Django Unchained

Westernit ovat arvaamaton elokuvan lajityyppi. Koskaan ei voi olla varma, että pitäisi näkemästään tai ymmärtäisi sitä. Lännenelokuva on ehkä miehisin tietämäni genre - mieheni on hulluna siihen, isäni on aina rakastanut länkkäreitä ja appiukkokin katsoo niitä kovin mielellään. Ja kun minä katson genren mestariteoksia - vaikkapa Hyviä, pahoja ja rumia - en pääse juttuun mukaan ollenkaan. Mutta kun Quentin Tarantino tekee uuden elokuvan, ei lajityypillä ole väliä, koska elokuva on enemmän Tarantinon kuin minkään lajityypin elokuva. Siksi jo etukäteen oli aika selvää, että pitäisin Tarantinon westernistä Django Unchained.

Django (Jamie Foxx) matkaa orjakauppiaan mukana 1800-luvun Amerikassa ja voi ainoastaan odottaa, kuka hänet tulee ostamaan. Paikalle sattuu kuitenkin hammaslääkärin vaunua ajava tohtori King Schultz (Christoph Waltz), joka on kiinnostunut ottamaan Djangon matkaansa. Erimielisyyskohtauksen jälkeen Schultz lähteekin paikalta Django mukanaan, ja käy ilmi, ettei tohtori ole mikään hammastohtori vaan palkkionmetsästäjä. Django sattuu tuntemaan naamalta muutaman miehen, joiden päästä saa hyvät rahat.

Djangon ja tohtori Schultzin välille syntyy erikoinen suhde. Lopulta miesten missioksi tulee etsiä Djangon vaimo (Kerry Washington), jonka tiedetään olevan orjana jollain plantaasilla. Plantaasi ja vaimo löytyvätkin melko nopeasti, mutta vaimon pelastaminen ei ole helppo homma. Plantaasin omistaja Calvin Candie (Leonardo DiCaprio) ei ole sellainen mies, joka myisi pois orjansa, jos tietäisi, mikä kaupan todellinen syy on. Pakkaa sotkee pahasti myös herra Candien luotto-orja Stephen, jota esittää Samuel L. Jackson - vaikken miestä koko elokuvan aikana tunnistanutkaan, kun olen tottunut näkemään hänet vähemmän harmaana ja enemmän ryhdikkäänä.

Django Unchained on suunnilleen sitä, mitä Tarantinon länkkäriltä voi odottaa. Elokuvassa tosin ollaan odotettua vähemmän pölyisissä saluunissa, eikä kohtalokkaita tuijottelukuvia tyyliin Sergio Leone ole luvassa ainakaan kovin paljoa. Sen sijaan Ennio Morriconen musiikkia kuulemme - vieläpä tätä elokuvaa varten sävellettyä. Veri lentää liioitellusti ja näyttävästi.

Paras henkilöhahmo on vastaanväittämättä tohtori Schultz. Christoph Waltz tekee mahtavan roolin miehenä, joka on tyyni mutta arvaamaton. Schultz saapuu kuvaan vaunuillaan, joiden yllä heiluu vieterin päässä valtava humoristinen hammas, mutta oli tilanne millainen tahansa, hän on ajan tasalla ja kääntää kaiken omaksi edukseen. Hän on terävä ja vaarallinen. Mutta ovat muutkin henkilöhahmot kiinnostavia: Tottakai katsojaa kiinnostaa, saako Django aivan liian kovia kokeneen vaimonsa takaisin. Plantaasinomistaja Candie on taas sekopää ja väärällä tavalla arvaamaton. Stephen on raivostuttava pokkuroidessaan isännälleen silloinkin, kun olisi syytä sulkea silmät ja ajatella joskus jonkun muunkin etua - mies kun tasan tarkkaan tietää, kuinka paljon orjat ovat joutuneet kärsimään. Calvin Candien sisar (Laura Cayouette) saa sapen kiehumaan, sillä hänen kasvoillaan on koko ajan keinotekoinen hymy, jota hän näyttää koko maailmalle, vaikka samalla hänen kodissaan tehdään koko ajan karmeita tekoja.

Niin, orjien kohtaloa ei paljoa tässä elokuvassa kaunistella. Katsoja voi pahoin, kun katselee, miten eräskin mies joutuu koirien raatelemaksi aivan järjettömästä syystä. Siksi hämmästyttääkin, että jotkut ovat käsittääkseni pitäneet elokuvaa rasistisena. Eikö elokuva paremminkin saa katsojan orjien puolelle? Eikö plantaasin valkoisten mielivallan kuvaaminen ennemminkin muistuta siitä oikein korostamalla korostaen, että orjien kohtelu on ollut epäinhimillistä ja väärää. Että koko orjuus tai ihmisten luokittelu arvokkaisiin ja vähemmän arvokkaisiin, parempiin ja huonompiin rodun - tai minkään muunkaan - mukaan on väärin. Miten ihmeessä elokuvassa voitaisiin sitten haluttaessa käsitellä rasismin vääryyttä, jos ihmisten väärää kohtelua ei saa esittää?

Hermostusta on ilmeisesti aiheuttanut myös se, että elokuvassa käytetään huomattavan paljon nigger-sanaa. Elokuvan ei tietenkään tarvitse olla realistinen, mutta äkkiä en keksi, mitä muuta sanaa 1800-luvulla elävät tarinan henkilöt voisivat käyttää. African-american? Elokuva kuvaa tiettyä aikaa, ja myös kielenkäyttö, mm. sanavalinnat, ovat osa ajankuvaa. Django Unchained -elokuvan kontekstissakin nigger-sana toki hyppää joka kerta katsojan silmille, mutta niin on tarkoituskin. Meille nykyihmisille sen käyttö korostaa orjien alistettua asemaa. 1800-luvun ihmiselle se todennäköisesti ei särähtäisi korvaan yhtä pahasti.

P.S. Yleisön - tarkemmin oman miehen - pyynnöstä piti postata tästä Quentin Tarantinon uutuudesta, vaikka sen näkemisestä onkin jo kulunut hetki aikaa. Aika paljon näköjään muistui edelleen mieleen - hyvän elokuvan merkki sekin.