Älä vaan ala maitobaariksi

Raskaana oleva kiinteistökuningatar Kaisa Liski sai taas aikaan kiihkeän nettikeskustelun todetessaan MeNaisissa seuraavaa:

En halua sitoa itseäni vauvaan liikaa, joten en aio imettää enkä pitää äitiyslomaa. Kaupasta saa huippulaatuista äidinmaidonkorviketta ja sitä pystyy isäkin antamaan. En ole orja ja imettäjä, olen nainen äitinäkin.

Tähän olisikin paljon sanottavaa, mutta ihmetellään kuitenkin ennemmin nettikeskustelun kukkasia. Parista kommentista hyökkää nimittäin jokin oudonlaatuinen feminismi. Eräässä kommentissa ylistetään Kaisa Liskiä, koska hän on ”rohkea nainen ei mikään maitobaari ”. Toinen kommentoija kirjoittaa: ”Kyllä nykymaailmassa pitää äidin itse saada päättää imettääkö lastaan vai ei.” Tämä kirjoittaja tosin aikoo antaa tulevalle lapselleen äidinmaitoaan pullosta. (Minun on vaikea ymmärtää, miksi lypsää maito rinnasta ja laittaa se pulloon, kun lapsen voisi laittaa imemään rintaa, mutta minun mielipiteeni lienee tässä sivuseikka.)

Minua hämmentää, että nykynainen on joidenkin mielestä riittävän tasa-arvoinen vasta, kun hän saa käyttäytyä vain omaa etuaan ajaen. On vaikea ymmärtää, että joku näkee oman lapsen imettämisen jonkinlaisena alistumisena, naisen joutumisena maitobaariksi. Tuntuu myös oudolta, että äidin pitäisi saada päättää, ettei imetä, jos maitoa tulee. Tottahan toki emme voi pakottaa ketään imettämään, mutta minusta vain tuntuu, että imetys kuuluu luonnollisena osana äitiyteen, jos se vain onnistuu. Miksi sitä maitoa muutoin rinnoista tulisi?

Mutta ei. Jotkut nähtävästi ajattelevat, että biologiset tosiseikatkaan eivät ole esteenä naiselle, jolle kelpaa vain paras, vaivattomin, mukavin, itselle parhaiten sopiva. Kohta synnyttäminenkään ei sovi modernin tasa-arvoisen naisen arvolle, sehän alistaa, kun pitää kokea kaikenlaista tuskaa, että mies voi sitten tulla isäksi. Antakaa mun kaikki kestää. Surullista on, jos kaikki luonnollinenkin käsitetään orjuudeksi ja naisen alistamiseksi, kuten myös se, jos ihailtavimpana pidetään sitä, mikä on itsekkäintä.

Kauan eläköön live-musiikki!

Mieheni opetti minut aikoinaan ahkeraksi keikkakävijäksi ja todellakin hyvä niin. Nyt on jo käyty keikoilla sen verran, että on vaikea keksiä artistia, jonka tahtoisin ehdottomasti nähdä livenä mutta en olisi kertaakaan nähnyt. Lady Gaga olisi sellainen. Ja Chisu oli ennen tätä päivää.

Olen aina iloinen, kun Suomen-maa saa uuden suomeksi esiintyvän naisartistin, joka tekee omannäköistään musiikkia ja osaa vielä esiintyä. Ensimmäinen näistä ominaisuuksista olikin Chisun kohdalla selvää jo levyjen perusteella: naisella on persoonallinen ääni, tarttuvat sävelmät ja mukavan yllätykselliset sanoitukset, äkkiväärät, kuten joku taisi joskus todeta.

Se, joka osaa tehdä hyvää musiikkia, osaa yleensä jotenkin sitä esittää, mutta kyllähän se tiedetään, että esiintyminen on kuitenkin taito erikseen. Eikä karismaan riitä se, että on kaunis. Onneksi Chisulla osoittautui olevan paitsi kauneutta myös sympaattista karismaa, joka taipui hassun humoristikseksi yhtä lailla kuin vanhan ajan filmien kohtalokkuudeksi. Mietinpä vain, miltä keikka olisi näyttänyt, jos olisin ollut edes vähän lähempänä. Ylimmille riveillekin asti se toimi nimittäin sen verran hyvin.



