En taida olla ennen kokenut sitä, että luettu mykistää niin, ettei oikein tiedä, mitä siitä kirjoittaisi, vaikka sanottavaa olisi paljonkin. Näin kuitenkin kävi nyt, kun luin Barbara Demickin kirjan Suljettu maa – Elämää Pohjois-Koreassa. Demickin kuvaus Pohjois-Korean oloista perustuu maasta loikanneiden kertomuksiin. Ensimmäiseksi kirjasta nousevat mieleen yksityiskohdat. Se, kuinka lapset koulun alaluokilla laulavat laulua ”Ampukaa jenkkisiat”, jossa luritellaan: ”Vihollisemme amerikkalaissiat / yrittävät vallata kauniin isänmaamme / mutta valmistan omin käsin aseita / ja ammun heidät. PAM, PAM, PAM.” Se, kuinka jokaisen kotona pitää olla diktaattori kehyksissä seinällä, joka on pyhitetty vain hänelle ja kuinka hänen kuvansa pyyhkimiseen on varattu erityinen liina, jolla ei pyyhitä pölyjä mistään muualta. Se, kuinka nälänhätä sai ihmiset jopa etsiskelemään, löytyisikö ulosteista sulamattomia maissinjyviä. Se, kuinka todellisista ajatuksistaan ei uskalla avautua edes sille, jota eniten rakastaa.
Suljettu maa näyttää, kuinka propaganda toimii. Jos kaikki ulkopuolinen kuvataan vihollismieliseksi, eikä lapsesta saakka muunlaista tarinaa kuulekaan, on se sitten se totuus, missä ihminen elää. Tuskin kovin monesta meistä olisi vaippaikäisenä ymmärtämään propagandan toimintaperiaatteita ja kyseenalaistamaan asioita. Totuuden paljastuminen onkin sitten karmivaa. Eräs Demickin kirjan päähenkilöistä, lääkärinä Pohjois-Koreassa työskennellyt tohtori Kim ei ole uskoa silmiään, kun Kiinaan loikattuaan näkee koirankupissa olevan parempaa ruokaa, kuin mitä hän on itse aikoihin syönyt. Kirja avaakin lukijan silmät sille, mitä nälänhätä todella on. Opettajana Pohjois-Koreassa toiminut Mi-ran ei voi muuta kuin katsella, kun oppilaat vähenevät 50:stä 15:een. Tietenkin monesta löytyy hädän edessä taistelija, mutta kovinkaan taistelutahto ei aina riitä – eikä se tee kenestäkään sankaria, että on selvinnyt hieman eteenpäin sekoittamalla vähäiseen ruokaansa sahajauhoa, että ruuan määrä hieman lisääntyisi.
Kirjan kuvaamista henkilöistä uskollisin järjestelmälle on rouva Song, jonka asennoitumista kuvaa hyvin se, että hän järkyttyy todella, kun huomaa menneensä ulos ilman pinssiä, joka hänen olisi pitänyt kiinnittää vaatteeseensa. Monet asiat, jotka ovat meille luonnottomia, ovat pohjoiskorealaisille pelottavan luonnollisia. Eikä pinssiepisodin luonnottomin osa ole rouva Songin järkytys vaan se, että hän on joutua pinssin puuttumisen vuoksi vaikeuksiin, sillä puutteen huomaa kadulla vastaan tuleva tarkastaja.
Demick väittää, että Pohjois-Koreassa on tarkkailija jokaista viittä ihmistä kohti. Siinähän sitä ehtiikin kytätä toisten tekemisiä. Sinänsä järjestelmä on toimiva, sillä se pitää ihmiset aisoissa, koska jokainen saa rikkeen tehdessään tai ”pahojaan” suunnitellessaan pelätä paitsi itsensä myös läheistensä puolesta. Tästä seuraa, että salaisesti toisiaan tapailevat Mi-ran ja hänen poikaystävänsä Jun-sang suunnittelevat molemmat loikkaamista, mutta kumpikaan ei mainitse toiselle asiasta mitään. Myöskään Etelä-Koreassa nykyään asuvien loikkareiden tunnelma ei ole parantuneista ulkoisista puitteista kovin korkealla, sillä aiheesta tai aiheetta heitä painaa syyllisyys – jokainen kun on joutunut tekemään selvitäkseen yhtä sun toista eikä ajatus läheisistä vankileirillä tai kuolleena ole kovin lohduttava.
Suljettu maa on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2010, joten se ei käsittele viime vuonna tapahtunutta Kim Jong-ilin kuolemaa, jonka seuraamaa hysteeristä pohjoiskorealaisten surua Suomessakin ihmeteltiin. Se kuvaa kuitenkin samaa ilmiötä Kim Il-Sungin kuollessa vuonna 1994. Sureminen oli silloin pakollista tai ainakin oman turvallisuuden kannalta viisasta. Osa ihmisistä, kuten rouva Song, oli vilpittömästi hysteerinen, osa itki väkisin, jottei herättäisi epäilyttävää huomiota. Uskon, että tilanne oli aika sama viime vuonnakin.
Demick valottaa myös sitä, miten Pohjois-Korean naapurimaat suhtautuvat loikkareihin ja mitä sopeutuminen asumaan esim. Etelä-Koreassa vaatii loikkareilta. Etelä-Korea järjestää loikkareille perehdyttämisjakson ja antaa sopeutumisrahan, mutta Pohjois-Korean luhistuminen aiheuttaa pelkoa – miten selvitä miljoonien ihmisten nostamisesta ihmisarvoisen elämän tasolle, jos pohjoinen naapuri romahtaa lopullisesti. Toisaalta yksilö tuntee itsensä kovin pieneksi tullessaan Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan, kun aiempaan elämään ei ole kuulunut Internetiä, englannin kielen lainasanoja eikä paljon minkäänlaista teknologiaa. Turha kuvitella, että Pohjois-Koreassa olisi saanut tutustua huipputeknologiaan, sillä säännösten mukaan maassa piti ruokakin valmistaa ilman sähköä. Kukapa niissä olosuhteissa olisi edes kuvitellut käyvänsä tyhjänpäiväistä small talkia kännykän välityksellä.
Suljettu maa avaa silmät, mutta jotenkin tuntuu, että siitä on vaikea sanoa mitään kovin fiksua. En tahtoisi toistaa kliseitä enkä keskittää energiaani päivittelyyn. Sen verran kliseitä sallittakoon kuitenkin, että on todettava, että kovin erilainen elämämme voisi olla, jos olisimme syntyneet aivan jonnekin muualle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti