Saatko uskonnosta näppylöitä? – Kokeile siedätyshoitoa!

Paljon on puolustettu näkemystä, että Suvivirsi pitää säilyttää koulujen kevätjuhlissa ja että joulujuhlissa pitää saada esittää kristillisiä joulukuvaelmia. Mutta nyt teologian tohtori Soili Tiimonen esittää näille asioille perustelun, jonka kaltaista ainakaan minä en ole koskaan kuullut. Ne ovat hänen mukaansa allergian hoidossa käytettävän siedätyshoidon kaltaista toimintaa.

Tiimonen kirjoittaa aiheesta Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa tänään. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että monet ihmiset voisivat mielellään päästä eroon ”yliherkkyysreaktiostaan” kaikkea uskonnollisuuteen viittaavaa kohtaan. On järjetöntä, että nostetaan melua vaikkapa siitä, että jollakulla on kaulassaan ristiriipus. Mutta että kaikille annettaisiin Tiimosen kuvaamaa siedätyshoitoa, se on käsittämätöntä.

Tiimonen vertaa allergioiden hoidossa käytettyä siedätystä koulujen uskontokasvatukseen seuraavasti: ”Samankaltaista uskonnon siedätyshoitoa kaivattaisiin monikulttuurisuuden lisääntyessä myös kouluihin ja päiväkoteihin. Niiden juhlista ei pitäisi karsia suvivirren ja uskonnollisten joululaulujen kaltaisia perinteitä. / Myös joulu- ja kevätkirkko sekä uskonnolliset päivänavaukset ovat uskonnottomille vapaaehtoisia. Hyvin hoidettuina niistä olisi apua siedätyskasvatuksessa.”

Olen täysin hämmentynyt. Kuinka tällaista voisi perustella monikulttuurisuudella? Kysymyshän olisi siitä, että kaikille syötettäisiin pakolla kristinuskoa. Eikös se ole yksikulttuurista? Sitä paitsi käsitykseni mukaan maahanmuuttajia ei erityisemmin häiritse se, että suomalaisilla on oma uskontonsa. Heitä eivät haittaa suvivirret, vaan niistä pitävät meteliä syntyperäiset suomalaiset. Ehkäpä Tiimonen pelkääkin, ettei kristinusko pärjää monikulttuurisessa yhteiskunnassa, vai mistä on kyse? Monet täällä tarvitsisivat varmaan enemmän siedätyshoitoa siinä, että kestävät sen, että jollakulla toisella onkin huivi päässä, vaikka itsellä ei ole.

En todellakaan vastusta sitä, että koulussa käsitellään uskontoja. Olen myös sitä mieltä, että suomalaisten on tarpeen olla enemmän perillä kristinuskosta kuin muista uskonnoista, koska kulttuurissamme on niin paljon viittauksia nimenomaan kristinuskoon. Mutta jumalanpalveluksiin ei ketään voi pakottaa, sillä uskonnonharjoittamisen pitää kyllä olla oma asia. Minusta on myös häiritsevää, että kouluissa saa pitää uskonnollisia päivänavauksia, koska nekin ovat aina yhden uskonnon ja näkemyksen mukaisia. Nyt niistä meuhkaa pieni vähemmistö, mutta aika iso joukko alkaisi meuhkata, jos vaikkapa muslimit pitäisivät kouluissa islamin mukaisia aamunavauksia, joissa myös rukoiltaisiin (niin, niissä kristillisissäkin päivänavauksissa nimittäin rukoillaan, vaikka niin ei saisi tehdä).

Ketään ei minusta tarvitse siedättää johonkin uskontoon, sillä se on vain toinen sana pakkosyötölle, eikä sillä ole mitään tekemistä esim. suvaitsevaisuuskasvatuksen kanssa. Järkeä siedättämisessä olisi vain silloin, jos joku on uskonnollisuuden niin traumatisoima, että jokainen uskonnollinen viittaus (esim. kirkon ohi käveleminen) aiheuttaa niin pahan ahdistuksen, ettei normaalielämästä tule mitään. Mutta tuollaisessa tapauksessa siedätyshoidoksi ei voi todellakaan suositella joulukirkkoa, vaan ihminen tarvitsee pitkäaikaista terapiaa.

