Kesätunnelmia Tove Janssonin tapaan

Muumeista olen aina pitänyt, mutta myönnettäköön, etten tiennyt, että Tove Janssonin aikuistenkirjat voivat olla niin viehättäviä kuin Kesäkirja - mutta siinä onkin samaa henkeä kuin muumikirjoissa. Ja lukemisajankohtanikin oli paras mahdollinen, sillä luin kirjan aivan kesälomani lopuksi pari viikkoa sitten, ja kun pääsin kirjan viimeiseen lukuun nimeltä Elokuussa, ei ajoitus olisi voinut olla täydellisempi, sillä silloin olimme jo - no elokuussa.

Kesäkirjan henkilöhahmot ovat suoraan Janssonin omasta suvusta. Isä on Janssonin veli Lars, ja keskeisimmät henkilöt isoäiti ja Sophia ovat Janssonin äiti ja veljentytär Sophia pikkutyttönä. Janssonin elämäkerran kirjoittajan Tuula Karjalaisen mukaan tapahtumat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin oikeasti tapahtuneita.

Kesäkirja on lumoava alusta asti. Isoäiti on kadottanut tekohampaansa kukkapuskaan, ja Sophia auttaa häntä löytämään ne. Jo tämä isoäidin ja pojantyttären kohtaus paljastaa lapsen ja vanhuksen erikoislaatuisen suhteen.  

Kesäkirja kuvaa kohtauksia pitkin kesää. Tarina ei muodosta kokonaista juonta, mutta eipä sellaista lukija kaipaakaan. Väsynyt mutta Sophiaan hellästi ja jaksavasti suhtautuva isoäiti on paitsi huolehtiva, myös anarkistinen. On hillitöntä, kun isoäiti ottaa asenteen, että hän tai he Sophian kanssa voivat tehdä mitä vain, kunhan kukaan - ainakaan Lars, poika ja isä - ei näe. Sophia mm. menee isoäitinsä kanssa kurkkimaan naapurisaarelle rakennettuun mökkiin salaa.

Välillä isoäiti ei jaksaisi Sophiaa. Hän ajattelee: "Pahuksen kakara - - kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, Ne sellaiset, jotka ovat oikeassa iässä." Isoäiti selvästi ymmärtää hauskan päälle - ja sen päälle, että hauska on tärkeää. Siksi hän on valmis ryömimään Sophian kanssa pusikoissa, vaikka se olisikin raskasta. Juuri tämä on minusta ihanaa Sophian ja isoäidin suhteessa. Isoäidillä on elämänviisautta, jota hän siirtää lapseen.

Ehkä hillittömin kirjan kohtauksista tapahtuu, kun isoäiti ja Sophia väittelevät helvetin olemassaolosta. Älykkäänä tyttönä Sophia tajuaa isoäidin puhuneen aiheesta itsensä kanssa ristiin ja syntyy kiivas keskustelu, jonka jatkuessa isoäiti astuu lehmänläjään. Siitä väittely vain yltyy, sillä isoäidin pinna alkaa loppua, kun keskustelukumppani on niin kova vastus. Keskustelu on herkullinen kuvaus lapsen ajattelusta: helvettikeskusteluun joudutaan nimittäin siitä syystä, että Sophia kysyy isoäidiltään ovelasti, voivatko enkelit lentää helvettiin.

Saaristo on minulle vieras ympäristö ja sillä tavoin se tuntuu eksoottiselta, kun Jansson kuvaa sitä. Luulenpa, että saaristossa asuville Janssonin kuvaus tuntuu puolestaan hyvin kotoisalta. Kesäkirja kuvaa arkea ja näyttää, ettei sen tarvitse olla tylsää, vaikkei ulkoisesti tapahtuisi mitään ihmeellistä. Kesäkirjassa on samanlaista lämpöä ja välittämistä kuin muumikirjoissa, ja minusta tuntuu, että sen voisi varmasti lukea uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Mutta vaikea olisi kuvitella lukevansa sitä joskus muulloin kuin kesällä - vaikka varmasti se toisi kesän tunnelman keskelle talveakin.

