tiistai 27. lokakuuta 2009

Olen iloinen nollasta kummilapsestani

MeNaiset (43/2009) käsittelee kummiutta otsikolla ”Luottoaikuinen vai lypsykone?” Lukijat kertovat, kuinka he ovat valinneet lapselleen väärän kummin tai kuinka heidät on yllättäen valittu kummiksi ja he ovat lähentyneet lasten vanhempien kanssa sydänystäviksi (mitä eivät siis ennen kummiutta olleet). Yksi lukijoista on katkera siitä, ettei ole päässyt kummiksi, vaikka kaikilla muilla on jo kummilapsia.

Itselläni on kyllä kolme kummia muttei kummilapsia. Kerran olen ollut hieman pettynyt, ettei minua ole valittu kummiksi, mutta se oli silloin, kun olin paljon nuorempi, ja sille lapselle haluttiin valita ehkä perustelluistakin syistä vain mieskummeja.

En tiedä, onko kummi-instituutio edes tarpeellinen. Kummius tuntuu tavallaan yksinkertaiselta, mutta tosiasiassa on vaikea tietää, millaisten odotusten kohteeksi joutuu, jos valitaan kummiksi. Varsinkin, jos joku on saanut ensimmäisen lapsensa, jolle pitää saada kaikki maailmassa, voi kummikin joutua yllättymään ystävänsä päähänpistoista.

Minusta on siis helpompaa olla olematta kenenkään kummi. Saan olla kiinnostunut siitä, mitä ystävieni lapsille kuuluu, mutta minun ei tarvitse ottaa paineita siitä, etten ostele heille joka välissä lahjoja ja ole tuputtamassa itseäni lapsenvahdiksi. Sillä onhan noloa, jos kummi pysyttelee kaukana kummilapsensa elämästä eikä hänestä kuulu mitään vuosikausiin. Lahjojen osto ei sinänsä ole tietysti se pointti vaan kummilapselle annettu aika. Mutta uskonpa, että useimmat vanhemmat odottavat kummin myös ostelevan lahjoja ainakin kummilapsen syntymäpäivänä ja jouluna.

Joka tapauksessa on rennompaa olla, kun ei ole velvoitettu mihinkään, vaikka kummius kuinka olisi kunnia. Tavallaan onkin hassua, että vanhempien pitää erikseen valita toisia aikuisia välittämään lapsesta. Eikö kukaan välittäisi ilman käskyä? Olemmeko me ihan totta niin julmia, että välitämme vasta kun saamme aseman, jossa on velvoite välittää? Pitääkö antaa kummiuden muodossa lupa viedä lapselle lahjoja tai vaikkapa viedä lapsi elokuviin, kun tämä on sen ikäinen, että voi lähteä valkokangasta tuijottamaan? Eikö ystävien lasten kasvua voi tukea, vaikkei olisikaan kummi?

Entä kuinka monia kummeja maailmassa onkaan, joilta ei löydy pientäkään hetkeä kummilapselleen? Ehkä he ovat vanhempien mielestä hyviä kummeja, jos vaikkapa antavat säännöllisiä rahalahjoituksia kummilapselle. Eiväthän kaikki vanhemmatkaan anna lapsilleen aikaa, miksi kummien sitten pitäisi?

5 kommenttia:

  1. Hmm, kummi on kristillinen käsite ja jostain luin, että kummin eräs tehtävä on huolehtia kummilapsestaan, jos esim. hänen vanhemmat kuolevat tmv.

    Itse olen sisareni esikoisen sylikummi. Olen hyvin läheinen sisareni kanssa, joten mitään ristiriitoja ei ole syntynyt eikä minun oleteta olevan mikään lypsylaite, jonka tulee olla ostamassa kaikkea kummilapselleen.

    Toisaalta olen kuullut toisenlaistakin: Odotetaan, että kummille voi ikään kuin tehdä ostoslistan kummilasta varten.

    VastaaPoista
  2. Ai niin ja lisäys vielä: Luterilaisessa kirkossa kummin tehtävä on myös lapsen kristillinen kasvatus. Ostin kummilapselleni lasten kuvaraamatun, muuten en aio puuttua asiaan :D Sittemmin erosin kirkosta eli periaatteessa en muka ole enää virallinen kummi, vaikka minulla todistus siitä onkin. Kuitenkin koen olevani kummi eikä kirkko voi siihen puuttua. Minulle se on tärkeä asia, sillä sisareni on minulle tärkeä - samoin hänen perheensä.

    VastaaPoista
  3. Olen varma siitä, että kummius voi olla myös ihana asia, joka tuo vain hyvää elämään. Ja todennäköisesti, jos minulla olisi kummilapsi, hän olisi minulle erityisen tärkeä ja mielelläni viettäisin hänen kanssaan aikaa ja mieluusti myöskin lahjoja ostaisin.

    Ikävää ja surullista sen sijaan on, että ihmiset katkeroituvat, jos heitä ei valita kummeiksi, tai että osa kummilasten vanhemmista ei osaa olla asettamatta vaatimuksia ainakin hiljaa mielessään. Ihmisten välit voivat rikkoutua hyviksi tarkoitettujen asioiden takia - samahan voi käydä, kun joku antaa ystävälleen kunniatehtävän olla kaasonaan.

    VastaaPoista
  4. Minäkin olen siskonlapsen kummi. Tehtävä on minulle hyvin mieluinen ja tärkeä, vaikka varmasti olisin ilman kummiuttakin hyvin läheinen kyseisen lapsukaisen kanssa. Minusta on kuitenkin kiva ajatella, että minulla on erityissuhde tähän lapseen, etenkin kun minulla ei ole omia lapsia. Lisäksi toivon, että isompana hänkin pitää minua erityisenä - itselleni oli lapsena hyvin tärkeää/mielenkiintoista, että minulla oli monia kummeja ja vielä erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Olin kuullut, että joskus kummi ottaa kummilapsen luokseen asumaan, ja mietin kovasti, millaista olisi asua yksittäisen kummitädin tai toisaalta lapsellisten tai lapsettomien kummipariskuntein luona. Olen ajatellut aina, että jos minulla olisi lapsi, haluaisin valita kummit juuri noin, että kummit omalta osaltaan näyttäisivät erilaisia elämänmalleja. Mielestäni kummi on ensi sijassa aikuinen ystävä, ei kristillinen kasvattaja (ainakaan minä en ole ollut).

    Nyt aikuisena olen hyvä ystävä yhden kummitätini kanssa. Emme tavanneet yli 10 vuoteen eivätkä vanhempanikaan pitäneet enää juurikaan yhteytä tähän kummiin, kun hän päätti ehdottaa minulle tapaamista. Nyt tapaamme kerran vuodessa: saunomme kesäyössä ja parannamme maailmaa, se on yksi kesän kohokohdista. Tämä kummisuhde tuottaa minulle paljon iloa.

    Mitä kummilahjoihin tulee, niin minulla on kummipoikani kanssa ainakin toistaiseksi niin, että kummitäti kyllä ostaisi vaikka mitä, mutta kummilapsen vanhemmat eli siskoni toppuuttelee. :) Tutulle lapselle olisi niin kiva antaa lahjoja.

    Jos joku vieraampi pyytäisi minua kummiksi, olisin imarreltu, mutta sellainen kummius olisi varmasti ainakin alussa myös stressaavampaa. Pitäisi ensin oppia kummiuden pelisäännöt.

    VastaaPoista
  5. Nyt alkaa tuntua, että voisi sittenkin olla hauskaa, jos olisi kummilapsi. ;)

    VastaaPoista