Chisu oli ihastuttavan innostunut siitä, että sai esiintyä. Tunnetta on helppo pitää aitona, koska eihän tuollainen menestys ja noste, mikä hänellä tällä hetkellä on, ole kenellekään itsestäänselvää. Hauska yksityiskohta oli se, että artisti esitteli bändinsä ties kuinka monta kertaa. Ei sillä, että se olisi kovin vaarallista, mutta huvitti hieman ainakin minua. Aivan kuin Chisu olisi soittajilleen ylikiitollinen – mahdollista – tai että hän olisi niin tohkeissaan keikastaan, ettei muistaisi, että on jo kertonut kaikille pariinkin kertaa, keitä hänen rinnallaan soittaa.

Erityiset pisteet tekee mieli antaa vielä siitä, että kun Chisu oli viimein saanut yleisöä tanssimaan konserttisalin käytäville, hän pyysi tanssijoita erikseen siirtymään pois pyörätuolikatsojan edestä, jotta tämä näkisi istualtaan, kun ei voi nousta seisomaan nähdäkseen paremmin. Harmi vain, että osa tanssijoista oli sen verran innostuksissaan, ettei ymmärtänyt kehotusta. Harvoin törmää siihen, että esiintymislavalta ihan oikeasti puututaan siihen, että kaikilla olisi katsomossa yhtä mukavaa seurata keikkaa.

Kiitos siis Chisulle keikasta! Olisi hauska nähdä hänet uudestaan, ehkä myös ympäristössä, jossa joraaminen kävisi helpommin. Tällä kertaa konserttisali oli kuitenkin aivan oivallinen paikka nauttia musiikista, sillä ei tarvinnut miettiä jalkojen jaksamista eikä sitä, näkeekö yleisömassan keskeltä vai ei. Jäi oikein hyvä mieli, kun ensin selvisi kaoottisesta narikasta, räntäsateesta ja kotimatkalla hyytyneestä bussista. Onneksi hyvästä keikasta jäänee pitkäaikaisempi tai ainakin painavampi muisto.

Ei kovin houkutteleva Pohjois-Korea

En taida olla ennen kokenut sitä, että luettu mykistää niin, ettei oikein tiedä, mitä siitä kirjoittaisi, vaikka sanottavaa olisi paljonkin. Näin kuitenkin kävi nyt, kun luin Barbara Demickin kirjan Suljettu maa – Elämää Pohjois-Koreassa. Demickin kuvaus Pohjois-Korean oloista perustuu maasta loikanneiden kertomuksiin.

Ensimmäiseksi kirjasta nousevat mieleen yksityiskohdat. Se, kuinka lapset koulun alaluokilla laulavat laulua ”Ampukaa jenkkisiat”, jossa luritellaan: ”Vihollisemme amerikkalaissiat / yrittävät vallata kauniin isänmaamme / mutta valmistan omin käsin aseita / ja ammun heidät. PAM, PAM, PAM.” Se, kuinka jokaisen kotona pitää olla diktaattori kehyksissä seinällä, joka on pyhitetty vain hänelle ja kuinka hänen kuvansa pyyhkimiseen on varattu erityinen liina, jolla ei pyyhitä pölyjä mistään muualta. Se, kuinka nälänhätä sai ihmiset jopa etsiskelemään, löytyisikö ulosteista sulamattomia maissinjyviä. Se, kuinka todellisista ajatuksistaan ei uskalla avautua edes sille, jota eniten rakastaa.