Varistyttö onnistuu yllättämään

Erik Axel Sundin (joka on siis ruotsalaismiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist yhdessä) Varistyttö-trilogia on kovasti kehuttu ja esillä - kirjakaupassakin se oli varustettu kaupan työntekijän suosituksella ja pelottelulla karmivasta sisällöstä. Ehdin laittaa sarjan ensimmäisen osan, samalla nimellä kuin koko kirjasarja varustetun Varistytön, kirjastoon varaukseen, kun se osui käteeni kirjaston viikkolainahyllyssä. Niinpä peruin varauksen ja otin viikkolainan. Nyt ainoa ongelmani on, että toisen osan kanssa ei välttämättä käy viikkolainahyllyllä aivan yhtä hyvä onni. Niin, ja se, että kolmas osa ilmestyy suomeksi vasta lokakuussa.

Olen lukenut Varistytöstä jonkin näkemyksen, jossa kirjaa pidettiin valtavan karmivana, juuri siinä rajalla olevana, että sen juuri ja juuri voi lukea. Karmiva kirjan aihe onkin: lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa ei kirjasta puutu. Mutta näitä asioita on käsitelty rikoskirjallisuudessa ennenkin. Onko Varistyttö siis jollain tavalla jotain uutta vai ei?

Poliisi Jeanette Kihlberg saa tutkittavakseen kuolleena löytyneen lapsen tapauksen. Jo ennen sitä lukijalle paljastetaan, että joku on rakentanut kotiinsa salahuoneen, johon rahtaa huumaamiaan lapsia omia käsittämättömiä tekojaan varten. Niinpä ensimmäinen Jeanetten näkemä lapsen ruumis ei valitettavasti jää viimeiseksi. Työssä on karmivaa, eikä kotonakaan mene hyvin. Jeanetten mies Åke on taidemaalari, joka ei kuitenkaan millään tavoin edes pyri elättämään itseään taiteellaan - ei ennen kuin tapaa naisen, joka muuttaa kaiken, myös Jeanetten elämän.

Sofia Zetterlund on psykoterapeutti, joka mm. antaa lausuntoja rikollisten psykiatrisesta tilasta. Hänellä on myös kokemus työstä Sierra Leonessa, joten hän saa hoidettavakseen lapsisotilas Samuelin, joka on sieltä kotoisin. Sofialla on takanaan huono ihmissuhde, ja nyt hän on aloittanut suhteen uuden miehen kanssa muttei oikein viihdy siinä. Vähitellen Sofian ja Jeanetten työkuviot alkavat kietoutua toisiinsa mm. Samuelin kohtalon vuoksi, ja naiset tuntuvat muodostavan hyvänkin tiimin - ainakin omasta mielestään. Eikä oikeastaan voikaan sanoa, etteikö tutkinnan alla oleva rikos olisi juuri sellainen, jossa tarvitaan sekä poliisia että psykiatria, mutta toisaalta...

Tarinaa ja henkilöiden taustoja avataan lukijalle vähitellen - jopa niin vähitellen, että osa tämän trilogian ykkösosan palasista jää vielä täydeksi arvoitukseksi. Traumatisoitunut pahantekijä sen sijaan paljastetaan jo nyt, mikä onkin nykydekkareille aika tyypillistä. Parasta kuitenkin on, että - yritän kertoa sen liikaa spoilaamatta - tästä huolimatta lukija tulee yllättymään rankasti. Ja se on hienoa, sillä paljon dekkareita lukenut pääsee harvemmin yllättymään jännärin ääressä.

