Koulukyydissä selviää, kuka perkele on

Koulukyydit eivät välttämättä ole hyväksi lasten mielenterveydelle. Helsingin Sanomat (31.10.) kertoo, että kahdeksanvuotiaat koululaiset olivat koulun tilaamaan bussiin astuessaan löytäneet penkeiltään traktaatin, jossa kerrottiin mm. siitä, kuinka Jumala ei pidä haureudesta, irstaudesta ja noituudesta. Bussinkuljettaja oli suomentanut lapsille, kuka perkele on, kun nämä olivat sitä ihmetelleet. Sekin oli tullut selväksi, että helvettiin on joutuminen ilman uskoa Jumalaan, kuten myös se, että se helvetti on aika ikävä paikka.

Jos minulla olisi lapsi ja hän olisi ollut tuossa bussissa, olisin ollut niin täynnä vastalauseita, että olisin mykistynyt. Nytkään en oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Olen kaikenlaista uskonnontuputtamista vastaan, mutta tuollainen äärituputtaminen, joka kohdistuu vielä lapsiin, vetää jotenkin maton alta. Mitä siihen voi sanoa? Anteeksiantamatonta se tietysti on.

Itselläni oli peruskouluaikaan ystävä, joka oli vahvasti lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä. Jo paljon ajan viettäminen hänen kanssaan sai minut sekaisin, vaikkei hän varsinaisesti tuputtanut kotinsa ajatusmaailmaa. Jossain vaiheessa ajattelin mm., että kuuntelemani musiikki on jotain aivan kauheaa, että siinä asuu jokin paha, vaikkei minun kotini ollut mitenkään uskonnollinen eikä siellä tuomittu edes pikkuveljeni kuuntelemaa äärimetallia. Niin, ja tuo minun kuuntelemani musiikki oli jonkun täysin yhdentekevän popparitytön esittämää yhdentekevää lallatusta.

Opiskeluaikana minulla oli puolestaan ystävä, joka onnistui henkiolennoista puhuessaan säikäyttämään minut niin, että olin siinä kunnossa, että olisin ollut valmis menemään sairaalaan, jotta saisin jotain ainetta, joka rauhoittaisi oloni hetkeksi. (Ironisinta muuten oli, että tuo ystäväni alkoi kertoa juttujaan juuri silloin, kun olin mennyt hänen luokseen, koska olin jättänyt menemättä katsomaan Teksasin moottorisahamurhat -elokuvaa, koska pelkäsin sen olevan liian jännittävä. Olisi varmaan kuitenkin pitänyt valita leffailta…) Onneksi useiden ihmisten kanssa jutteleminen sai minut loppujen lopuksi rauhoittumaan niin, että pystyin taas esim. olemaan yksin kotona.

Olen aina ollut herkkä ja usein myös turhan kiltti. En silti ymmärrä, miten olen onnistunut keräämään ympärilleni uskonnollisia ihmisiä, jotka saavat minut ahdistumaan. Tuolla opiskeluaikaisella tapauksella oli se hyvä puoli, että minun oli pakko tehdä itselleni jotenkin selväksi suhteeni kiihkomieliseen uskonnollisuuteen. Nyt olen mielestäni pääsemässä jonkinlaiseen tasapainoon. Haluan kunnioittaa ihmisten vakaumuksia, eikä se sinänsä tuotakaan minulle ongelmia. Voin kuitenkin jättää omaan arvoonsa ne ajatukset, joita en itse pidä järkevinä. Voin kuunnella metallia, vaikka joku väittää sen olevan saatanallista.

Olen hyvin kiinnostunut uskonnoista, mutten halua vakaumusta, jossa palvotaan mitään tai jota halutaan tuputtaa toisille. Rakastan kirkkoja, koska ne ovat kauniita. Ymmärrän katolisia, jotka istuvat rukoilemassa Marian patsaan edessä ja jotka käyvät ripittäytymässä. Uskon, että uskonto voi sopivassa määrin harjoitettuna edistää ihmisen pysymistä kasassa ja luoda turvaa, antaa lohtua. Väärin käytettynä se voi sen sijaan syöstä ihmisen valtavaan piinaan. Ja sitä väärin käyttämällä ihmiset voivat syöstä toisiaan piinaan, josta vapautuminen on pitkä prosessi.