Miksi vampyyrit eivät keksineet kaamosta aikaisemmin?

Viime viikonloppuna Nelonen esitti vampyyrielokuvan 30 päivää kaamosta. Onneksi mieheni huomasi sen, koska minä tuskin olisin kiinnittänyt aiheeseen kummemmin huomiota – luen televisio-ohjelmat useimmiten kohtuullisen huonosti. Digiboksia käyttäen vietimme sitten yhtenä iltana aikaa Alaskassa vampyyrien armoilla.



Elokuva perustuu Steve Nilesin sarjakuvatarinaan, jonka kuvat on tehnyt Ben Templesmith. Mieheni löysi jostain netin syövereistä itse asiassa varsin hupaisan tiedon: tarina oli ensin synopsis elokuvaan, mutta koska kukaan ei halunnut filmata sitä, tehtiin synopsiksesta sarjakuva, joka puolestaan sai elokuvantekijätkin innostumaan. Niin tarina päätyi loppujen lopuksi myös elokuvaksi, miksi se alun perin oli tarkoitettukin.

Mistä tarinassa sitten on kyse? Alaskassa on pikkukaupunki, joka on kaamoksen vallassa joka vuosi kuukauden ajan. Sheriffi Ebenillä (Josh Hartnett) on ollut suhde Stella-nimisen naisen (Melissa George) kanssa. Stella on lähdössä kaamoksen ajaksi pois, mutta kuten arvata saattaa, hän joutuu pakosta jäämään kylään. Siinä sitten Eben yrittää pelastaa naisen, jota yhä rakastaa – ja samalla koko muunkin kaupungin – vampyyreilta, joista on tosi kivaa, kun aurinko ei nouse ollenkaan.

30 päivää kaamosta on häpeilemättömän verinen elokuva. Siinä vampyyrit yksinkertaisesti syövät ihmisiä ja ihmiset pakenevat vampyyreita ja piilottelevat niiltä. Paljon muuta ei sitten tapahdukaan.

Lähes ainut aivollinen asia elokuvassa on Draculan Renfieldin mieleen tuova hahmo, Ben Fosterin esittämä muukalainen, jonka sheriffi nakkaa oitis vankilaan ja joka siellä huutelee kauhukuviaan siitä, mitä kylälle tulee tapahtumaan, kun hänen ihailemansa vampyyrit saapuvat. Tämä on ehkä syvällisintä, mitä elokuvasta löytyy – ja myönnettäköön, ettei se ole kovin syvällistä. Mutta siitä huolimatta elokuva toimii. Vampyyrien verentahraiset naamat jäävät mieleen, ja vielä vähemmän voi unohtaa elokuvan loppupuolella kylänraitilla kävelevän lapsen, jonka katse on tyhjä ja jonka kasvot ovat yltä päältä veren tahrimat.

Pistä siis aivot narikkaan ja vuokraa elokuva vaikka vuokraamosta, jos et tullut sitä nyt televisiosta katsoneeksi. Heitä romanttinen vampyyrikäsitys romukoppaan ainakin hetkeksi ja yököty verisestä mässäilystä. Niin, ja jos romantiikkaa kaipaat, sitä tässä elokuvassa ei kovin paljon ole, mutta se, mitä vähä sitä on, toimii. Loppukohtausta voi kutsua liikuttavaksikin.