Uppouduin Varistytön tarinaan oikein kunnolla, mutta sekin on minulle aika tyypillistä, jos saan rauhassa lukea sujuvasti etenevää, kohtuullisen helposti seurattavaa tarinaa. Onko Varistyttö siis dekkarigenren mullistava kirja? Sen rikoksia ratkovat henkilöt ovat jollain lailla hukassa elämässään tai kohtaavat suuria pettymyksiä. Sekään ei ole uusi keksintö - dekkareiden poliisihahmot ovat niin ongelmaisia, että tälläkin kertaa tulin toivoneeksi, että jospa joskus keskityttäisiin vain niihin murhiin. Sekin klisee käytetään jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa, että rikoksesta alkaa tulla liian henkilökohtainen sen ratkaisijalle - että etsivän lähipiiri joutuu vaaraan.

Varistytön ainekset ovat siis aika lailla samanlaiset kuin monissa muissakin nykyajan rikoskirjoissa, sillä kirjan kauheuksissakaan ei ole varsinaisesti mitään uutta - niin kamalaa kuin se onkin, että olemme kuulleet ja lukeneet lapsiin kohdistuvista järjettömistä rikoksista aiemminkin. Mutta ehkäpä kirjan koukuttavuus perustuu rikollisen mieleen. Kirjan rikollinen tekee pahaa, on uhri sekä kostaja, jonka kostoa on ainakin tässä vaiheessa mahdotonta ymmärtää. Ehkä se saa janoamaan seuraavaa osaa. Se, että haluaa saada selville, mikä tässä kaikessa on ideana. Sillä tämä murhaaja on paitsi sekaisin myös hyvin älykäs. Ehkäpä minua siis onnistaa kirjaston viikkolainahyllyllä, kun käyn palauttamassa Varistytön. Ehkäpä trilogian kakkososa Unissakulkija odottaa minua siellä. Ehkä se paljastaa edes hieman lisää...

Auringon ydin ei iskenyt tarpeeksi

Viime aikoina olen koko maailman mukana viehtynyt dystopioihin. Niinpä Johanna Sinisalon Auringon ydinkin kiinnosti. Se sijoittuu Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, joka tekee kaikin puolin selvän pesäeron muualla Euroopassa oleviin rappiodemokratioihin, jotka puolestaan ovat lähempänä todellista nyky-Suomea. Rappiodemokratioissa toimitaan rappiollisesti, mm. käytetään kännyköitä.

Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera, ja hänen siskonsa Manna ovat eläneet lapsuutensa Aulikki-mummon hoivissa suomalaisella maaseudulla. Siskokset ovat kuin yö ja päivä. Manna on sellainen, mitä naisesta odotetaan tulevan, eloi, joka keskittyy vain miesten miellyttämiseen, yksinkertaisesti sanottuna bimbo, jota ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Vanna on puolestaan morlokki, itsenäinen nainen, jolla on älyä. Aulikki näkee tämän ja opettaa Vannan teeskentelemään eloista, jotta tälle ei tulisi hankaluuksia. Erään tapaturman seurauksena tilalla olevalle rengille Jarelle selviää kuitenkin, ettei Vanna ole niin eloi-nainen kuin miltä näyttää, ja Jaren ja Vannan välille syntyy merkityksellinen ystävyyssuhde.

Vanna menettää siskonsa traagisen epäselvästi, ja siskon kohtalo piinaa ymmärrettävästi häntä. Vanna ajautuu käyttämään laittomaksi huumeeksi määriteltyä chiliä, jota hän myös diilaa Jaren kanssa. Lopulta Jare ja Vanna asuttavat Aulikin entisellä tilalla Neulapäässä chilejä salaa kasvattavaa ja jalostavaa omituista uskonlahkoa.

