Aika suuri hämäys hämäsi aika suuresti

Jennifer Eganin romaani Aika suuri hämäys on saanut kehuja joka puolella. Jo ennen sen lukemista minulle oli valjennut myös, että odotettavissa olisi mahdollisesti sekava lukukokemus, joka ei etene kronologisesti eikä ehkä muutoinkaan suoraviivaisen ajattelun sääntöjä noudattaen. Niinpä lähdin mukaan niin kutsuttuun tarinaan ajatuksenani upota sinne, ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja suunnilleen luottaen kai siihen, että vähitellen asiat alkavat hahmottua.

Jollain lailla Aika suuri hämäys koostuu kuin novelleista, joiden välillä hypätään ajassa johonkin suuntaan. Kansiliepeessä sanotaan, että romaanin "kehämäisen rakenteen voisi ajatella muistuttavan Facebookia". Vaikken olekaan Facebookissa, näkemykseni siitä on kuitenkin jotain ihan muuta kuin miltä tämä kirja vaikutti. Mielikuvissani Facebook on täynnä paskanjauhantaa, jonka kirjallinen taso on aivan jotain muuta kuin Jennifer Eganin kielellä. Eganin romaanissa on kyllä kehämäinen rakenne: alussa tavataan Alex, johon törmätään seuraavan kerran vasta viimeisessä luvussa. Sen sijaan en taida ymmärtää, mitä kehämäistä Facebookissa on - jos ei sitä lasketa, että monien ajatus ja elämä siellä kiertää varmasti yhtä ja samaa kehää.

Tästä arviosta taitaa tulla yhtä poukkoileva kuin arvioitavasta kirjasta... Joka tapauksessa ensimmäisen luvun Alex on treffeillä Sasha-nimisen naisen kanssa. Saman tien selviää, että Sasha on kleptomaani. Alexia emme tosiaankaan tapaa uudelleen kuin viimeisessä luvussa, jossa hänen ajatuksensa palaavat yhdenyönsuhde Sashaan, sillä Alexin seurassa on Bennie, vanha mies, joka on ollut aikanaan Sashan pomo. Aika suuri hämäys näyttääkin palasia juuri Sashan ja Bennien elämistä, mutta nimenomaan juuri palasia, jotka saavat jäädä irralleen. Bennien elämästä selviää, että hän on nuoruudessaan viettänyt bändielämää San Franciscossa - bändin nimi on ollut Liekehtivät dildot -, ruvennut levytuottajaksi ja kokenut nousunsa ja tuhonsa. Sasha puolestaan on mm. viihtynyt (?) Napolin räkäisimmissä paikoissa.

Välillä kerrotaan myös henkilöistä, jotka liittyvät jotenkin joko Bennieen tai Sashaan, perehdytään mm. siihen, kuinka Bennien vaimon Stephanien veli Jules haastattelee nuorta tähtinäyttelijää ja päätyy New Yorkin Keskuspuistoon suunnilleen raiskaamaan tämän. Yhden luvun ajan seurataan kaveriporukan huumeista kulkua ympäri New Yorkia ja päädytään hukkumiskuolemaan. Luku on yhtä sekava kuin huumeinen kulku ympäri New Yorkia oletettavasti olisi - raskas lukea, mutta aiheensa kuvauksena onnistunut. Niin, ja lukija saa nähdä, millainen on tulevaisuuden 12-vuotiaan päiväkirja: se on powerpoint-esitys (tässä kohden tekee pahaa). Sashan tytär Alison kuvaa perheensä elämää ympyröin ja muin kaavioin.

Oukei, Eganin romaani on malliesimerkki kokeilevasta proosasta. Teos muuttuu sitä kiinnostavammaksi, mitä pidemmälle sitä lukee, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Se on runsaudensarvi niin tarinoiden kuin ilmaisunsa tai kertojarakenteensa suhteen. On minäkertojaa, puhekielisempää ja kirjakielisempää sellaista, on kaikkitietävää, kommentoivaa kertojaa. Ja on sä-kertoja. Kuitenkin kirjan luettuaan ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi sanoa. Jäikö siitä mitään mieleen? Ei ainakaan minkäänlaista kokonaiskuvaa. Tuntuu vain siltä, että kirjassa oli vaikka mitä, mutta siitä ei osaa sanoa mitään. Ymmärtäisin henkilöistä enemmän, jos lukisin kirjan uudelleen, sen tiedän. Mutta sitä en tiedä, oliko kirja hurmaava vai liian outo, tarkoituksellisen monimutkainen vain tekotaiteellisuuden vuoksi.