Hui hulluutta – hurahdin haasteisiin

Nytpä löysin Kuuttaren lukupäiväkirjasta ihastuttavan haasteen, johon tungen itseni mukaan heti. Ideana on lukea ennen kuin vuosi taasen vaihtuu 10 klassikkokirjaa.



Kirjat löytyivätkin mukavasti…

Mary Shelley: Frankenstein
Emily Brontë: Humiseva harju
Albert Camus: Sivullinen
Richard Adams: Ruohometsän kansa
Umberto Eco: Ruusun nimi
George Orwell: 1984
Mika Waltari: Suuri illusioni
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Aino Kallas: Sudenmorsian
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Yllätys yllätys: Kuuttaren lukupäiväkirjasta löytyi myös toinen kiintoisa haaste, jonka alkuperä on täällä. Ideana tässä haasteessa on lukea kirja ja töllöttää sitten kirjasta tehty elokuva. Sitten vain innokkaasti kirjoitetaan kokemuksesta.



Haasteeseen on mahdollisuus osallistua erilaisilla kirja-/elokuvamäärillä. Minä pöhköpää otin mukaan kahdeksan kirjaa, vaikka tiedän, että tuon edellisen haasteen ja tämän kanssa on yhteensä aika paljon tekemistä. Otin mukaan tarkoituksella pari höpsötyskirjaa – kun en esim. ole noita Twilighteja ollenkaan lukenut enkä elokuvanakaan nähnyt.

Listani on tässä:

Ian McEwan: Sovitus
Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat
Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
Stephanie Meyer: Houkutus
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Paolo Coelho: Veronika päättää kuolla
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Elokuvia synkistelyhetkiin

Kävimme miehen kanssa viikonloppuna pitkästä aikaa videovuokraamossa. Vierailu oli lyhyt kahdesta syystä: ensiksikin olimme jo päättäneet, mitä vuokraamme, ja toiseksi autolle ei ollut tarjolla laillista pysäköintipaikkaa, joten emme senkään vuoksi viitsineet jäädä vuokraamoon kökkimään kovin pitkäksi aikaa. Mies valitsi elokuvan nimeltä Black Death, minä puolestani Splicen. Synkkien ajatusten parissa kului sitten tämä viikonloppu. (No, olemme joskus pystyneet parempaankin – kerran vuokrasimme nimittäin samaksi viikonlopuksi Pahan maan ja Perhosvaikutuksen…)

Black Death

Black Deathissa on mahdollisuus nähdä aikanaan Keski-Maan Boromiria esittänyt Sean Bean jälleen heiluttamassa miekkaa. Elokuvaa mitä ilmeisimmin onkin markkinoitu nimenomaan Beanin nimellä, vaikka tarina ei olekaan hänen näyttelemänsä Ulricin tarina. Black Deathin päähenkilö on nimittäin nuori luostarin noviisi Osmund (Eddie Remayne), joka on rakastunut laittomasti Averill-nimiseen nuoreen naiseen (Kimberley Nixon).

Black Death sijoittuu 1300-luvulle nimensä mukaisesti mustan surman aikaan. Rutto tappaa ihmisiä niin tehokkaasti, että arkkipiispakin herää, kun alkaa kuulla huhuja, että jossain Englannin syrjäseudulla on kylä, jossa kukaan ei kuolekaan ja jossa kuulemma herätetään kuolleita eloon. Ulric lähetetään selvittämään tuota paholaisen riivausta, ja hakiessaan luostarista opasta hän saa joukkoihinsa myös Osmundin, joka janoaa päästä ruttoa paenneen Avrillin perään.



Ulricin joukko otetaan ainakin ulkoisesti vieraanvaraisesti vastaan, kun se saapuu oudoksuntaa herättävään kylään. Vähitellen kylästä paljastuu kuitenkin epämiellyttäviä puolia. Kylää näyttää johtavan vaalea nainen nimeltä Langiva (Carice van Houten), joka näyttää sitä enemmän noidalta, mitä pidemmälle tarina etenee.