Auringon ytimen maailma on kiintoisa. Se muistuttaa elävästi - enkä edes tiedä, kuinka paljon liioitellen - siitä, kuinka naiset pyrkivät miellyttämään miehiä tässäkin maailmassa, vaikka heitä ei ole samalla tavoin siihen pakotettu. Auringon ydin tavoittaa jonkinlaisen parodian todellisistakin pariutumisrituaaleista. Tosin epäilen, että se monien mielestä kuvaa ennemminkin sitä, kuinka naisten meidänkin yhteiskunnassamme odotetaan vain miellyttävän miehiä - kuinka naisia alistetaan joka yhteiskunnassa. Sinänsä hienosti rakennetussa yhteiskunnassa häiritsevää kylläkin on, että on vaikea uskoa siihen, että naisista olisi todella saatu pienessä ajassa jalostettua eloi-sukupuoli, joka ei hoksaa mitään. Koska kummallakin sukupuolella on älynlahjoja ja omaa tahtoa aina jossain määrin, on epäuskottavaa, että ne yhtäkkiä häviäisivät käytännössä kokonaan suurimmalta osalta toista sukupuolta, vaikka älykkäimpiä ja omatoimisimpia muutaman sukupolven ajan estettäisiinkin lisääntymästä ja vaikka kasvatus olisi kuinka yksipuolista.

Toinen epäuskottavuus ovat chilit. Vaikka hieman kapsaisiinista luettuani ymmärsin, että sillä voi olla jos minkäkinlaisia vaikutuksia, en voi uskoa, että chilistä todella olisi vaaralliseksi huumausaineeksi. Toki Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on monta muutakin järjettömyyttä, mutta että chili olisi vaarallisempaa kuin heroiini tai jokin muu kova huume... Vai jäikö minulta tässä yhtälössä jotain ymmärtämättä, en tiedä, minun oli vain vaikea ostaa tätä chilijuttua ja uskoa Vannan pyörryttäviä huumekokemuksia.

Sinisalo kirjoittaa hyvin ja käyttää jälleen taitavasti eri tekstilajien yhdistelmää: kirja koostuu mm. Vannan kirjeistä sisarelleen, kuvitteellisista tietokirjakatkelmista ja muokatusta 1930-luvun Kotiliesi-lehden artikkelista. Pidän tavasta, jolla maailma ja tarina rakentuvat vähitellen näiden eri dokumenttien avulla.

Ikävää sen sijaan on, että minulle tarina jää jotenkin ontoksi. En saa siihen kosketuspintaa. Jare ja Vanna joutuvat vaaraan chilin diilaamisen vuoksi, Vanna taistelee riippuvuutensa kanssa, joskaan ei yritäkään päästä chilistä eroon, Jare tahtoo loikata ulkomaille... Jotenkin mikään ei saa kuitenkaan aikaan sitä, että minua alkaisi kiinnostaa, mihin tarina päättyy, miten henkilöille käy, selviääkö Mannan kohtalo vai ei. Surku homma. Ehkä olen vain liian kriittinen, tiedä häntä.

Aloita uudelleen New Yorkissa

Kun viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään New Yorkissa, siitä tuli oitis yksi suosikkikaupungeistani. Tämän kesän alussa tehty toinen matka Isoon Omenaan vahvisti tunnetta, ja matkaa oli hauska fiilistellä käymällä katsomassa John Carneyn kirjoittama ja ohjaama elokuva Uusia alkuja (Begin Again).

Elokuva on eniten Englannista poikakaverinsa mukana Yhdysvaltoihin tulevan Grettan (Keira Knightly) tarina, vaikka sen aikana muutkin tarinan henkilöt joutuvat ottamaan elämässään uuden suunnan.Grettan poikaystävä Dave (Adam Levine) on tekemässä läpimurtoa popparina, ja vaikka Grettan ja Daven välit ovat varsin auvoiset parin saapuessa New Yorkiin, vie levy-yhtiötouhu pian Davea niin kovaa, että tämä sortuu vanhanaikaiseen: ei enää muistakaan tyttöystäväänsä, jonka kanssa ennen teki biisejä, vaan huumaantuu toisesta ja idioottimaisesti syöksyy tämän kanssa sänkyyn.

Gretta lähtee luksusmajoituksesta ja päätyy punkkaamaan ystävänsä Steven (James Corden) pieneen ja sotkuiseen kämppään. James yrittää piristää Grettaa, mikä johtaa siihen, että Grettan ja levy-yhtiömiehenä epäonnistuneen Danin (Mark Ruffaro) polut kohtaavat. Syntyy projekti, joka on täynnä iloa: Gretta ja Dan kokoavat bändin, joka soittaa poppia ympäri New Yorkia ja äänittää todellisen livelevyn kaupungin sykkeessä.

