Collage Obsession #5

Viimeinkin oli aikaa pienelle inspiraatiohetkelle. Collage Obsession -haasteessa oli viidentenä kuvana tällainen:



Haastesanana oli ”kiinalainen”, mutta koska en käyttänyt kuvasta kuin toisen naishahmon päätä, ATC-kortistani ei tullut kovin kiinalaista. Mutta eipä tuo mitään. Kortin nimi on ”Yksisiipiset”.

Rakkaani, ritarini

Törmäsin tässä äskettäin tilanteeseen, jossa nuorehko naishenkilö torjui ajatuksen siitä, että miehen ritarillinen käyttäytyminen naista kohtaan olisi jotenkin positiivista. Ymmärsin, että nykyaikana nainen on niin tasa-arvoinen, että ritarillisuus on ilmeisesti jonkinlaista naisen alempiarvoisena pitämistä. Tilanne, josta puhuttiin, oli ymmärrettävästi ja aivan syystä saanut herneen menemään nenään, mutta jotenkin tuo ritarillisuus jäi silti mietityttämään minua.

Hermostun itsekin siitä, jos minua pidetään holhottavana, koska olen nainen. Hermostun myös esimerkiksi siitä, jos minua pidetään jotenkin kokemattomana aloittelijana työelämässä, koska näytän – mitä ilmeisimmin ihmisten kommenteista päätellen – selvästi nuoremmalta, kuin mitä olen, sillä sekin kielii epätasa-arvosta. Jotenkin minua ei kuitenkaan häiritse, eikä tasa-arvoani ole kaatamassa se, jos mies toimii vanhan ajan herrasmiehen tapaan: tuo joskus kukkia, kantaa painavammat kauppakassit ja ottaa kainaloon, kun sinne haluan.

Olenko nyt siis nainen, joka ei haluakaan olla tasa-arvoinen miehen kanssa? Annanko paapoa itseäni? Olenko miestä vähempiarvoinen siksi, että nautin kukkien saamisesta juuri siksi, että voin tuntea itseni naiseksi, kun saan romanttisesti mieheltä kukkia? Mielestäni en. Voin sitten vuorostani muistaa miestä jollain, mikä tekee hänen olonsa mukavaksi. Tuskin hän innostuisi saadessaan kukkia, mutta saattaapa innostuakin, jos ostan hänelle jotain muuta. Eikös se pointti juuri olekin se, että mies voi tuntea itsensä mieheksi naisen vierellä ja päinvastoin?

Tottahan toki ärsyynnyn siitä, jos jotakuta pidetään minua parempana, koska hän on mies. Mutta minusta tuntuu, etten törmää tällaisiin tilanteisiin kovin usein. Itse asiassa törmään niihin sen verran harvoin, että minusta on perusteltua laittaa epäasiallinen kohtelu silloin yksilön typeryyden piikkiin. Yhteiskunnassa kokonaisuutena en itse asiassa koe olevani epätasa-arvoinen vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikka sinänsä koenkin olevani epätasa-arvoinen aika monessa tilanteessa eri ihmisten kanssa.

En ole ainakaan perinteisessä mielessä ns. naisellinen nainen, jos nyt en mikään miehinenkään naissukupuolen edustaja. En halua heittäytyä prinsessaksi, jonka vuoksi miehen pitää antaa kaikkensa – mitäs tasa-arvoa sekään olisi? Mutta olisi kyllä ikävää, jos en saisi koskaan tuntea arkista ja välillä vaikka juhlallisempaakin ritarillisuutta itseäni kohtaan. Ritarillisuus tuntuu oikeassa kohdassa hyvältä. Kunhan vain muistaa, että on syytä muistaa ottaa toinen samalla tavalla huomioon kuin itse tulee huomioon otetuksi.

