Nenäpäivä

Myönnettäköön, että kun minulle joskus ehdotettiin luettavaksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaania, en innostunut asiasta yhtään. Pussikaljan juominen ei nyt vain mielestäni ole kiinnostava aihe, kirjoitettiin siitä miten hienosti tahansa. Onneksi Rimminen kirjoitti sittemmin Nenäpäivän, joka tarinaltaan kiinnosti minua paljon enemmän ja jonka luettuani saatan joskus antaa jopa Pussikaljaromaanillekin mahdollisuuden – sen oletettavasti hienon kielen vuoksi.

Nenäpäivä kertoo yksinäisyydestä ja ihmisseuran kaipuusta. Sen päähenkilö Irma on keski-ikäinen nainen, joka ajautuu surullisesti tilanteesta toiseen. Irma asuu Hakaniemessä ja huomaa kauppahallin seinällä ilmoituksen, jonka mukaan Keravalta voisi hakea jonkun muuttaessa ilmaisen peikonlehden kotiaan koristamaan. Keravalla Irma osuu kuitenkin väärään asuntoon ja keksii peitetarinan, että on tekemässä taloustutkimusta. Miksi ihmeessä hän ei vain kerro totuutta? Koska…

Pakkohan sitä on joku tekosyy sellaiselle tuppautumiselle keksiä, virheitä on niin hankala myöntää.

Jollain lailla Irma huomaa pitävänsä kyselytutkimusten teosta ja erityisesti hän kiintyy Irjaan, jonka ovelle alun perin tuli peikonlehteä etsimään. Irma alkaa suunnitella kysymyksiä tutkimuksiaan varten ja ravata Keravalla yhtenään. Mutta hänen luonteenlaadullaan varustettu ihminen ei pysty toteuttamaan mitään järjestelmällisesti vaan joutuu aina vain hullumpiin ja hullumpiin tilanteisiin. Lopulta hän saa ensin poliisit peräänsä kuvaannollisesti, sitten kirjaimellisesti.

Irma on yhtä aikaa surumielinen ja koominen hahmo. Oikeita ihmissuhteita hänellä ei oikeastaan ole kuin poikaansa, ja poikakin on salaperäinen eikä kerro elämästään äidilleen. Tuntuu surulliselta seurata, kuinka äiti haparoi suhteessa ainoaan läheiseensä. Nenäpäivä ei selitä, miten Irjan välit poikaansa ovat hapertuneet, ja tuo ihmissuhde mietityttääkin lukijaa koko teoksen lukemisen ajan.

Rimmisen luoma tarina on mielenkiintoinen, mutta vielä hienompaa on teoksen kieli. Se on erilaista ja kekseliästä muttei kuitenkaan anna vaikutelmaa turhasta kikkailevuudesta, mille annan suuren arvon. Esimerkiksi huonounisuutta Rimminen kuvaa seuraavasti: ”Uni tuli joskus aamuyöllä ja oli niin koinsyömää, että repeili itsekseen muutaman minuutin välein.” Vielä hienompaa kieltä ovat jollain tavoin vinksahtaneet sanat, joiden täsmällistä merkitystä tuskin on olemassakaan tai jotka on luotu joistain olemassa olevista sanoista, joiden perusteella ne voi tunnistaa. Tällaisia ovat mm. seuraavat:

ampuuntua – Niin suusta sitten äkisti ampuuntui koko rypäs kysymyksiä - -
mynkiä – Puiden välissä mynki jotenkin vähän vaivalloisen näköisesti joukko pieniä lapsia - -
kaakertaa – Rupesin kaakertamaan sille että ei mitään hätää - -
hajahtaa - - - vaikka hajahtikin edellisillalle.

Nenäpäivä on mielenkiintoinen lukukokemus. Se ei varsinaisesti ole erikoisesta kielestään huolimatta vaikeaa luettavaa, mutta sen jälkeen kaipaa helposti jotain toisella tavalla soljuvaa kirjallisuutta. Pussikaljaromaaniin voi sitten tutustua joskus myöhemmin, kunhan on saanut ensin ahmia jotain aivan erilaista.