En tahdo jauhaa paskaa

Alkoi tuossa Suomen huippumalli haussa -ohjelmaa katsoessa ärsyttää asia, josta jaksavat kaikki luonteeltaan minun kaltaiseni aika ajoin jauhaa. Jos tämä kuulostaa vanhan vääntämiseltä, pompatkaa yli.

Inhoan sitä, että yltiöpäistä sosiaalisuutta ja small talkin jauhamista pidetään merkkinä paremmuudesta. Huippiksessa kilpailijat vietiin Marimekon muotinäytökseen, ja sitten innolla tarkasteltiin, kuinka sosiaalisia he siellä ovat. Hei come on! Jotkut cocktail-kutsut ja paskan jauhaminen niissä eivät todellakaan todista sitä, kuinka yhteistyökykyinen ihminen on työtilanteessa.

Ymmärrän aivan täysin ihmisiä, jotka eivät halua jutustella yhdentekeviä. Olen ollut yksissä julkkisbileissä, ja luoja paratkoon, ne olivat tylsimmät juhlat, joissa olen koskaan ollut. Huippiksen kilpailijat ovat tosin niin nuoria, että osa heistä voi jo senkin takia vielä innostua ja alkaa kirkua, kun tapaa jonkun, joka on ollut joskus lehdessä tai televisiossa.

En ole itsekään varsinaisesti nainen, joka puhuu vähän mutta asiaa. Silti täytyy myöntää, että minua ei yleensä innostuta puhua vieraiden ihmisten kanssa silkkaa soopaa. Se on tylsää ajanhukkaa. Tiedän kyllä, että joissain tilanteissa on kohteliasta jutella niitä näitä ja toki vieraidenkin ihmisten kanssa voi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja. En kuitenkaan todellakaan ymmärrä, miten vaikkapa työssä menestyminen voisi olla kiinni small talkista – useimmissa töissä kai on tärkeämpää puhua ihan puhdasta asiaa.

Toki monissa ammateissa on tärkeää tehdä ihmisten olo jutustelulla mukavaksi ja sosiaalisten suhteiden taidot ovat tärkeitä. Arvostan kyllä ihmisiä, jotka osaavat olla hyvää seuraa. Myös työn saannissa sosiaalisilla taidoilla on suuri merkitys. Mutta eivät sosiaaliset taidot ole pelkkää tyhjänjauhamista. Palkkaisitko sinä ihmisen, joka ainoastaan puhuu paljon muttei oikeastaan sano mitään? On ärsyttävää, että sosiaalisempaa ihmistä pidetään automaattisesti myös tehokkaampana ja kaikin puolin parempana työntekijänä. Siinä on unohdettu se, että ensimmäinen asia, joka ihmisten pitäisi oppia puheviestinnästä, on se, että tärkein puheviestintätaito on kuuntelemisen taito.

Ihmissatama

Tauti vain jatkuu, kaksi eri diagnoosiakin on, ja töistä olen ollut poissa melkein koko viime ja tämän viikon. Jonkin verran olen lukenut ja ruutua tuijotellut, joten lienee parasta raportoida. Aloitetaan kirjasta, jonka luin loppuun tässä sairastaessani.

John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen teki aikanaan suuren vaikutuksen, ja niinpä minun oli pakko lukea myös hänen toinen suomennettu teoksensa Ihmissatama. Sitä voi suositella melkein yhtä lämpimästi kuin Ystävät hämärän jälkeen -teostakin.

Domarö on outo paikka. Toisaalta se on idyllinen saari, mutta toisaalta siellä katoilee ihmisiä oudosti. Nuorin kadonneista on Maja, kuusivuotias tyttö, joka vain häviää ollessaan vanhempiensa Andersin ja Cecilian kanssa tutustumassa Gåvastenin majakkasaareen. Vaikka meri on jäässä, Maja ei kadotessaan jätä jälkeäkään.

Majan katoaminen muuttaa ilmeisesti Andersia ja Ceciliaa niin, että nämä eroavat. Anders romahtaa ehkä vielä pahemmin kuin vaimonsa, mutta palaa erittäin humalahakuisena saarelle, jossa tapaa isoäitinsä Anna-Gretan ja tämän pitkäaikaisen kumppanin Simonin. Vähitellen Anders alkaa erinäisiä merkkejä nähtyään uskoa, että Maja on hänen mökissään ja että tämän voisi pelastaa.