Black Death -elokuvaa katsoessa ei välttämättä kannata panostaa laajamittaiseen napostelutarjontaan, sillä sen verran äklöttävää väkivaltaa ja ruttopaiseita se sisältää, että ruokahalu menee. Tarina on kiehtova, mutta sen loppu on niin lohduton, että on pakko ajatella, että Osmundin olisi ollut parasta vain keskittyä munkin uraan. Ulricin olisi myös ollut parasta pysyä poissa epäilyttävästä kylästä, vaikka siellä kuinka toimittiinkin epäeettisesti. Kovin oli kristitty keskiaika, ja ehkä juuri siksi elokuvan lopputulema on vielä lohduttomampi: ihmistä ei suojele Jumala, eikä sen paremmin ihminen itse. Black Death on kuitenkin kiintoisa katselukokemus historiallisista elokuvista pitävälle.

Splice

Splice kertoo tiedemiespariskunnasta, Clivesta (Adrien Brody) ja Elsasta (Sarah Polley). Pariskunta on juuri onnistunut luomaan aivan uuden elämänmuodon, ja mielessä pyörii ihmisen dna:n risteyttäminen tämän uuden eliön perimän kanssa. Tutkimuslaitos, jossa Clive ja Elsa työskentelevät, haluaa kuitenkin työntekijöidensä keskittyvän muuhun. Niinpä pariskunta toteuttaa hurjan tieteellisen kokeensa salaa.



Kokeen tuloksena syntyy olio, joka kasvaessaan alkaa enemmän ja enemmän muistuttaa ihmistä. Ja kasvuvauhti on nopea – ”lapsi” on hetkessä täysikasvuinen ja täysi-ikäinen. Otus saa nimen Dren (Delphine Chanéac).





Clive on suhteessa jossain määrin altavastaaja. Onneksi hänestä kuitenkin löytyy myös omaa tahtoa, sillä tarinan edetessä Elsa alkaa muuttua vähitellen yhä sekopäisemmäksi. Koko koe tulee alun perinkin tehdyksi Elsan äidiksitulemishalun ja tieteellisten intohimojen sulautuessa yhteen. Kun käy ilmi, että Drenistä saattaa tulla ongelmia – itse asiassa samantien, kun olento on syntynyt – Clive haluaa toimia nopeasti ja päästä ongelmasta eroon brutaaleimmalla mahdollisella tavalla: tappamalla ongelman aiheuttajan. Mutta kun Clivekin alkaa kiintyä Dreniin, roolit vaihtuvat, ja loppujen lopuksi Elsa on vielä julmempi, kuin Clive olisi koskaan ollut.

Splice jättää positiivisessa mielessä epävarman olon: katsoja jää miettimään, miten elokuvan tapahtumiin pitäisi suhtautua. Dren on surumielinen tieteentekijöiden uhri, joka eristetään muusta maailmasta ja jota käy sääliksi. Toisaalta hän on myös julma peto, joka aiheuttaa kauhua. Myös Splicen tarina on siis jollain lailla lohduton – vaikkakin voi sanoa, että Elsa tosiaan saa, mitä tilaa. Vaikka tarinan sanoma – ihmisen ei kuulu leikkiä Jumalaa – on ennestään tuttu, Splice herättää tunteita ja saa ajatukset liikkumaan.

Kokemuksia Paul Austerin teoksista

En ole ennen lukenut Paul Austerin teoksia ja jossain määrin ajattelin, että ne ovat minulle liian ”nyky”kirjallisuutta. Olosuhteet johtivat kuitenkin siihen, että tutustuin kahteen Austerin pienoisromaaniin, jotka ovat Suomessa ilmestyneet yksissä kansissa. Teokset ovat Mies pimeässä (2008) ja Matkoja kirjoittajankammiossa (2006). Yksiin kansiin nämä tuotokset sopivatkin, sillä niissä on paljon samaa. Toisaalta tuota samaa on niin paljon, että kahdessa tällaisessa tekstissä onkin yhdeksi lukuelämykseksi liikaa.

Mies pimeässä kertoo yhden miehen yhden unettoman yön ajatuksista. Mies asuu erostaan kärsivän tyttärensä luona. Samassa talossa asuu myös miehen tyttärentytär, joka yhtä lailla suree miehen menetystä: hänen poikaystävänsä on teloitettu raa’asti Irakissa. Katya, tuo tyttärentytär, on aiheestakin vakavasti masentunut.

