Nopeaa luettavaa

Vaikka ajattelen kovasti olevani kirjallisuuden harrastaja, tässä blogissa on hävyttömän vähän kerrottu, mitä lueskelen parhaillaan tai mitä olen saanut viimemmäksi luetuksi. Otetaan nyt esille kaksi kirjaa, joiden lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, mutta jotka toimivat hyvin ainakin pikaisina välipaloina, joten ne kannattaa esitellä. Muistan myös henkilökohtaisen näkökulman. ;)

Lueskelin pitkään hitaasti ja kankeasti – ehkä käsiin oli tarttunut vääränlaisia kirjojakin, tiedä häntä. Sinänsä kiinnostava Antti Hyryn Uuni olisi pitänyt lukea pienessä hetkessä ja Viktor Pelevinin Viides maailmanvalta oli paitsi kiinnostava kuvaus nyky-Moskovan vampyyreista, myös aivan liian filosofisen monimutkainen minulle – oli filosofia sitten ironiaa eli ei.

Näiden kirjojen jälkeen tarvitsin jotain helpompaa ja luinkin pari kirjaa suit sait sukkelaan. Ne olivat Arto Paasilinnan Ulvova mylläri ja Eppu Nuotion Varjo.

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri

Paasilinnan Ulvova myllärihän on suomalainen klassikko, josta on tehty elokuvakin ennen kuin minä olen ehtinyt kymmentä vuotta täyttää. Teos kertoo kylähullu Gunnar Huttusesta, joka saa kokea aika vastenmielistä kohtelua asuinkylänsä muilta asukkailta, vaikka pitää myllyään ihan asiallisesti. Erilaisuus taitaa kuitenkin pelottaa kyläläisiä liikaa, eivätkä he tiedä, miten suhtautua mm. siihen, että Gunnar ulvoo, milloin sattuu ulvottamaan.

Onneksi mukaan mahtuu Gunnarin liikuttava rakkaustarina kerhoneuvoja Sanelma Käyrämön kanssa ja poliisi Portimo, joka asettuu kylähullun puolelle. Ymmärrän, että tarinasta voi löytää huumoria, mutta toisaalta siinä on melkoisen surullinen pohjavire. Vai mitä muuta voisi sanoa, kun Gunnar toimitetaan mielisairaalaan ja sieltä karattuaan hän joutuu elämään erakkona keskellä metsää piilotellen?

Mielenterveysongelmista kärsii tietysti se, joka sairauksia sairastaa, mutta Gunnarin tapauksessa tulee mieleen, että muut kyläläiset kuvittelevat kärsivänsä niistä vielä enemmän. Gunnar ei ole kenellekään vaaraksi, ellei häntä usuteta nurkkaan, ja kuka tahansa voi olla vaaraksi toisille, jos tarpeeksi nurkkaan usutetaan.

Gunnar olisi myös ollut vähään tyytyväinen: jos hän olisi voinut mukavasti vain hoidella myllyään, hän ei olisi paljoa enempää vaatinut, ja kylällekin olisi ollut hänestä hyötyä. Mutta kun ei voida hyväksyä pientä outoutta, ei voida. Vai oliko Gunnar liian rehti muille kyläläisille? Hän kun ei suostunut millään ottamaan esimerkiksi ruokaa kaupasta ilmaiseksi, vaikka kauppias lähes pakotti hänet varastamaan? Gunnar lähti pois kaupasta ennemmin kuin jätti maksamatta.

Jos ei muuten innosta tutustua Paasilinnan tuotantoon, Ulvova mylläri kannattaa kuitenkin lukea. Se on nopealukuinen kirja, jolla on kuitenkin fiksua sanottavaa.

Eppu Nuotio: Varjo

Aloitin Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan lukemisen neljännestä osasta, koska se käsittelee oletettua kunniamurhaa ja aihe kiinnosti minua. Teos nappasikin minut mukavasti mukaansa heti karmeasta ruumiin löytymisestä lähtien. Luin sen innokkaasti loppuun saakka, ehkä siksi, että oli kiva lukea kirjaa, joka eteni sujuvasti ja jota lukiessa aivoja ei tarvinnut rasittaa liikaa.

Onnistuin myös ilmeisesti olemaan liikoja välittämättä kirjan heikkouksista, vaikka motkotinkin niistä lukuprosessin aikana ja motkotan nyt vielä täällä blogissakin. Päähenkilö Pii Marin on toimittaja, jolla on ollut suhde poliisiin nimeltä Juha Heino. Nyt Pii näkee merkkejä siitä, että Heinolla on suhde esimieheensä Reija Haukkaan, joka on kaiken lisäksi raskaana. Koska Pii ja Heino näyttävät olevan sarjan suuri lemmenpari, tästähän voisi repiä vaikka millaista kolmiodraamaa. Mutta ei. Mielestäni Piin epäilykset heräävät ilman minkäänlaisia perusteita. Häntä ei kuitenkaan kuvata niin mustasukkaisena, että perusteeton epäily voitaisiin hyväksyä. Vai luinko minä kirjan kovin huonosti, koska en nähnyt merkkiäkään siitä, että Juha Heinolla voisi olla suhde esimieheensä?

Kirjan loppuhuipennuksessa on toinen käsittämätön kämmi. Jännitystä tiivistetään hyvin, ja päästään kohtaan, jossa eräs tarinan henkilöistä toteaa, että keskustassa on tapahtunut pommiräjähdys. Sitten tämä jännite puretaan siten, että kerrotaan vain yhdellä virkkeellä, että murhaaja saatiin kiinni ja kaikilla on kaikki hyvin. Kaikki pelon ainekset jätetään käyttämättä. Lukija lukee innoissaan, pelkää, kuka pommiräjähdyksessä kuolee – ja sitten hänet tiputetaan suoraan ratkaistuun tilanteeseen. Olisi voinut pitää jännityksessä edes vähän aikaa.

Entäpä sitten tuo kunniamurha? Asetelma on mielenkiintoinen: muslimiperheen tytär on murhattu päivänä, jona hän meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Koska Pii itsekin on monikulttuurinen – hänen isänsä on Afrikasta – on selvää, että kirja ymmärtää maahanmuuttajia. Ja siinä se onnistuu, sillä Varjo ei esitä mitään kansallisuutta hyvänä tai pahana vaan näyttää julmuutta ja hyvyyttä ihmisissä kulttuurista riippumatta. Sillä tavoin se luo ymmärrystä - aidonoloiset ihmiskohtalot toimivat siinä paremmin kuin liian siloitellut kuvat virheettömistä ihmisistä.

Varjo on siis sujuvaa luettavaa, itse asiassa niin sujuvaa, että ihmetyttää, kuinka Eppu Nuotio on tehnyt nuo mokat, joista kirjoitin. Mutta onhan useimmissa kirjoissa heikkoutensa. Kokonaisuutena Pii Marinin elämä vaikutti ihan mielenkiintoiselta, joten luulenpa, että siihen voi tutustua jatkossakin.