Domaröllä asuu monta mielenkiintoista henkilöä, joihin kannattaa tutustua. Isoäiti Anna-Greta on mm. kuuluisa siitä, että on käyttänyt tullialusta pirtun salakuljettamiseen. Saarella asuu myös Elin, entinen kohujulkkis, joka rumentaa tahallisesti itseään – ja joka kokee karmaisevan kohtalon.

Yliluonnollisuus lisääntyy teoksessa sen edetessä. Käy mm. ilmi, että Simonilla on toukka/mato, jonka avulla hän pystyy hallitsemaan vettä. Käy ilmi, että kaksi kadonnutta lapsuudessa kiusattua poikaa on palannut – vanhentumattomina ja valmiina tekemään kauheuksia.

Meri hallitsee saarelaisia ja kirjaa. En ole koskaan elänyt saaristossa enkä oikeastaan edes meren rannalla muutamaa kuukautta lukuun ottamatta, mutta vanhat mielikuvat meren suuruudesta, myyttisyydestä ja vaarallisuudesta saavat Ihmissatamassa uudenlaisen tulkinnan.

Niin kuin Ystävät hämärän jälkeen Ihmissatamakin on sekä karu että jollain lailla myös lohdullinen kertomus. Se on hyvin kerrottu, persoonallinen kummitustarina, jota voi suositella kaikille, jotka pitävät tarinoista, joissa on yliluonnollisia elementtejä.

Saako itsekin kävelemään pystyvän taluttaa?

Häiden järjestely aiheuttaa varmasti stressiä kenelle tahansa, vaikka juhla ei niin suuri olisikaan. Jos joskus menen naimisiin, en tahtoisi isoja häitä, en vuoden järjestelyjä enkä stressiä pikku yksityiskohdista. Haluaisin pienet ja rennot häät.

Tällaista ylellisyyttä ei ole suotu prinsessa Victorialle, jonka häät ovat sen verran julkiset ja viralliset, että jokainen yksityiskohta on mietittävä tarkkaan. Ja varmaan Victoria mielellään miettiikin, kun on viimein saanut vanhempiensa hyväksynnän puolisolleen ja pääsee naimisiin. Ongelmana vain on se, että yksi jos toinenkin katsoo asiakseen kommentoida prinsessan häätoiveita.



Nyt kirkonmiehet ovat Ruotsissa hermostuneet siitä, että Victoria tahtoisi isänsä saattavan hänet alttarille. ”Isän saattelun ja morsiamen luovutuksen puolisolle ei katsota sopivan ruotsalaiseen kulttuuriin, joka korostaa puolisoiden tasavertaisuutta. Morsiamenluovutuksen taustalla nähdään arvomaailma, jossa isä luovuttaa käskyvallan tyttäreensä tämän puolisolle”, kirjoittaa Helsingin Sanomat.

Suomalaisetkin kantavat kortensa kekoon nettikeskustelussa ja tappelevat siitä, antaako Victoria tasa-arvon kannalta huonon esimerkin, jos isä taluttaa hänet alttarille, vai pitäisikö hänen ihan itse saada päättää, miten toimitaan hänen ihan omissa häissään. Lisäksi väännetään kättä mm. siitä, onko morsiamen saattaminen alttarille perinne täällä Pohjolassakin vai onko se amerikkalaista vaikutusta, joka on tullut tänne, kun olemme tuijottaneet rapakon takana tuotettuja televisiosarjoja.

Itseni on vähän vaikea ymmärtää tätä ”hälyä”. Toivon, että Victoria tekee niin kuin itse haluaa, mikäli se vain Danielinkin mielestä on hyvä ajatus. Sehän se olisi tasa-arvoa, että he päättäisivät tuosta asiasta yhdessä. Oli vihkitoimitus millainen tahansa, se ei määrää, onko liitto tasa-arvoinen. Kuinkahan monen avioparin kohdalla jompikumpi pompottaa toista, vaikka kuinka olisi kävelty alttarille vierekkäin tasa-arvoa osoittaen?