Suljettu maa näyttää, kuinka propaganda toimii. Jos kaikki ulkopuolinen kuvataan vihollismieliseksi, eikä lapsesta saakka muunlaista tarinaa kuulekaan, on se sitten se totuus, missä ihminen elää. Tuskin kovin monesta meistä olisi vaippaikäisenä ymmärtämään propagandan toimintaperiaatteita ja kyseenalaistamaan asioita. Totuuden paljastuminen onkin sitten karmivaa. Eräs Demickin kirjan päähenkilöistä, lääkärinä Pohjois-Koreassa työskennellyt tohtori Kim ei ole uskoa silmiään, kun Kiinaan loikattuaan näkee koirankupissa olevan parempaa ruokaa, kuin mitä hän on itse aikoihin syönyt. Kirja avaakin lukijan silmät sille, mitä nälänhätä todella on. Opettajana Pohjois-Koreassa toiminut Mi-ran ei voi muuta kuin katsella, kun oppilaat vähenevät 50:stä 15:een. Tietenkin monesta löytyy hädän edessä taistelija, mutta kovinkaan taistelutahto ei aina riitä – eikä se tee kenestäkään sankaria, että on selvinnyt hieman eteenpäin sekoittamalla vähäiseen ruokaansa sahajauhoa, että ruuan määrä hieman lisääntyisi.

Kirjan kuvaamista henkilöistä uskollisin järjestelmälle on rouva Song, jonka asennoitumista kuvaa hyvin se, että hän järkyttyy todella, kun huomaa menneensä ulos ilman pinssiä, joka hänen olisi pitänyt kiinnittää vaatteeseensa. Monet asiat, jotka ovat meille luonnottomia, ovat pohjoiskorealaisille pelottavan luonnollisia. Eikä pinssiepisodin luonnottomin osa ole rouva Songin järkytys vaan se, että hän on joutua pinssin puuttumisen vuoksi vaikeuksiin, sillä puutteen huomaa kadulla vastaan tuleva tarkastaja.

Demick väittää, että Pohjois-Koreassa on tarkkailija jokaista viittä ihmistä kohti. Siinähän sitä ehtiikin kytätä toisten tekemisiä. Sinänsä järjestelmä on toimiva, sillä se pitää ihmiset aisoissa, koska jokainen saa rikkeen tehdessään tai ”pahojaan” suunnitellessaan pelätä paitsi itsensä myös läheistensä puolesta. Tästä seuraa, että salaisesti toisiaan tapailevat Mi-ran ja hänen poikaystävänsä Jun-sang suunnittelevat molemmat loikkaamista, mutta kumpikaan ei mainitse toiselle asiasta mitään. Myöskään Etelä-Koreassa nykyään asuvien loikkareiden tunnelma ei ole parantuneista ulkoisista puitteista kovin korkealla, sillä aiheesta tai aiheetta heitä painaa syyllisyys – jokainen kun on joutunut tekemään selvitäkseen yhtä sun toista eikä ajatus läheisistä vankileirillä tai kuolleena ole kovin lohduttava.

Suljettu maa on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2010, joten se ei käsittele viime vuonna tapahtunutta Kim Jong-ilin kuolemaa, jonka seuraamaa hysteeristä pohjoiskorealaisten surua Suomessakin ihmeteltiin. Se kuvaa kuitenkin samaa ilmiötä Kim Il-Sungin kuollessa vuonna 1994. Sureminen oli silloin pakollista tai ainakin oman turvallisuuden kannalta viisasta. Osa ihmisistä, kuten rouva Song, oli vilpittömästi hysteerinen, osa itki väkisin, jottei herättäisi epäilyttävää huomiota. Uskon, että tilanne oli aika sama viime vuonnakin.

Demick valottaa myös sitä, miten Pohjois-Korean naapurimaat suhtautuvat loikkareihin ja mitä sopeutuminen asumaan esim. Etelä-Koreassa vaatii loikkareilta. Etelä-Korea järjestää loikkareille perehdyttämisjakson ja antaa sopeutumisrahan, mutta Pohjois-Korean luhistuminen aiheuttaa pelkoa – miten selvitä miljoonien ihmisten nostamisesta ihmisarvoisen elämän tasolle, jos pohjoinen naapuri romahtaa lopullisesti. Toisaalta yksilö tuntee itsensä kovin pieneksi tullessaan Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan, kun aiempaan elämään ei ole kuulunut Internetiä, englannin kielen lainasanoja eikä paljon minkäänlaista teknologiaa. Turha kuvitella, että Pohjois-Koreassa olisi saanut tutustua huipputeknologiaan, sillä säännösten mukaan maassa piti ruokakin valmistaa ilman sähköä. Kukapa niissä olosuhteissa olisi edes kuvitellut käyvänsä tyhjänpäiväistä small talkia kännykän välityksellä.