Rammmmm... stein

Nyt pitäisi sitten fiilistellä maanantaisen Rammsteinin keikan jälkitunnelmissa Provinssirockiin asti. Onnistunee siitä huolimatta, että kuumuus tai jokin sai pääni huimauskuntoon ja siksi en pystynyt nauttimaan keikasta aivan täysillä. No, Rammstein on kyllä yksinkertaisesti parasta, mitä on tarjolla.

On sinänsä hassua, että melkein kaikista bändeistä voidaan tehdä ns. halpakopio. Rammsteinia vaan on hieman vaikeaa kopioida, koska se on kaikkinensa niin massiivinen ja rautainen jokaiselta elementiltään. Kopioyritykset olisivat lähinnä naurettavaa piereskelyä. Eikä kovin monella riitä pokkaa pitää keikkaa ilman vaivaannuttavia spiikkejä, mutta Rammsteinin keikalla ei tarvitse kuunnella kuin loppukiitokset. Ihanaa, kun kukaan ei kysy, onko minulla hyvä meininki. Ihanaa, kun kukaan ei väännä typeriä vitsejä yleisön ryyppäämisestä.

Valoilla ja liekeillä luodut tunnelmat toimivat, vaikka yhden- jos toisenkinlaisia pyroja osasi odottaa. Rammsteinin show on häpeilemättömän tyylikäs. Ja sitä paitsi – hienon show’n lisäksi saa vielä hienoa musiikkiakin, jota ihan oikeasti voi kuunnella myös ilman tuota tulishow’ta. Amen.

Pari masentavaa kuvaa maailmasta – tai ainakin yksi

Kävimme ystävänpäivän kunniaksi viime sunnuntaina elokuvissa. Pienoisten ohjelmamuutosten jälkeen elokuvaksi valittiin Jason Reitmanin elokuva Up in the Air, josta minun oli tarkoitus löytää ainakin George Clooneyn karismaa. Onneksi siitä löytyi paljon muutakin.

George Clooney esittää Ryan Binghamia, joka on jokseenkin kylmä kaupungista toiseen lentelevä palkattu potkujenantaja. Hän nauttii liikkeessä olosta ja inhoaa päiviä, jolloin on oltava kotona.

Ryanin firmaan ilmestyy töihin 23-vuotias Natalie (Anna Kendrick), joka esittää pomolle kustannustehokkaan vaihtoehdon: erotetaan ihmiset tietokoneruudun välityksellä, eikä kenenkään tarvitse enää lennellä minnekään antamaan potkuja. Ryan kitisee ja pomo määrää hänet ottamaan Natalien mukaansa vielä lentäen tehtäville työkeikoille.



Matkassa pyörii mukana myös Alex (Vera Farmiga), jonka kanssa Ryan pitää hauskaa aina, kun myös matkatyötä tekevän Alexin aikataulut sopivat yksiin Ryanin aikataulujen kanssa. Alex vaikuttaa ihmiseltä, jolla on aivan yhtäläiset toiveet ns. parisuhteesta kuin Ryanilla – ei siis mitään toiveita sitoutumisesta. Lisäksi Ryan ja Alex näyttävät löytävänsä toisistaan sielunkumppanit, koska molemmat ovat esimerkiksi intohimoisen kiinnostuneita mm. lentoyhtiöiden etukorteista.



Ryan ei ole mikään ihmissuhteiden taitaja. Hän välittää vain pinnallisista, lyhyistä kontakteista, eikä esimerkiksi pidä kummemmin yhteyttä sisariinsa. Hupaisa sivujuonne elokuvassa onkin se, että Ryania pyydetään ottamaan kuvia siskonsa ja tämän sulhasen pahvikuvasta eri puolilla maata. Sisko on menossa naimisiin ja tempaus järjestetään sen vuoksi. Ryan hoitaa osuutensa pitkin hampain.



Matkan varrella sekä Ryan, Natalie että Alex saavat iskuja. Ryan alkaa ymmärtää toisten ihmisten merkityksen, mutta saa nokilleen sekä perheensä suunnalta että muutoin, Natalie ymmärtää, ettei ihmisten erottaminen tietokonenäytön välityksellä olekaan kovin älykästä, ja Alex huomaa, ettei Ryan ehkä täysin ymmärtänytkään, millaista suhdetta Alex oli hakemassa.

