torstai 28. tammikuuta 2010

Notkeammat ovat suositumpia

Päivi Bergin koululiikunnasta tekemä väitöskirja herättää keskustelua ainakin Helsingin Sanomien keskustelualueella. Berg on havainnut, että ” Koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan”. Keskustelun lukeminen saa ahdistumaan. Liikunta koulussa ei todellakaan monien kohdalla ole ollut mitään liikkumisen riemua – eikä ollut minunkaan.

Perusongelma on varmaankin siinä, että pitäisi ymmärtää, ettei koululiikunta ole urheilua vaan liikuntaa. Ei siellä tarvitsisi kilpailla ja vertailla tuloksia, eikä koulun liikuntatuntien tavoitteena pidä olla se, että urheilua kilpailumielessä harrastavat esittelevät kykyjään, joita opettajakin sitten ihailee suu leveässä hymyssä. Tavoite ei myöskään ole koululaisten kasvattaminen huippu-urheilijoiksi. Ei äidinkielen tunneillakaan yritetä tehdä kenestäkään Nobel-tason kirjailijaa vaan esimerkiksi innostaa lukemaan kirjallisuutta, löytämään teksteistä jotain, mikä kiinnostaa.

Väitöskirja puuttuu myös liikuntatuntien joukkueidenmuodostamiseen. Itse olin aina niitä, jotka huudettiin joukkueeseen viimeisenä. Surullisinta noissa ”kapteenit valitsevat joukkueet” -menetelmissä on ehkä se, että kun joku vähemmän suosittu oppilas kerrankin pääsee kapteeniksi, hän saattaa huutaa ensimmäiseksi joukkueeseensa luokan suosituimman tytön tai pojan, koska hän luulee haluavansa olla tämän ystävä ja koska on mukamas kiva saada valita kerrankin se, jonka kaikki muutkin haluaisivat.

Väittelijä ottaa esille myös sen, että koululiikunnassa voidaan nähdä samaa ilmiötä kuin tosi-tv:ssä, jossa äänestysten kautta pudotetaan kilpailijoita jatkosta. Itse en ole kaikkea kilpailua vastaan, kunhan se ei ole kuolemanvakavaa, mutta kieltämättä on kammoksuttavaa katsoa, millaisissa asioissa ihmisiä kilpailutetaan. Räikein esimerkki on Suurin pudottaja, jossa ensin haastetaan ihmiset tekemään elämänmuutosta ja puhutaan terveydenedistämisestä, sitten laitetaan heidät pudottamaan painoa epäinhimillistä ja epäterveellistä tahtia ja sitten katsotaan, kun itkien lähtee kotiin se, joka on saanut pudotettua ”vain” kaksi kiloa viikon aikana. Mielenterveyden kasassapysymisestä ja tolkun säilyttämisestä kukaan ei puhu mitään.

Mutta takaisin koululiikuntaan. Yhdyn niiden käsitykseen, jotka pitävät koululiikunnan lisäämistä järjettömänä. On tärkeää, että lapset ja nuoret oppivat liikkumaan, mutta koska koululiikunta ei pysty tuottamaan kuin tuskaa meille kömpelöimmille, jotka eniten tarvitsisimme positiivisia kokemuksia, ei tuon tuskan määrällinen lisääminen uskoakseni saa aikaan mitään suurta liikuntaherännäisyyttä. Liikuntaa koskee ehkä vielä enemmän kuin muita aineita se totuus, että heikoimmat oppilaat tarvitsevat opettajaa eniten – hyvät pärjäävät vaikka ilman. Parasta olisi ensin miettiä, miten koululiikuntaa pitäisi muuttaa, jotta liikuntatunnit eivät olisi vain paikka, jossa tarjoutuu koko ajan mahdollisuuksia kiusaamiseen ja tilanteita itsensä huonoksi tuntemiseen.

Sinänsä Päivi Bergin väitöskirjan peruslöydökset eivät kuulosta kovin omaperäisiltä. Itsekin ajattelin, että olisin voinut sanoa nuo samat asiat aivan ilman tutkimustyötä. Mutta joka tapauksessa on hyvä, että asia nousee taas esille ja keskusteluun. Itse olen tosin aika skeptinen sen suhteen, että mikään muuttuisi.

6 kommenttia:

  1. Kirjoitin juuri samasta asiasta. Minulle koululiikunnassa ongelmana ei suinkaan ollut se liikunta, vaan se hemmetin kilpailu ja vertailu. Liikkuminen oli minusta silloin ja on yhä erittäin kivaa, mutta niitä tuloksiin tuijottamista ja vertailuja inhosin syvästi ja inhoan yhä.