Suljettu maa avaa silmät, mutta jotenkin tuntuu, että siitä on vaikea sanoa mitään kovin fiksua. En tahtoisi toistaa kliseitä enkä keskittää energiaani päivittelyyn. Sen verran kliseitä sallittakoon kuitenkin, että on todettava, että kovin erilainen elämämme voisi olla, jos olisimme syntyneet aivan jonnekin muualle.

Rahan käyttäminen musikaaleihin on hyvää rahankäyttöä

Sehän tiedetään, että toisen menestys aiheuttaa aina jossakussa toisessa tuohtumusta (lue: kateutta). Tuohtumus on vielä suurempaa, jos menestykseen on saatu muka aiheetonta rahallista tukea. Tällä kertaa Ryhmäteatterissa ollaan – tai ainakin sen johtaja Esa Leskinen on – tuohtuneita siitä, että Helsingin kaupunginteatteri saa Helsingin kaupungilta rahaa, jolla se sitten muka laittaa pystyyn vain maailmalta tuotuja musikaaleja, jotka eivät ole taidetta vaan pelkkää pinnallista viihdettä. Asiaa valaisi eilinen Hesari.

Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola puolestaan muistuttaa, että tehdään hänen teatterissaan paljon muutakin kuin musikaaleja ja että musikaalit voivat tuottaa rahaa sen muun teatterin tekemiseen. Ihan hyvä pointti, kuten sekin, ettei teatterin ole järkevää pyrkiä miinustavoitteeseen, kuten Sarkola myös muistuttaa. Itselläni nousevat kuitenkin karvat pystyyn muista seikoista.

Minusta on vaarallista ottaa lähtökohdaksi se, että vain pienen piirin ymmärtämä ja katsoma teatteri tai muu luova työ on taidetta ja että massojen rakastamat teokset – esimerkiksi musikaalit – ovat vähempiarvoisia eivätkä siten voi olla taiteellisesti korkeatasoisia. On myös vaarallista ajatella, että verorahoin pitäisi tukea vain tuota ”oikeaa” taidetta ja että teatterimaailman pitäisi tuottaa viihteellisempi puolensa täysin kaupallisesti ilman yhteiskunnan verotulojen tukea.

Jos haluaa tehdä jotain hyvin, se vaatii taitoa, oli kyse sitten ultrapostpostmodernista teatterista tai keskimäärin helpommin ymmärrettävistä musikaaleista. Kuka sen sanoo, kumpi vaatii enemmän taitoa. Joku voisi ilkeästi jopa todeta, että nykytaiteen usein käyttämä ilmaisu, joka sisältää yleisön edessä alasti keikkumista ei ole välttämättä yhtä vaativaa kuin ison tai pienemmänkin musikaaliroolin laulaminen. Joku voisi olla jopa sitä mieltä, että jälkimmäinen on taiteellisempaakin. Vaikeaselkoisuus ei tee mistään hienompaa tai arvokkaampaa. Vaikeaselkoisuus johtuu yleensä siitä, että joku ei osaa ilmaista asioita selkeästi. On harhaa kuvitella, että vaikeaselkoinen olisi jotenkin hienoa ja arvokkaampaa. Ikävä kyllä monet luottavat itseensä niin vähän, että pitävät hienona kaikkea, mitä eivät ymmärrä.