Eräässä nettikommentissa otettiin tosiaan esille se, että Victoria on esimerkkinä muille. Tulisiko Ruotsista siis epätasa-arvoisempi, jos morsiamet prinsessan esimerkkiä noudattaen pyytäisivät isänsä taluttamaan heidät alttarille? Tuskinpa. Voisi käydä niin, että moni morsian jopa lähentyisi isäänsä. Ja jotenkin olisi vaikea uskoa, että tuon rituaalin lisääntyminen saisi nykynaiset palaamaan aikaan, jolloin mies määräsi kaikesta. Älkää nyt edes kuvitelko!

Alas turha pihiys!

Rakastan kaikenlaista tavaraa, jolla ei varsinaisesti tee mitään. En ole perinteinen shoppaaja, joka hinkuaa vaatekauppoihin niin koti- kuin ulkomailla, mutta saan silti rahaa kulumaan, enkä ole rahasta tarkka. Tänään esimerkiksi tuli – yskimisen ja lepäilyn lisäksi – tehtyä yli 200 punnan Visa-ostos. Ok, saan rahasta ¾ takaisin, sillä ostin porukalle liput The Phantom of the Opera -musikaaliin Lontooseen heinäkuuksi. Mikä voisikaan olla fiksumpi ostos? Ensin saa pari kuukautta hehkutella, että on menossa katsomaan hienoa teatteriesitystä, sitten näkee sen ja sitten vain jälkihehkuttelemaan.

Leena Maria Aula kirjoittaa Oliviassa (5/10) hieman erilaisesta suhtautumisesta rahaan: hän ei tunnu pystyvän ostamaan spontaanin vapautuneesti mitään, koska on niin tarkka rahankäytöstään, vaikkei ilmeisesti rahasta olekaan pulaa. Hän kertoo kärsivänsä päivätolkulla, jos on tehnyt 10 euron heräteostoksen. Toisaalta hän kertoo: ”Joissakin asioissa teen poikkeuksen. Olen opetellut tuhlaamaan ruokakaupassa, ostoslista kädessä ja harkiten. Voin ostaa viidenkympin kasvovoiteen silmääkään räpäyttämättä, koska pystyn järkeistämään ostoksen kauneussyillä.”

Niinpä, itse asiassa kysymys on aika monien kohdalla valinnoista. On varmasti ihmisiä, joilla ei ole varaa matkustella tai ostella kokolihaa. Mutta on varmasti myös ihmisiä, joilla ei muka ole varaa tehdä ulkomaanmatkaa mutta jotka ostavat tuosta noin vain 150 euron mekon, vaikkei erityistä akuuttia mekkotarvetta olekaan. Kun seuraavana päivänä ostaa spontaanisti samanhintaiset kengät ja seuraavalla viikolla pari viidenkympin vaateostosta, kuluttaa ikään kuin huomaamattaan summan, jolla toinen matkustelee jo kummasti.

Olisi hyvä, jos kykenisi sekä säästämään isompiin ostoksiin, kuten matkoihin, että ilahduttamaan itseään ajoittain huolettomasti ostamalla jotain mukavaa mielensä mukaan. Oma rahankäyttöni ei oikeastaan ole tuollaista, mutta ilmeisesti osaan pitää sen sopivissa rajoissa. Myönnettäköön, etten ole kyllä koskaan osannut oikeasti köyhäillä ja kieltäytyä ostamisesta. Monet tavarat olisin voinut jättää ostamatta, mutta toisaalta olen aika onnellinen siitä, etten koe sellaista pihiyttä kuin Leena Maria Aula. Olisi karmivaa, jos ensin tekisi niska limassa töitä ja sitten kun saisi palkkansa, kokisi vain ahdistusta siitä, osaako olla tarpeeksi säästäväinen. Jos ihmisellä on varaa hassujen, tarpeettomienkin tavaroiden ostoon, pitäisi hänen siitä sopivassa määrin osata nauttiakin. Vähemmän materian perään voisin minäkin olla, mutta kyllä turhasta mutta mukavasta tavarasta saa iloitakin.