Uusia alkuja on hyväntuulinen, vaikkakin ajoittain surumielinen elokuva, jonka parissa viihtyy, vaikkei pitäisikään varsin yhdentekevästä musiikista, jota Gretta elokuvassa esittää. Odotin, että elokuvassa olisi hieman enemmän romantiikkaa, mutta itse asiassa sitä ei kaipaa. Onkin paljon parempi, ettei ainakaan Grettan ja Danin välille synny mitään romanttista. Jollain tavalla Uusia alkuja on oivallinen juuri omituisen ystävyyden tai yhteistyön kuvauksena. Jollekulle se saattaa muistuttaa, että arvokkaista asioista pitäisi osata pitää kiinni, vaikka eteen tulisikin suuren - tai vaikka pienemmänkin - maailman houkutuksia. Toisaalta se muistuttaa myös siitä, että jos tahtoa riittää, monia asioita voi tehdä pienemmälläkin rahalla. (Elokuvasta selviää mm. miten sukkahousut ovat tarpeen levynäänityspuuhissa.)

Tietenkin Uusia alkuja vihjaa myös siihen, että alkeellisemmin tehty on aidompaa. Elokuva ei ehkä ole niin rosoinen kuin saman tekijän aiempi elokuva Once, joka kertoi dublinilaisista katusoittajista, mutta mukavaa aitoutta ja vaatimattomuutta siinä on, vaikka mukana onkin maailmantähtiä. New Yorkissa käyneet voivat myös kuiskia teatterin hämärissä, että "kato, tuollakin me on käyty". New York onkin elokuvassa oma itsensä - ainoastaan ihmisten vähyys Times Squarella hämmästytti minua ja miestäni.

Kolibri lentää kylmässä Pohjolassa

Kati Hiekkapellon esikoisdekkaria Kolibri on mainostettu näyttävästi, eikä kaupallinen panostus ole tällä kertaa osunut väärään - jäin kiinni kirjaan ja ahmaisin sen ja luen ilman muuta jossain vaiheessa Hiekkapellon seuraavankin kirjan Suojattomat.

Anna Fekete on kotoisin entisestä Jugoslaviasta mutta ei serbi eikä kroaatti vaan unkarilainen. Hän on asunut Suomessa lapsesta asti, kun hänen perheensä on muuttanut pohjoiseen pakoon sotaa. Asuttuaan välillä muualla Suomessa Anna on palannut Pohjois-Pohjanmaalle saatuaan vakituisen poliiisinviran. Kaupan päälle tulee jälleen kiinteämpi suhde veli Ákosiin, joka ei ole löytänyt paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin Anna. Veli on työtön, kieltäosaamaton ja pahasti ainakin alkoholisoitumassa ellei jo alkoholisoitunut.

Työsaralla Annalla on kaksi tapausta taakkanaan. Ensiksikin joku sekopää ampuu haulikolla lenkkeilijöiden päitä hajalle. Toiseksi kurdiperheen tytär Dijar näyttää olevan vaarassa, vaikkei suoria todisteita siitä olekaan helppoa hankkia. Annan ehkä pahin taakka töissä on kuitenkin työpari Esko, joka tuntuu olevan niin rasistinen kuin ihminen nyt vain voi olla. Esko on myös vakavasti alkoholiongelmainen - Anna näkee hänen juovan töissäkin. Muut Annan läheiset työkaverit ovat onneksi mukavia: on Sari, jonka mies tekee matkatöitä ja jolla intohimoa riittää tämän ollessa kotona, ja Rauno, jonka suhde vaimoon on erittäin huonossa jamassa. Hiekkapelto seuraakin melko paljon henkilöidensä ihmissuhdekuvioita. Annan omat ihmissuhdekuviot ovat riittävän sekavat, ettei hänestä saa kiiltokuvamaista kuvaa. Itse asiassa Annan yhden yön suhteet yhden jos toisenkin miehen kanssa - muun muassa entisestä kotimaasta kotoisin olevan naimisissa olevan miehen kanssa - saavat Annan näyttämään kylmältä. Anna ei haluakaan miehiltä muuta, mutta syitä tällaiseen sinkkuelämään ei avata, Anna vaikuttaa vain haluttomalta sitoutumaan. Ehkä hänellä on liikaa riesaa jo muista ihmissuhdeasioistaan. Äiti asuu entisessä kotimaassa ja toivoo lapsiaan kylään, veli huijaa Annaa riutuessaan päihderiippuvuudessaan.