Mies itse, August Brill, ei hänkään ole kovin hilpeä. Yön pimeydessä hän kehittelee päässään tarinaa, jossa Owen Brick -niminen mies on saanut Yhdysvaltain toista sisällissotaa käyvässä rinnakkaismaailmassa tehtäväkseen tappaa miehen nimeltä August Brill. Vähemmästäkin tulee lukijalle mieleen, että tuo yksinäinen uneton mies haluaa kuolla. No eipä halua. En tiedä, mitä hän haluaa, eikä hän itsekään varmaan tiedä.

Matkoja kirjoittajankammiossa kertoo toisesta suljetussa tilassa olevasta miehestä. Jos mahdollista, tarina on omalla tavallaan vieläkin absurdimpi. Herra Blank, vanhus, kirjailija, on suljettu huoneeseen, jossa häntä tarkkaillaan. Huoneessa käy ihmisiä, jotka kirjan kansiliepeen mukaan ”tarkkaavainen lukija saattaa muistaa Austerin aiemmista teoksista”.

On vaikea ymmärtää, miksi Auster on ujuttanut näihin lyhyehköihin tarinoihin (kahden tekstin yhteismitta on vajaat 350 sivua) ainekset ties kuinka moneen täysimittaiseen romaaniin. Joillakuilla nähtävästi on kovin paljon ideoita… Lisäksi Auster syyllistyy kikkailuun, jota jotkut ehkä pitävät korkeakulttuurin ja älykkyyden merkkinä mutta jota voi kutsua myös tekotaiteelliseksi paskaksi. Niin, ja kirjoittaminen kirjailijoista on jo vanha juttu. Miksi kirjailija olisi maailman kiinnostavin ammatti, josta kirjailijoiden pitää jatkuvasti kirjoittaa? No hyväksytään, August Brill on kriitikko, ei kirjailija, mutta yhtä kaikki molempien tarinoiden päähenkilö kirjoittaa tai on ainakin kirjoittanut elääkseen. Ei kirjoittaminen itsessään ole jumalallisuutta tai mitenkään sen maagisempaa kuin mikään muukaan työ.

Paul Auster ei siis saanut minua pauloihinsa ainakaan näiden tekstien perusteella. Toisaalta hänen teoksiaan julkaistaan aika innokkaasti Keltainen pokkari -sarjassa, ja kun olen taas joskus pokkariostoksilla, saatan kuitenkin antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Katsotaan.

Itsehän valitset, elätkö oikein vai väärin

Manipuloiko media meidät uskomaan, että olemme epäonnistuneita, ellemme pysty pitämään itseämme terveenä? Iltalehden nettisivut kertovat mielenkiintoisesta väitöstutkimuksesta, jossa pohditaan terveysjournalismia. Jutussa väittelijä Ulla ”Järvi on huolestunut ajattelutavasta, jossa ihmisen pitää olla terveyttään alati vaaliva kunnon kansalainen. Hän kysyy, onko ihmisarvon mittariksi tullut terveenä pysyminen.”

Tuntuu mukavalta, että joku on nostanut tämän asian esille. Itseäni on nimittäin viime aikoina mietityttänyt se, kuinka meille kaikille asetetaan ympäristöstä – ja median osuus tässä on pelottavan suuri – valtavia paineita. Terveet elämäntavat ovat tietenkin tärkeä asia, enkä halua kiistää sitä, etteikö ihminen voi vaikuttaa aika paljon moniin asioihin elämässään ja hyvinvoinnissaan. Mutta jos alkaa tosissaan lukea, mitä ns. hyvältä – hyväksyttävältä – elämältä vaaditaan, tulee lähinnä hulluksi.

Ihmiseltä vaaditaan valtavaa kontrollia. Syömistä pitää kontrolloida, sillä muuten on huono ihminen, jonka itsekuri ei toimi. Ihminen ei saa antautua ruokanautinnon valtaan kuin ainoastaan silloin kun jokainen kalori on laskettu ja annoksen on todettu olevan terveellisyyden ilmentymä. (Olen törmännyt ajatukseen, että lihava ihminen on epäilyttävä vain sen takia, että hänen lihavuutensa on merkki siitä, ettei hänellä ole itsekuria. Tämä tekee hänestä esimerkiksi kelvottoman työntekijän. Onko sellainen ihminen edes inhimillinen, jolla on täydellinen itsekuri? No, ehkä itsekuri saa lipsua, kunhan ei lipsu ruuan kohdalla.)