Sairaistakin tykätään, näköjään

Sain Anzilta viikko sitten tunnustuksen, jo toisen häneltä. Kiitoksia kovin paljon! En reagoinut siihen ihan heti, ja sitten tauti kaatoi petiin aika tehokkaasti. Olen kokenut mm. elämäni yskän, ihme kun keuhkot eivät ole pullahtaneet ulos, mutta sen verran on yskimisestä jälkiä tullut, että nauraminen sattuu rasittuneisiin kylkiin. On parasta siis katsella vain vakavia elokuvia ja sarjoja. Eilinen Housekin oli liian hauska.

Voimat ovat sen verran vähissä, etten nyt jaa tätä palkintoa sinänsä eteenpäin. Pidän monista blogeista. Jos blogisi löytyy sivupalkistani tai olen käynyt siellä kommentoimassa, voit halutessasi ottaa tunnustuksen omaksesi.

Nopeaa luettavaa

Vaikka ajattelen kovasti olevani kirjallisuuden harrastaja, tässä blogissa on hävyttömän vähän kerrottu, mitä lueskelen parhaillaan tai mitä olen saanut viimemmäksi luetuksi. Otetaan nyt esille kaksi kirjaa, joiden lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, mutta jotka toimivat hyvin ainakin pikaisina välipaloina, joten ne kannattaa esitellä. Muistan myös henkilökohtaisen näkökulman. ;)

Lueskelin pitkään hitaasti ja kankeasti – ehkä käsiin oli tarttunut vääränlaisia kirjojakin, tiedä häntä. Sinänsä kiinnostava Antti Hyryn Uuni olisi pitänyt lukea pienessä hetkessä ja Viktor Pelevinin Viides maailmanvalta oli paitsi kiinnostava kuvaus nyky-Moskovan vampyyreista, myös aivan liian filosofisen monimutkainen minulle – oli filosofia sitten ironiaa eli ei.

Näiden kirjojen jälkeen tarvitsin jotain helpompaa ja luinkin pari kirjaa suit sait sukkelaan. Ne olivat Arto Paasilinnan Ulvova mylläri ja Eppu Nuotion Varjo.

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri

Paasilinnan Ulvova myllärihän on suomalainen klassikko, josta on tehty elokuvakin ennen kuin minä olen ehtinyt kymmentä vuotta täyttää. Teos kertoo kylähullu Gunnar Huttusesta, joka saa kokea aika vastenmielistä kohtelua asuinkylänsä muilta asukkailta, vaikka pitää myllyään ihan asiallisesti. Erilaisuus taitaa kuitenkin pelottaa kyläläisiä liikaa, eivätkä he tiedä, miten suhtautua mm. siihen, että Gunnar ulvoo, milloin sattuu ulvottamaan.

Onneksi mukaan mahtuu Gunnarin liikuttava rakkaustarina kerhoneuvoja Sanelma Käyrämön kanssa ja poliisi Portimo, joka asettuu kylähullun puolelle. Ymmärrän, että tarinasta voi löytää huumoria, mutta toisaalta siinä on melkoisen surullinen pohjavire. Vai mitä muuta voisi sanoa, kun Gunnar toimitetaan mielisairaalaan ja sieltä karattuaan hän joutuu elämään erakkona keskellä metsää piilotellen?

Mielenterveysongelmista kärsii tietysti se, joka sairauksia sairastaa, mutta Gunnarin tapauksessa tulee mieleen, että muut kyläläiset kuvittelevat kärsivänsä niistä vielä enemmän. Gunnar ei ole kenellekään vaaraksi, ellei häntä usuteta nurkkaan, ja kuka tahansa voi olla vaaraksi toisille, jos tarpeeksi nurkkaan usutetaan.

Gunnar olisi myös ollut vähään tyytyväinen: jos hän olisi voinut mukavasti vain hoidella myllyään, hän ei olisi paljoa enempää vaatinut, ja kylällekin olisi ollut hänestä hyötyä. Mutta kun ei voida hyväksyä pientä outoutta, ei voida. Vai oliko Gunnar liian rehti muille kyläläisille? Hän kun ei suostunut millään ottamaan esimerkiksi ruokaa kaupasta ilmaiseksi, vaikka kauppias lähes pakotti hänet varastamaan? Gunnar lähti pois kaupasta ennemmin kuin jätti maksamatta.