Suomi on juuri se kylmä ja kova maa, josta laulussakin aikanaan laulettiin. Kenelläkään ei ole helppoa. Annalle tuottaa vaikeuksia saada uudesta työstä kiinni ja hänelle tulee uniongelmia. Itse hän kuitenkin kokee, ettei romahtamiseen ole varaa, että virka kaikkoaa saman tien koeajan jälkeen, jos hän ei jaksa työtään. Nämä tunnot ovat varmasti tuttuja aika monille töissäkäyville: pitäisi jaksaa eikä ongelmia saisi tuoda esille. Lisäksi Anna on juuri niitä, jotka eivät oikein tunne olevansa oikeasti kotona missään, kun alkuperäinen kotimaa on kaukana ja siitä on vieraantunut mutta uusikaan kotimaa ei ole aivan oma. Anna puhuu kirjassa paljon unkaria, jota toivoisin osaavani hieman enemmän (taitoni rajoittuvat noin kolmeen sanaan), jotta Annan puheet avautuisivat paremmin. Hiekkapelto tuntee Serbian unkarilaiset, sillä hän on asunut fiktiivisen Annansa entisessä kotimaassa. Anna Fekete onkin varmasti juuri tästä syystä uskottava maahanmuuttajahahmo.

Annan työpari Esko sen sijaan vaikuttaa liiankin stereotyyppiseltä rasistilta. Toisaalta - maailmassa taitaa valitettavasti olla oikeastikin aivan liian stereotyyppisiä rasisteja. Se ei ole yllätys, että Esko muuttaa suhtautumistaan Annaan, sillä näinhän tällaisissa tarinoissa aina käy: skisma muuttuu yhteisymmärrykseksi, joskus jopa rakkaudeksi - tuskin kuitenkaan romantiikaksi tässä tapauksessa, vaikka kirjasarja etenisi kuinka pitkälle. Esko ja Anna ovat joka tapauksessa siinä mielessä kiinnostava parivaljakko, että odotin enemmän heidän väliensä kehittymistä kuin murhaajan paljastumista.

Mutta kyllä murhatarinassakin on vetoa. Loppuratkaisu on melkoisen tavanomainen, mutta se ei haittaa. Sen sijaan Dijarin kohtalo kirjan lopussa tuli minulle yllätyksenä, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska harvemmin dekkareiden juonissa mikään enää kovin paljoa yllättää - tekstien viehätys perustuu vain soljuvaan kieleen, joka vetää mukaansa, eikä yllätyksiä välttämättä tarvitsekaan, vaikka plussaa ne tietenkin aina ovat.

Ilokseni löysin tämän postauksen ollessa kesken La Masque Rouge -kirjablogin kirjabingon. Pitäähän siihen lähteä mukaan, vaikka voikin olla, etten kesällä saa luettua kovin montaa kirjaa. Mutta bingo innostaa lukemaan monenlaista. Koska Kolibri-kirja on luettu kokonaan kesäkuun puolella, sen uskaltaa hyvällä omallatunnolla laittaa mukaan tähän kesäbingoon. Vedetään siis ruksi dekkariruudun päälle. Lähtekää muutkin mukaan! :)