Liikunnan saannista pitää puolestaan huolehtia niin, että liikuntakertoja on viikossa riittävästi, että liikunta on sopivan rasittavaa ja että se rasittaa tasaisesti kaikkia lihasryhmiä. Henkisen tasapainon vuoksi pitää olla harrastuksia, jotka avaavat sielun ja lisäävät itsetuntemusta. Parisuhteelle ja lapsille pitää järjestää aikaa, jolloin tehdään jotain rakentavaa, jotain, mikä pitää nämä ihmissuhteet hyvinvoivina ja kasassa.

Poikkeus on seksi. Seksin valtaan pitää heittäytyä, koska hyvinvoivalla ihmisellä on tietenkin hyvinvoiva seksielämä. Itseään kaikin keinoin kontrolloivan ihmisen pitää makuuhuoneessa muuttua seksipedoksi, jolla ei ole estoja, joka toimii hetken mielijohteesta ja joka muistaa ajatella koko ajan sekä itseään että seksikumppaniaan, jotta molemmat saavat täydellisen tyydytyksen.

Jostain syystä pelkään, että se, joka yrittää täyttää kaikki nämä vaatimukset, murtuu ensimmäiseksi. Esimerkiksi oikeaa mielenrauhaa ja tasapainoa ei voi saavuttaa suorittamalla elämää. Vaikken ole niitä itsekään vielä löytänyt, olen tästä aivan varma.

On tärkeää tehdä elämässään hyviä valintoja, jotka auttavat pysymään terveenä. Minusta aika harvalla on kuitenkaan varaa osoitella sormella niitä, jotka eivät halua tuntea huonoa omaatuntoa joka asiasta, jonka tekevät terveyssuositusten vastaisesti. On myös pelottavaa, jos sairastuneita aletaan osoitella sormella ja yhä enemmän ja enemmän ääneenkin ajatella, että itsepähän ovat sairautensa hankkineet.

Voi hitto, en osaa pukeutua oikein

Tietenkin se on niin, ettei ihminen saa pukeutua, miten lystää. Ainakin asia on niin pukeutumisneuvoja Tuija Kauppisen mielestä, joka kirjoittaa Hesarin yleisönosastossa (10.1.) otsikolla ”Hyvä pukeutuminen on osa hyvää käytöstä”. Kirjoitus on vastaus Ossi Salinin kirjoittamaan tekstiin, jossa nähtävästi todettiin, ”että ulkonäköpaineita töissä on suurenneltu.”

Kauppisella on – tietysti - oma lehmä ojassa, ja itse olen – tietysti - hieman liian skeptinen kaikkea tyyli- yms. neuvontaa kohtaan. Mutta kuitenkin… hieman taas nousi höyry korvista… Olen iän kaiken ollut onnellinen, että minun ei tarvitse pukeutua työhöni muutoin kuin oman ns. tyylini mukaan. En viihtyisi työssäni, jos minun pitäisi käyttää vaatteita, jotka eivät tunnu omilta (pois lukien ehkä niiden ammatinharjoittajien vaatteet, jotka perustuvat pelkkään käytännöllisyyteen, kuten arktisten naparetkeilijöiden lämpöön keskittyvät vaatteet, joissa todennäköisesti viihtyisin oikein hyvin, jos olisin arktisissa olosuhteissa).

Mikäli oikein ymmärrän, Kauppisen mukaan hyvän pukeutumisen osia ovat mm. tyylikkäät hiukset, sopivan alhainen paino, meikkaus ja oikeiden värien käyttäminen vaatteissa. Pitäisi varmaan sitten mennä värianalyysiin, opetella meikkaamaan, laihduttaa reilusti ja muistata föönata ja suihkutella hiukset suihkeilla aamuisin. Sitten olisin varmasti tyylikäs ja ”ilostuttaisin” kaikkia mukaan lukien itseäni, kuten Kauppinen uskoo hyvien pukeutujien tekevän. Tai sitten en ilahduttaisi itseäni ainakaan, sillä tuntisin oloni lähinnä omituiseksi. Tai ainakin olisin vihainen siitä, että sängystä on kömmittävä ylös paljon aiemmin, jotta ehdin tuunata itseni tyylikkääksi.