Jos ei muuten innosta tutustua Paasilinnan tuotantoon, Ulvova mylläri kannattaa kuitenkin lukea. Se on nopealukuinen kirja, jolla on kuitenkin fiksua sanottavaa.

Eppu Nuotio: Varjo

Aloitin Eppu Nuotion Pii Marin -sarjan lukemisen neljännestä osasta, koska se käsittelee oletettua kunniamurhaa ja aihe kiinnosti minua. Teos nappasikin minut mukavasti mukaansa heti karmeasta ruumiin löytymisestä lähtien. Luin sen innokkaasti loppuun saakka, ehkä siksi, että oli kiva lukea kirjaa, joka eteni sujuvasti ja jota lukiessa aivoja ei tarvinnut rasittaa liikaa.

Onnistuin myös ilmeisesti olemaan liikoja välittämättä kirjan heikkouksista, vaikka motkotinkin niistä lukuprosessin aikana ja motkotan nyt vielä täällä blogissakin. Päähenkilö Pii Marin on toimittaja, jolla on ollut suhde poliisiin nimeltä Juha Heino. Nyt Pii näkee merkkejä siitä, että Heinolla on suhde esimieheensä Reija Haukkaan, joka on kaiken lisäksi raskaana. Koska Pii ja Heino näyttävät olevan sarjan suuri lemmenpari, tästähän voisi repiä vaikka millaista kolmiodraamaa. Mutta ei. Mielestäni Piin epäilykset heräävät ilman minkäänlaisia perusteita. Häntä ei kuitenkaan kuvata niin mustasukkaisena, että perusteeton epäily voitaisiin hyväksyä. Vai luinko minä kirjan kovin huonosti, koska en nähnyt merkkiäkään siitä, että Juha Heinolla voisi olla suhde esimieheensä?

Kirjan loppuhuipennuksessa on toinen käsittämätön kämmi. Jännitystä tiivistetään hyvin, ja päästään kohtaan, jossa eräs tarinan henkilöistä toteaa, että keskustassa on tapahtunut pommiräjähdys. Sitten tämä jännite puretaan siten, että kerrotaan vain yhdellä virkkeellä, että murhaaja saatiin kiinni ja kaikilla on kaikki hyvin. Kaikki pelon ainekset jätetään käyttämättä. Lukija lukee innoissaan, pelkää, kuka pommiräjähdyksessä kuolee – ja sitten hänet tiputetaan suoraan ratkaistuun tilanteeseen. Olisi voinut pitää jännityksessä edes vähän aikaa.

Entäpä sitten tuo kunniamurha? Asetelma on mielenkiintoinen: muslimiperheen tytär on murhattu päivänä, jona hän meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Koska Pii itsekin on monikulttuurinen – hänen isänsä on Afrikasta – on selvää, että kirja ymmärtää maahanmuuttajia. Ja siinä se onnistuu, sillä Varjo ei esitä mitään kansallisuutta hyvänä tai pahana vaan näyttää julmuutta ja hyvyyttä ihmisissä kulttuurista riippumatta. Sillä tavoin se luo ymmärrystä - aidonoloiset ihmiskohtalot toimivat siinä paremmin kuin liian siloitellut kuvat virheettömistä ihmisistä.

Varjo on siis sujuvaa luettavaa, itse asiassa niin sujuvaa, että ihmetyttää, kuinka Eppu Nuotio on tehnyt nuo mokat, joista kirjoitin. Mutta onhan useimmissa kirjoissa heikkoutensa. Kokonaisuutena Pii Marinin elämä vaikutti ihan mielenkiintoiselta, joten luulenpa, että siihen voi tutustua jatkossakin.

Älä kaada ämpäristä verta luokkatoverisi päähän

Näyttävät jälleen tänään televisiossa Brian de Palman ohjaaman Carrien, joka perustuu Stephen Kingin kirjaan. Helsingin Sanomissa uikutetaan aivan aiheesta, että King-filmatisoinnit eivät keskimäärin oikein toimi. Carriestakaan kirjoittaja Timo Peltonen ei ole kovin vakuuttunut, vaikka ottaakin elokuvan mukaan seitsemän onnistuneen King-elokuvan listalleen.