Tietysti löytyy niitä, jotka eivät osaa arvostaa viihdyttävää teatteria, vaikka se olisi kuinka hyvin tehtyä. He voivat sitten tutkiskella mielessään vaikka sitä, mitä varten me maksamme veroja. Minun ymmärtääkseni siksi, että verovaroin voidaan turvata kaikille tiettyjä palveluita, kuten koulutus, terveydenhuolto ja kirjastot. Minulle käy hyvin myös se, että taidetta tuetaan verovaroin, sillä taide-elämyksillä voi olla suurikin merkitys ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Mutta miksi verorahoin pitäisi tukea ennemmin taidetta, josta suuri yleisö ei ole kiinnostunut? Eikö olisi loogisempaa, että kansalaisten rahoja käytettäisiin sellaiseen taiteeseen, mitä he ovat kiinnostuneita näkemään?

Ymmärrän kyllä senkin, että on arvokasta tukea taide-esityksiä, jotka jäisivät ehkä ilman taloudellista tukea kokonaan tekemättä. Uskallan väittää, että näitä itse asiassa ovat myös ne suuret maailmanmenestysmusikaalit, joiden tuominen Suomeen ei ole halpaa lystiä. On ollut ilo nähdä esimerkiksi Wicked omalla äidinkielelläni esitettynä – varsinkin, kun sen pääosien esittäjät Maria Ylipään ja Anna-Maija Tuokon olisi oitis voinut siirtää West Endiin, sillä he eivät hävinneet siellä näkemälleni Elphaballe ja Glindalle tippaakaan. Ja jos olisin helsinkiläinen, en olisi tippaakaan itkenyt sitä, että maksamistani veroista oli osa luovutettu siihen, että kaupunginteatterin näyttelijöitä puetaan ja maalataan vihreiksi. Paljon huonompaankin voi rahoja käyttää. Toki jokainen voi kaipailla tänne West Endin ja Broadwayn tapaa tehdä kaupallista teatteria. Ikävä kyllä se tapa taitaa oikeasti toimia vain Lontoossa ja New Yorkissa, joissa on rahaa ja näyttelijöitä kuten myös katsojia aivan eri määrä kuin täällä Pohjolan perukoilla. Jos me sitten saamme edes verovaroin tuettuna nähdä musikaaleja, joista hyvin monet nauttivat, on vaikea ymmärtää, mikä tässä niin väärin olisi.

Eva Braun Heike B. Görtemakerin mukaan

Adolf Hitleriä ei ehkä ensimmäiseksi tule pitäneeksi rakastettavana ihmisenä. Sitä kiinnostavampaa onkin lukea Eva Braunista, jolla oli pitkä rakkaussuhde Hitleriin. Mikä saa rakastumaan ihmiseen, joka osoittaa kaikkea muuta kuin lähimmäisenrakkautta muita ihmisiä kohtaan niin suuressa mittakaavassa kuin Hitler? Ikävä kyllä lukemani Heike B. Görtemakerin teos Eva Braun – elämä Hitlerin kanssa ei vastaa tähän kysymykseen, mutta melko paljon muuta varsin mielenkiintoista se päähenkilöstään kertoo.

Eva Braun tutustui Hitleriin jo paljon ennen kuin tämä oli valtansa huipulla. Ja Hitlerin rinnalla nainen pysyi, joten kiintymyksen täytyi olla suurta. Koska Hitler kuitenkin halusi julkisesti olla naimisissa vain Saksan valtion kanssa, Braunin asema oli hieman kinkkinen. Häntä kuljetettiin Hitlerin mukana mukamas tämän sihteerinä, eikä julkisuudessa saanut näkyä merkkiäkään siitä, että kyse oli jostain aivan muusta – muuten huolellisesti luotu Hitlerin julkisuuskuva olisi murentunut, sillä Eva Braun ei ollut edes natsien naiskuvan mukainen nainen vaan lapseton nainen, joka halusi keskittyä aivan muuhun kuin uusien natsikansalaisten kasvattamiseen.