Ei kai voi minkään sille, että pukeutumisen perusteella ihmisestä tehdään kaikenlaisia johtopäätöksiä. Mutta onko todella niin, että esim. meikin käyttö voidaan laskea siistiin ulkoasuun? Että ihminen ei ota toisia huomioon, jollei meikkaa? Entäpä jos minä koen ihmisen, jonka ulkoasu on viimeisen päälle huoliteltu, ainakin ennen parempaa tutustumista helposti vaikeasti lähestyttäväksi? En tunne kuuluvani samaan porukkaan.

Pahoin pelkään myös, että huoliteltu pukeutuminen määritellään Kauppisen päässä liian kapeasti. Voiko vaikkapa hevari olla huolitellusti pukeutunut? Minusta voi, ja varsinkin hevari voi olla tyylikäs (haluan täsmentää, etten tässä ensisijaisesti viittaa kasarihevareihin).

Kauppisen mukaan ”Hyvä pukeutuminen ja huoliteltu yleisolemus ovat miltei yhtä tärkeitä kuin hyvä käytös.” Lisäksi ”Omalle vartalotyypille, iälle, asemalle ja persoonalle valitut vaatteet kertovat aistikkuudesta, tunneosaamisesta ja ymmärryksestä, jopa yleissivistyksestä.” Ai miten niin? Vaikka hyvällä ulkokuorella voi päästä varmasti ainakin helpommin pitkälle, ulkokuori ei koskaan kerro ihmisen yleissivistyksestä muuta kuin korkeintaan sen hippusen, että ihminen tietää, miten mihinkin tilanteeseen on pukeuduttava, eikä esimerkiksi mene iltapukujuhliin reikäisissä farkuissa. Itse asiassa uskon, että liiallinen huomion kiinnittäminen ulkonäköön voi olla paras tapa antaa se vaikutelma, ettei yleissivistystä ole – mutta tosiaan vain liiallinen.

Entäpä nuo aistikkuus ja tunneosaaminen? Ensiksikin, ei joka paikassa ole mitenkään tarpeellista näyttää aistikkaalta. Toiseksi, miten ihmeessä tunneosaaminen näkyisi pukeutumisesta? Ns. hyvä pukeutuminen (miten se sitten halutaan rajata?) kertoo vain siitä, että ihminen osaa pukeutua, ei se kerro mitään siitä, miten hän osaa tulla toisten ihmisten kanssa toimeen, miten hän osaa asettua toisten asemaan, miten hän osaa lukea ihmisten tunnetiloja.

Hyvät ihmiset, katsokaa nyt ihan oikeasti sinne ulkokuoren alle! Eihän tästä muutoin mitään tule!

”Oman taivaan tänne loin…”

Luinpa sitten Alexandra Salmelan kohutun teoksen, joka nimessään yhdistää maagisen luvun 27 ja Nightwishin Kuolema tekee taiteilijan -biisin nimen. Tämä Tuomas Holopaisen sanoitus ei ole minulle koskaan täysin avautunut, mutta eipä Salmelakaan taida lainata siitä muuta kuin nuo kolme sanaa - ellei sitten melkein koko ideaa romaaniinsa…

27 eli kuolema tekee taiteilijan kertoo Angiesta, jonka oikea nimi on Marta ja joka opiskelee Prahassa. Mutta sitten iskee ikäkriisi. 27 vuotta tulee täyteen, ja senikäisinähän kaikki suuret taiteilijat – kuten vaikkapa Kurt Cobain ja Jim Morrison – ovat Angien mielestä kuolleet. Niinpä Angie uskoo, että hänenkin on saavutettava jotain, tehtävä merkittävä taiteellinen teko ennen kuin täyttää 28 – niin, ja kuoltava sitten pois.

Luomistyö ei ota gradunteon ohessa lähteäkseen Prahassa, joten Angie käyttää tielleen tulleen tilaisuuden hyväkseen ja lähtee Suomeen, jossa hän majoittuu erään pikkukylän erään saunan yhteyteen. Varsinaisessa talossa asuu lapsiperhe, jonka äiti Piia on jonkinlainen tiukkishippi ja isä Marko hieman rennompi ja joka ajaa Opel Astralla.

Angie pyrkii kirjoittamaan hyvää mutta kirjoittaa kaikenlaista shittiä – niinhän kai usein käy, kun yrittää tehdä taidetta. Vähintään yhtä mielenkiintoista on se, mitä tapahtuu, kun Angie tutustuu varsinkin ”isäntäperheensä” äitiin Piiaan. Piia alkaa muuttua, sekoilla - vaikkei voi sanoa, että hän olisi siihenkään asti kovin täyspäinen ollut.