Rattoisa sadepäivä moottorisahamurhaajan seurassa

Koska helatorstai oli ainakin täälläpäin Suomea todella sateinen, ja miehelläkin sattui olemaan ohjelmaa kodin ulkopuolella, päätin viettää iltapäiväni leppoisasti katsomalla vanhan kunnon kauhuklassikon Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Koska elokuva kuuluu myös 101 katsottavan kauhuelokuvan listalleni, pääsen hieman eteenpäin tässä pitkässä projektissani. Koska elokuva on jo 40-vuotias, oletan, että kaikki itseään kunnioittavat kauhufanit ovat sen nähneet (minullekaan tämä ei ollut ensimmäinen kerta) - enkä siis turhaan pidä juonenkäänteitä salassa.

Teksasin moottorisahamurhat on elokuva viidestä nuoresta, jotka joutuvat hullun kannibaaliperheen uhreiksi. Kahden näistä nuorista mummola on ollut talo Teksasissa, ja nyt nuoret saapuvat ränsistyneelle rakennukselle pitääkseen siellä hauskaa. Ennen talolle saapumista he kuitenkin käyvät hautausmaalla tarkistamassa, ettei heidän isoisäänsä ole kaivettu haudasta - joku on nimittäin häpäissyt hautoja oikein urakalla. Isoisä on saanut olla rauhassa, mutta nuorille ei käy yhtä hyvin.

Keskeisimpiä nuorista ovat Sally (Marilyn Burns) ja Franklin (Paul A. Partain), sisarukset. Franklin on pyörätuolissa ja kärttyinen, Sally ei jaksaisi häntä mutta yrittää pitää itsensä kasassa ainakin johonkin pisteeseen asti. Jo nuorten ajaessa pakettiautossa kohti Sallyn ja Franklinin isovanhempien taloa tunnelma kasvaa uhkaavaksi. Autossa aletaan tielle näkyvän teurastamon innoittamana puhua teurastamisesta, ja katsoja osaa jo siinä kohdin kuvitella, kuinka nuoret pian tulevat itse muuttumaan teuraseläimiksi. Myös kyytiin otettu liftari (Edwin Neal) aiheuttaa ahdistusta. Hän on sekopäinen ja viiltää ensin veitsellä itseään, sitten Franklinia.

Ei yllätä kovin paljon, että liftariin törmätään vielä uudelleen. Ensin kuitenkin tavataan hänen veljensä Leatherface (Gunnar Hansen), joka riehuu moottorisahan kanssa ja tappaa kaikki tielleen tulevat. Hänen puheensa ei ole ymmärrettävää sen enempää kuin hänen tekonsa. Leatherface on perheensä jälkeenjäänyt, jota veljen tulisi vahtia. Ikävä kyllä veljen vahtiminenkaan ei auttaisi murhaamisongelmaan, sillä veli on yhtä murhanhimoinen. Perheen isä ei halua tappaa, ainoastaan syödä uhreja. Isoisä on myös osa perhettä, tosin hän on kuollut, mutta siitä huolimatta muu perhe antaa hänen tehtäväkseen Sallyn tappamisen. Kauhua luo erityisesti se, että ainoastaan perheen murhanhimoisuus ja mielipuolisuus on varmaa - uhrilla ei ole selvitäkseen muuta keinoa kuin paeta, jos vain suinkin onnistuu siinä. Kun kaikki muut on tapettu ja Sally istutettu kannibaalien pöytään, katsoja on myös ikävän tietoinen siitä, ettei kukaan tiedä, missä Sally on - että kukaan ei edes vahingossa ole tulossa pelastamaan häntä.

Varsinkin Sallya esittävä Marilyn Burns saa kirkua elokuvassa riittämiin. Kamera kuvaa yksityiskohtaisesti Sallyn kauhua pitkiä jaksoja. Saamme nähdä lähikuvassa, kuinka Sallyn silmä ilmentää pelkoa. Pitkitetyt kohtaukset saavat katsojan tuntemaan, ettei hän pääse piinasta sen enempää kuin elokuvan kidutetut nuoretkaan. Elokuvan lopussakaan ei saa hengähtää, koska Leatherface jää vain odottamaan uusia uhreja, paha ei saa palkkaansa.