Görtemaker kuvaa Hitlerin ja Eva Braunin suhteen jokseenkin kronologisessa järjestyksessä, joten teos esittää oman näkemyksensä myös siitä, miten natsit pääsivät valtaan Saksassa ja miten toinen maailmansota Saksan näkökulmasta eteni. Eva Braunia käsitellään niin vahvasti ainoastaan sidoksissa Hitleriin ja tämän tekemisiin, että välillä lukijalta unohtuu, kenestä teos oikeastaan yrittää kertoa. Esimerkiksi Hitlerin lähipiiriä käsiteltäessä Görtemaker kirjoittaa sivukaupalla muista henkilöistä, kunnes yhtäkkiä muistaa mainita, mikä heidän suhteensa Eva Brauniin oli.

Eva Braunin elämä on mielenkiintoinen, koska se on niin poikkeuksellinen ja kammottavakin, sillä ainakin Görtemakerin mukaan Braun oli ajatuksiltaan aivan yhtä natsi kuin miesystävänsäkin, vaikkei saanutkaan tämän kiellon vuoksi liittyä natsipuolueeseen. Mutta tuskinpa joku hieman vähemmän arjalaista maailmanherruutta kannattava olisi Hitlerin vierelle koskaan päässytkään – tai ainakaan jaksanut sitoutua Hitleriin niin vahvasti kuin Eva Braun sitoutui.



Minun on vaikea kuvitella, ettei Eva Braun olisi oikeasti välittänyt Hitleristä, sillä luulenpa, että Berliinin ollessa sodan loppuhetkillä tuhon partaalla aika moni muu olisi valinnut jonkin muun tien kuin itsemurhan Hitlerin rinnalla. Toisaalta Görtemaker antaa kuvan, että Braun olisi käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen pysyä mahdollisimman tiukasti Hitlerin läheisyydessä. Braun vaikuttaakin tällöin enemmän pakkomielteiseltä kuin rakastuneelta. Naisen kahta itsemurhayritystä kirjoittaja pitää tällaisina vallankäyttö- ja manipulaatiovälineinä. Tiedä häntä, näin voi ollakin. Toisaalta Hitler kuulostaa sen verran erikoiselta persoonalta, ettei äkkinensä yllätä, jos joku vaikka aikoinaan ahdistuikin hänen seurassaan. Tosin Braun vaikutti ahdistuvan enemmän seuran puutteesta kuin seurasta.

Teos on alusta asti kiinnostava, joskin lukija tarvitsee hieman kärsivällisyyttä siinä, että kuva Eva Braunista alkaa todella muotoutua. Aluksi nimittäin vaikuttaa siltä, ettei naisesta tiedetä oikeastaan mitään – ainakaan varmasti. Jokainen lähde on kyseenalainen, koska sodan jälkeen annetuissa kommenteissa haisee se, että jokaisen eloonjääneen piti sanomisillaan suojella itseään.Vähitellen kuitenkin selviää, että Eva Braunilla oli melkoisesti vaikutusvaltaa Hitlerin sisäpiirissä – ei vaikutusvaltaa poliittisiin päätöksiin, mutta muutoin. Sisäpiiriläiset nimittäin tiesivät, ettei Braun ollut mikään sihteeri, ja he tiesivät myös sen, ettei tämän kanssa kannattanut joutua erimielisyyksiin.

No, sitä emme koskaan saa tietää, olisiko Eva Braun yksikseen jäänyt historiaan – tuskin, sillä ei hänen persoonassaan oikeastaan vaikuta olevan mitään erityistä. Jotenkin hänen kohtalonsa on minusta myös surullinen, sillä ainakin Görtemaker antaa sellaisen kuvan, ettei Eva Braunia edes ollut olemassa kuin suhteessa Hitleriin. Sellainen omistautuminen rakastettavammallekaan hahmolle kuin Hitler on minusta masentavaa.

Görtemaker on käynyt läpi kunnioitettavan määrän lähteitä, joten ainakin voi sanoa hänen perehtyneen aiheeseensa niin hyvin kuin mahdollista. Voisi silti olla mielenkiintoista lukea toinenkin näkemys Eva Braunista, esim. Angela Lambertin kirja Eva Braunin elämä – vaikka arvoitukseksi tämä nainen varmaankin pohjimmiltaan tulee jäämään.