Teoksen tarina ei ole yhtä erikoinen kuin sen kertomatapa. Kertojana on ajoittain Angie, mutta yhtä lailla tarinaa näyttävät omista näkökulmistaan Kassandra-kissa, Herra Possu, joka on Piian ja Markon kuopuksen Pikku Papsun pehmolelu sekä Astra, joka todellakin on tuo edellä mainittu Opel Astra -henkilöauto. Tätä voisi kutsua kikkailuksi, mutta itse asiassa vain tuo Astra ärsytti minua ja sekin vain siitä syystä, että auton kertomat pätkät on kirjoitettu kuin näytelmäksi, jonka henkilöt on nimetty repliikkien edellä tyyliin ”HÄN, JOKA AJAA” ja ”HÄN, JOKA ISTUU PELKÄÄJÄN PAIKALLA”. Näiden litanioiden lukeminen otti kieltämättä ajoittain hermoon.

Sen sijaan Herra Possu on jollain lailla hellyttävä. Se kertoo tilanteista kuin lapsi, joka ei ymmärrä onneksi aivan kaikkea. Herra Possu myös kuvittelee olevansa mukana tapahtumissa kuin paraskin toimija.

Kassandra-kissa sen sijaan on kyynisyyden perikuva ja sellaisena kiehtova. Sen kertomat jaksot on kaikki otsikoitu joksikin harhaksi: mukana ovat mm. romanttisen rakkauden harha, tehokkuuden harha ja läheisyyden harha. Kissaa ei paljoakaan mainita muiden kertojien osuuksissa, joten se tarkkailee asioita sivusta huomaamattomasti ja on minulle kuin jonkinlainen totuuden ääni, joka musertaa idyllin, jota ainakin Piia on yrittänyt rakentaa. Nähdessään Piian harrastavan miehensä Markon kanssa seksiä Kassandra toteaa: ”Ne yhtyvät. Ne kutsuvat sitä rakastelemiseksi, mutta se on hatarampaa kuin harha, se on silkkaa valetta.” Niin kyyninen tuo kissa on, eikä välttämättä aiheetta.

Angie vaikuttaa jossain määrin sekavalta haahuilijalta, joka haaveilee mahdottomuuksista – tai no miten sen nyt ottaa – mutta ei ole valmis pitkäjänteiseen työhön. Hän kirjoittaa tekstin, hylkää sen paremman (?) idean tullessa ja aloittaa alusta. Opinnotkin ovat siinä sivussa jäämässä kesken. Kuuluisuus, läpimurto, pitäisi tehdä nopeasti ja väkisin. Oletettavasti kovin moni taiteilija ei ole päätynyt kuitenkaan taiteilijaksi päättämällä olla taiteilija ja päättämällä kärsiä.

27 eli kuolema tekee taiteilijan veti minut mukaansa. Uskon, että osasyynä olivat nuo kiintoisat kertojat, erilaiset näkökulmat. Yhdellä kertojalla kerrottuna tarina ei välttämättä olisi ollut yhtä kiinnostava. Tai sitten siitä pitäisi tehdä vakavampi ja kertojan pitäisi olla oikeasti itsetuhoinen – silloin tarina riipisi riittävästi. Nyt tarina sisältää paljon huumoria, eikä Angie oikeasti ole itsetuhoinen, vaikka mukamas kuvittelee, että olisi hienoa kuolla nuorena. Tuskin hänellä edes on kunnollista ikäkriisiä, sillä hän ei pohdi paljoakaan vanhenemiseen liittyviä asioita, ainoastaan tuota 27 ikävuotta, jonka hän luulee olevan maaginen. Ja hei! 27-vuotias on ihan oikeasti vielä todella nuori! Niin nuori näköjään, että kuvittelee itsemurhaa jotenkin hohdokkaaksi jutuksi.

Kieli on - varsinkin virheineen - hauska asia

Bongasin Iltalehdestä, että Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa on keräilty vuoden mittaan – aivan minun tietämättäni ilmeisesti jo neljänteen kertaan – lehtien kielikukkasia.

Kaikkien iloksi linkitän tuon kielikeskuksen listan tähän.