Minusta Carrie on loistava kauhuelokuva. Ensiksikin se pelottaa. Elokuvan lopun verisenä ympäriinsä kulkeva Carrie (Sissy Spacek), joka päätään kääntämällä sulkee ihmisiä ovien taa kuolemaan, on pelottavimpia hahmoja, jonka olen elokuvissa nähnyt. Toiseksi elokuvalla on kaikesta telekineettisestä hömpästään huolimatta pointti. Se kuvaa ansiokkaasti aikuiseksi kasvamassa olevaa tyttöä, jonka uskovainen hirviöäiti ei ymmärrä, ettei puberteetille ole mitään vaihtoehtoa, että se tulee, eli elämänsä miten tahansa.



Elokuva näyttää armottomasti myös sen, että kiusaamisella on aina raja, eikä kenenkään tulisi kokeilla, kuinka pitkälle kiusanteossa voi mennä. Kiusaaminen ei ole pienessäkään määrin hyväksyttävää, mutta Carrie nostaa esille sen, etteivät ilkeyksien harrastajat koskaan oivalla, mitä sitten tapahtuu, kun heikoin saa tarpeekseen. Kenen vastuulla ovat ne kauheudet, jotka sitten tapahtuvat? Carriesta tulee hirviö, joka on tietenkin vastuussa teoistaan, mutta jos hän olisi saanut sekä kotona että koulussa hyväksyntää, miten eri tavalla hänen tanssiaisensa olisivatkaan menneet.



Jos joku ei sattumalta ole nähnyt Carrieta, kehotan digiboksitallennukseen. Tiedä sitten, pelottaako tämä elokuva muita, sillä kauhuhan on hyvin suhteellinen asia. Mutta ehkä juuri siksi se on kiehtovaa. Miksi minä pelkään todella paljon jotain, jolle joku muu nauraa? Miksi tämä elokuva pelottaa minua, mutta toinen ikävystyy kuoliaaksi sitä katsoessaan?

Älä kirjoita kirjoista liian henkilökohtaisesti

Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi (?) Helsingin Sanomat katsoi aiheelliseksi kirjoittaa netin kirja-arvioista. Alaviitteenä Sirpa Pääkkönen kirjoitti otsikolla ”Villi blogiviidakko kukoistaa netissä”. Alaotsikkona oli ”Henkilökohtaisuus hämärtää blogien kirja-arvioita.”

Aivan niin rajusti Pääkkönen ei hyökkää blogikirjoittelua kohtaan kuin alusta voisi päätellä – vai hyökkääkö? Vähän haiskahtaa siltä, että kirjoittajan mielestä henkilökohtaisuus on pahasta – ellei sitä sitten hallita suvereenisti, jolloin se ”tuo kirjoittajan lähelle lukijaa” ja lukijasta tuntuu, että hän lukee ”vanhan tutun” mielipiteitä.

Pääkkönen on törmännyt myös siihen, että kaikki blogit eivät ole nerokkaita. Hänen mielestään on jopa työlästä selailla valtavaa blogitulvaa, joka sisältää niin monen tasoisia tuotoksia. Bloggarit antavat tekstiensä myös rönsytä liikaa. Ja sitten on vielä niitäkin, jotka lopettavat blogin pitämisen ja – voi hyvänen aika sentään – eivät kuitenkaan tyhjennä nettiä tuotoksistaan vaan jättävät ne edelleen poloisten ihmisten luettaviksi.

Olen sitä mieltä, että ammattikriitikon pitääkin pitää päänsä kylmänä ja arvioida teoksen vahvuuksia ja heikkouksia niin, ettei oma ”mä tykkään / en tykkää” -tunne pääse vaikuttamaan liikaa. Mutta miksi muutkin eivät voisi kertoa, mitkä kirjat ovat hyviä, mitkä eivät? Ihmisen, joka lukee ainoastaan lukemisen palosta, on aivan turha jeesustella, kuinka vaikuttava rakenne tai merkittävä teema kirjalla oli, jos kirja ei kolahda. Itse luen mieluiten juuri sellaisia kirjallisuusblogeja, joissa bloggarin omat tuntemukset tulevat esiin, joista näkee, miten kirja on koskettanut, ärsyttänyt tai mitä tahansa muuta tunteellista.