Mieheni on joskus kuvaillut Teksasin moottorisahamurhia elokuvaksi, jossa on häiriintynyt tunnelma. Kuvaus on osuva. Ohjaaja Tobe Hooper on ollut mukana sekä elokuvan käsikirjoittamisessa että myös musiikin luomisessa, joten mitä ilmeisimmin tunnelma on pitkälti juuri Hooperin näkemyksen mukainen. Omasta mielestäni elokuvan musiikilla on merkittävä osa häiriintyneen tunnelman luomisessa. Kun kaksi nuorta kirmaa iloisena pitkin ketoa etsimään uimapaikkaa, taustalla soi musiikki, joka ei oikeastaan ole musiikkia lainkaan, vain häiritseviä ääniä. Katsoja tuntee nahoissaan, ettei kaikki ole hyvin, kun kuvaan yhdistyy vääränlainen ääni eikä odotuksenmukainen tuulen rauhoittava suhina tai linnunlaulu.

Teksasin moottorisahamurhat on tehokas elokuva. En ole nähnyt sen uusintaversiota, mutta uusintaversioista nyt voi yleensäkin sanoa, että ne vain kuvittelevat pääsevänsä pelottavampaan tunnelmaan, kun lisäävät verta. Mutta kauhu ei oikeastaan toimi niin. Toki Teksasin moottorisahamurhissa on sama epäloogisuus kuin useimmissa kauhuelokuvissa - sen henkilöt eivät toimi järkevästi. Jos joku paloittelee edessäsi ihmisen moottorisahalla, kannattaako sinun jäädä paikallesi puoleksi päivää kirkumaan ennen kuin juokset karkuun? Minusta ei, mutta ehkäpä Sally tietää paremmin, ettei mitään toivoa pelastumisesta kuitenkaan ole.

Tälle hautausmaalle on heteroilta – sekä homomiehiltä – pääsy kielletty

Joskus jokin uutinen yllättää, eikä nyt ole kyse Kataisen eroilmoituksesta. Luin nimittäin Helsingin Sanomista tänä aamuna, että Berliiniin on perustettu hautausmaa lesboja varten. Tämä hämmensi minua kovin. On nimittäin vaikea ymmärtää, miksi lesbot tarvitsisivat oman hautausmaan.

Minä olen aina kuvitellut, että ainakin länsimaissa hautaan pääsee sen kanssa, kenen kanssa haluaa. Jos näin ei ole, olisi ennemminkin parempi yrittää muuttaa asenteita tai käytäntöjä, jotka estävät naisia pääsemästä samaan hautaan naisrakkaittensa kanssa. Eikös se olisi ylevämpi tavoite, että ihmiset saisivat maata samalla hautausmaalla riippumatta siitä, mikä heidän seksuaalinen suuntautumisensa on? Halutaanko tällä hautausmaalla nyt sanoa, että lesboilla ei ole haudattaessakaan samoja oikeuksia kuin heteroilla vai että lesbot eivät tahdo tulla haudatuiksi heteroiden joukkoon – joku onneton kun voi lukea viestin näinkin – vai mikä ajatus tässä on?

Entäpä miksi ei samantien perustettu hautausmaata, jonne myös homoparit voisivat päästä? Miksi Berliinin hautausmaa on vain naispareille? Pitääkö homohautausmaasta käydä uusi taistelu tai mikä prosessi tämän uuden hautuumaan taustalla sitten onkin ollut? Vai eivätkö lesbot halua homomiehiä viereisiin hautoihin?

Sinänsä on tietysti mukava, että jokainen pääsee sellaiselle hautausmaalle kuin haluaa. Minusta kun vaan tuntuu, että me kaikki – jopa eri uskontojen edustajat – voisimme ihan hyvin maata samojen hautausmaan mäntyjen katveessa ihan tyytyväisinä.