    Oma liikuntanumeroni oli aina sellainen kiva 8, tosin viimeisten joukossa minutkin siinä kamalassa kunujaossa joukkueeseen valittiin.

    Että terveisiä vaan Aino Poijärvelle ja hänen pinkille, kahisevalle tuulipuvulleen.

    VastaaPoista
  2. Totta puhut! Liikuntatunnit olivat usein yhta tuskaa, varsinkin silloin kun kiusattiin telinevoimistelulla ja luistelulla.

    VastaaPoista
  3. Totta! Liikuntatunnit on kamalia. Ja mie inhoan (viela yksi lukion pakkokurssi kaymatta... yak) etenkin sita lajien vahyytta. Liikuntatunneilla pitaisi nimenomaan tutustua kaikkiin liikuntamuotoihin! Ja sitten ainakin meilla on aina pallopeleja suurin osa tunneista, ja ehka yhdella tunnilla joskus jotakin muuta erikoisuutta. Ei kiva jos sattuu olemaan taysin pallopelihuono tapaus. En vaan osaa. Olisi ihana jos kaikkia lajeja olisi saman verran... ei vaan palloja.Muutakin liikuntaa on olemassa.

    VastaaPoista
  4. Anzi - se on muuten jännä ilmiö, että on ihmisiä, jotka kyllä pitävät liikkumisesta mutta eivät koululiikunnasta. No, toisaalta itsekin pidän vaikkapa lukemisesta ja koulussa saattoi olla tuskaa lukea kirjoja, koska kirjavalinnat olivat lähinnä outoja. 8. luokalla luettiin Steinbeckin Helmi, joka tuntuu aivan liian synkältä senikäisen luettavaksi - siinähän mies tappaa oman lapsensa. Sinänsä tykkäsin kyllä koulussa äikästä, niin että eivät ne kirjavalinnat saaneet sitä innostusta häviämään.

    Anumorchy - Tuo telinevoimistelu on muuten jännä juttu. Varmaan se kehittää jotain, mutta... kuinka moni alkaa kuntonsa vuoksi harrastaa vapaa-ajalla telinevoimistelua? Eikö koululiikunnassa olisi järkeä käyttää enemmän aikaa sellaisiin lajeihin, joita ihan tavallinen kuntoliikkuja voisi sitten harrastaa muutoinkin. Jos nyt haetaan tällaista terveyden ylläpitämiseen tähtäävää "innostu liikunnasta" -aspektia.

    Ava - Tsemppiä sinne! Äläkä koululiikunnan perusteella usko, että välttämättä olisit "pallopelihuono tapaus". Ja jos oletkin, ei se tee sinusta yhtään huonompaa.

    VastaaPoista
  5. Täällä myös eräs, jonka huonoin numero koulussa oli juurikin liikunta. Se ainainen seiska, joka joskus yläasteella hetkeksi nousi kasiin, kun aloin harrastaa itsepuolustuslajeja. Samoin aina olin se, joka valitaan joukkueeseen viimeisten joukossa. Se joka ei todellakaan kaivannut kilpailua ja sitä samperin epäonnistumista kaikkien niiden v**mäisten hyvien tyttöjen silmien edessä. Edelleenkin kartan kaikkea ryhmäliikuntaa - joukkuepelejä en suostu pelaamaan ja johonkin jumppaan meneminen olisi aika tuskaa. Ainoastaan silloin voin mennä jos pääsen yksin takariviin...

    Ja voi luoja telinevoimistelu... vihoviimeinen asia!

    VastaaPoista
  6. Totta puhut!

    Minäkin olin koululiikunnassa aina se, joka valittiin viimeiseksi. Pidin liikunnasta aina siihen saakka. Lisäksi lukion aikana panostin liikuntaan todella - yhdelläkin kurssilla olin yksi niistä muutamasta, joka teki koko ajan maaleja. Silti sain 7 todistukseen, uskokaa tai älkää. Tein kaikkeni ja olin hyvin tyytyväinen itseeni, mutta se riitti, ettei kehoni ole urheilijan keho (se on hyvin naisellinen, muodokas...) enkä ole vapaa-ajallani mikään kilpaurheilija. Luokallani on muutama tyttö, joka harrastaa urheilua arkena ja kilpailee ja menestyy - hänen ei tarvitse tehdä tunnilla mitään, ja silti hän saa kympin.

    Koko koululiikuntasysteemi on erittäin epäoikeudenmukainen. Koululiikunnan pitäisi olla sellaista, että jokaisella on hauskaa, sellaista, että kutakin huvittaa liikkua, että se on kaikille miellyttävää. Sen ei pitäisi olla kilpailua ikä muiden miellyttämistä!

    VastaaPoista