Netissä on paljon paskaa. Mitä sitten? Etsivä löytää hyvät blogit, joita kannattaa lukea. Yhtä lailla ihmiset etsivät sopivia kenkiä kenkäkaupoista, eikä useinkaan kuule valitettavan, että onpas sitä niin paljon huonoja kenkiä, voivoi, onpas maailma ihan vääränlainen. En minäkään lue huonoja blogeja – en edes läheskään kaikkia hyviä, koska niitäkin on niin valtava määrä, että on pakko valita.

Blogeja voisi muuten kiittää siitä, että uskoakseni ihmiset kirjoittavat nyt paljon enemmän kuin koskaan. Hyvä on, osa heistä kirjoittaa todella huonosti, mutta miksi huonosti ei saisi kirjoittaa. Ei sillä maailmanmaineeseen pääse, mutta kirjoittaminen voi silti tuottaa iloa. Keskimäärin kovin monien ihmisten ei ole pakko lukea laaduttomia tekstejä. Ja kuinka kukaan oppisi kirjoittamaan hyvin, jos ei kirjoittaisi mitään?

Muuten, ei Pääkköstä ehkä tarvitse ottaa niin kovin vakavasti, vaikka tässä vaahtoankin. Hän luettelee monia hyviä kirjallisuusblogeja, vaikka toisaalta ei tunnu täysin tietävän, mikä on blogi. Naisen kirjoitus alkaa nimittäin näin: ”Ihmisistä ikävimpiä ovat kirjallisuuskriitikot ja kohtuuden ystävät, kirjailija Tommi Melender lainaa vapaasti Gustave Flaubertia maaliskuussa ilmestyneessä kirjallisuusblogissaan.” Itse en puhuisi edes blogin aloittamisesta ilmestymisenä (blogiteksti puolestaan voi tietysti ilmestyä). Lisäksi Melender on aloittanut bloginsa jo vuonna 2007, joten tuo kömpelö ilmaus ei voi viitatakaan blogin aloittamiseen. Hannu Marttilasta Pääkkönen puolestaan kirjoittaa, että tämä ”jatkaa eläkkeelle siirryttyään blogien kirjoittamista” – harmi vain, että minun ymmärtääkseni Marttilalla on vain yksi blogi… Kävisikö joku siis määrittelemässä blogin käsitteen Pääkköselle ennen kuin tämä kirjoittaa nettimaailmasta seuraavan kerran?

Damages alkaa jälleen

Nyt kaikki laatusarjan pariin! Tänään alkaa Nelosella klo 22 Damages-sarjan toinen tuotantokausi. Ensimmäisen esittämisestä Suomen televisiossa on jo aikaa, joten hieman jouduin kelailemaan, mitä sarjassa tapahtui, mutta se oli selvää, että vaikutuksen se teki.

Damagesin ensimmäinen tuotantokausi oli kahden lakinaisen taistelu. Maankuulu Patty Hewes (Glenn Close) palkkasi lakitoimistoonsa nuoren Ellen Parsonsin (Rose Byrne), joka yksityiselämänsä puolella suunnitteli häitä. Mutta kohta oli kuolleena Ellenin sulhanen, ja Ellenkin joutui murhayrityksen kohteeksi. Patty tuntui olevan kieroakin kierompi nainen, sillä hänellä oli jotenkin sormensa pelissä kaikessa siinä, mitä tapahtui.

Ainakin ensimmäinen tuotantokausi kertoi tarinansa aikarakenteen rikkoen ja vaati siten keskittymistä. Toisaalta katsoja oli varmasti koko ajan varpaillaan ja halusi tietää, kuka oli minkäkin kauhuteon takana. Glenn Close on sarjassa todella herkullisessa roolissa ja epäilenpä, että Rose Byrnen Ellen Parsons ei tule lainkaan häviämään Patty Hewesille.

Suosittelen sarjan mukaan hyppäämistä, vaikka ensimmäinen tuotantokausi olisikin jäänyt näkemättä, sillä se oli kuitenkin jollain lailla oma kokonaisuutensa, ja uskon, että tarinaan on varsin helppo päästä sisälle nyt tuotantokausien vaihteessa.