei siis mitään toiveita sitoutumisesta. Lisäksi Ryan ja Alex näyttävät löytävänsä toisistaan sielunkumppanit, koska molemmat ovat esimerkiksi intohimoisen kiinnostuneita mm. lentoyhtiöiden etukorteista.
Ryan ei ole mikään ihmissuhteiden taitaja. Hän välittää vain pinnallisista, lyhyistä kontakteista, eikä esimerkiksi pidä kummemmin yhteyttä sisariinsa. Hupaisa sivujuonne elokuvassa onkin se, että Ryania pyydetään ottamaan kuvia siskonsa ja tämän sulhasen pahvikuvasta eri puolilla maata. Sisko on menossa naimisiin ja tempaus järjestetään sen vuoksi. Ryan hoitaa osuutensa pitkin hampain.
Matkan varrella sekä Ryan, Natalie että Alex saavat iskuja. Ryan alkaa ymmärtää toisten ihmisten merkityksen, mutta saa nokilleen sekä perheensä suunnalta että muutoin, Natalie ymmärtää, ettei ihmisten erottaminen tietokonenäytön välityksellä olekaan kovin älykästä, ja Alex huomaa, ettei Ryan ehkä täysin ymmärtänytkään, millaista suhdetta Alex oli hakemassa.
Keskushahmo Ryan on itse asiassa kohtuullisen vastenmielinen tyyppi, jonka arvot eivät kohtaa ollenkaan omien arvojeni kanssa. Mutta kyllä Clooney on charmikas, eikä Ryania ole elokuvan alussakaan tehty aivan paskatyypiksi. Kun Ryanin arvot alkavat inhimillistyä, katsoja toivoo hänelle hyvää. Siksi elokuvan loppu onkin aika ahdistava. Se on ihan oikeudenmukainen, tarinaan sopiva ja realistisempi kuin ällöonnellinen lopetus, mutta silti siitä tulee epämiellyttävä olo. Toisaalta on hyvä, ettei elokuvan loppu unohdu saman tien – silloinhan se on onnistunut.
Pidin elokuvasta paljon. Siinä oli sopivasti vakavia teemoja, rakkautta ja huumoria. Ystävänpäiväelokuvaksi se sopi mainiosti, vaikkei lopussa ollutkaan rakastavaisten imelää onnea.
Jos haluatte kuitenkin jotain synkempää, voin suositella John Hillcoatin elokuvaa Tie. Se kertoo maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jostain tarkemmin selittämättömästä syystä. Viggo Mortensenin esittämä isä kulkee Yhdysvalloissa kohti etelää – joka sekään ei tarjoa mitään – poikansa (Kodi Smit-McPhee) kanssa. Isä ei luota keneenkään, ja aihetta on pelätäkin, koska osa ihmisistä on siirtynyt metsästämään toisia ihmisiä ruuakseen pysyäkseen itse hengissä.
Elokuva seuraa isän ja pojan matkaa ja tuo välillä esiin muistoja menneestä, ajasta, jolloin perheeseen kuului myös äiti (Charlize Theron). Äiti ei ole kestänyt maailman muuttumista, elämistä maailmassa, jossa on vain epätoivoa ja pelkoa, ja hän on jättänyt perheensä. Kuvat aurinkoisesta rakkaudesta maailmassa, jota ei enää ole, luovat jo erilaisilla väreillään valtavan kontrastin elokuvan nykyhetken kanssa. Kaikki on kirkasta, puhdasta, kaunista.
Isä yrittää suojella poikaansa, mutta pojan ajatukset toimintamalleista ovat hieman toisenlaiset. Hän ei ole vielä kyynistynyt niin, että uskoisi maailmassa olevan vain pahuutta ja pahoja ihmisiä. Tämä erimielisyys aiheuttaa hieman skismaa isän ja pojan välille, mutta suuremmin välit eivät tulehdu, sillä itse asiassa isällä ja pojalla ei ole kuin toisensa ja he ovat toisilleen tärkein asia maailmassa.
Ahdistavia ja jopa pelottavia kohtauksia riittää, mutta mukaan mahtuu jokunen lohduttavakin hetki. Yksi niistä on elossa olevan kovakuoriaisen löytyminen. Nähdessään kovakuoriaisen nousevan siivilleen katsoja voi melkein uskoa, että maailmasta alkaakin löytyä elämää. No, näin ei kyllä käy, vaan käänne huonompaan tulee hyvin nopeasti.
Toinen lohduttava kohta on juoma-automaatista löytyvän Coca-Cola-tölkin juominen. Kaiken lian ja hajotuksen keskeltä löytyy jotain, mikä muistuttaa aivan erilaisesta kulttuurista – jopa amerikkalaista pintakulttuuria voi alkaa pitää lohduttavana, jos olosuhteet ovat sellaiset kuin tässä elokuvassa.
Itse pidin Tie-elokuvasta, vaikka se ahdistava olikin. Ja itse asiassa elokuvan loppu on jollain lailla paljon lohdullisempi kuin Up in the Air -elokuvan loppu.
Minä pidin kovasti Up in the airista. Vaikka Clooneyn hahmo onkin aika ärsyttävä, elokuvan tarina oli todella mielenkiintoinen. Vähän säälitti se loppu, mutta toisaalta myös pidin siitä, sillä oli uskallettu tehdä siitä vähän erilainen.
VastaaPoistaTie oli puolestaan minulle vähän pettymys. Olin kuullut siitä niin paljon hyvää, että odotin huikeaa elämystä. Maailmanloppuelokuvat vaan ovat hankalia tehdä todentuntuisesti ja muutama asia kun alkoi häiritä, niin sitten en vaan pystynyt täysillä enää nauttimaan. Viggolla oli kyllä hieno rooli ja pidin paljon tuosta visuaalisuudella kikkailusta.