Keskushahmo Ryan on itse asiassa kohtuullisen vastenmielinen tyyppi, jonka arvot eivät kohtaa ollenkaan omien arvojeni kanssa. Mutta kyllä Clooney on charmikas, eikä Ryania ole elokuvan alussakaan tehty aivan paskatyypiksi. Kun Ryanin arvot alkavat inhimillistyä, katsoja toivoo hänelle hyvää. Siksi elokuvan loppu onkin aika ahdistava. Se on ihan oikeudenmukainen, tarinaan sopiva ja realistisempi kuin ällöonnellinen lopetus, mutta silti siitä tulee epämiellyttävä olo. Toisaalta on hyvä, ettei elokuvan loppu unohdu saman tien – silloinhan se on onnistunut.

Pidin elokuvasta paljon. Siinä oli sopivasti vakavia teemoja, rakkautta ja huumoria. Ystävänpäiväelokuvaksi se sopi mainiosti, vaikkei lopussa ollutkaan rakastavaisten imelää onnea.

Jos haluatte kuitenkin jotain synkempää, voin suositella John Hillcoatin elokuvaa Tie. Se kertoo maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jostain tarkemmin selittämättömästä syystä. Viggo Mortensenin esittämä isä kulkee Yhdysvalloissa kohti etelää – joka sekään ei tarjoa mitään – poikansa (Kodi Smit-McPhee) kanssa. Isä ei luota keneenkään, ja aihetta on pelätäkin, koska osa ihmisistä on siirtynyt metsästämään toisia ihmisiä ruuakseen pysyäkseen itse hengissä.



Elokuva seuraa isän ja pojan matkaa ja tuo välillä esiin muistoja menneestä, ajasta, jolloin perheeseen kuului myös äiti (Charlize Theron). Äiti ei ole kestänyt maailman muuttumista, elämistä maailmassa, jossa on vain epätoivoa ja pelkoa, ja hän on jättänyt perheensä. Kuvat aurinkoisesta rakkaudesta maailmassa, jota ei enää ole, luovat jo erilaisilla väreillään valtavan kontrastin elokuvan nykyhetken kanssa. Kaikki on kirkasta, puhdasta, kaunista.



Isä yrittää suojella poikaansa, mutta pojan ajatukset toimintamalleista ovat hieman toisenlaiset. Hän ei ole vielä kyynistynyt niin, että uskoisi maailmassa olevan vain pahuutta ja pahoja ihmisiä. Tämä erimielisyys aiheuttaa hieman skismaa isän ja pojan välille, mutta suuremmin välit eivät tulehdu, sillä itse asiassa isällä ja pojalla ei ole kuin toisensa ja he ovat toisilleen tärkein asia maailmassa.

Ahdistavia ja jopa pelottavia kohtauksia riittää, mutta mukaan mahtuu jokunen lohduttavakin hetki. Yksi niistä on elossa olevan kovakuoriaisen löytyminen. Nähdessään kovakuoriaisen nousevan siivilleen katsoja voi melkein uskoa, että maailmasta alkaakin löytyä elämää. No, näin ei kyllä käy, vaan käänne huonompaan tulee hyvin nopeasti.

Toinen lohduttava kohta on juoma-automaatista löytyvän Coca-Cola-tölkin juominen. Kaiken lian ja hajotuksen keskeltä löytyy jotain, mikä muistuttaa aivan erilaisesta kulttuurista – jopa amerikkalaista pintakulttuuria voi alkaa pitää lohduttavana, jos olosuhteet ovat sellaiset kuin tässä elokuvassa.



Itse pidin Tie-elokuvasta, vaikka se ahdistava olikin. Ja itse asiassa elokuvan loppu on jollain lailla paljon lohdullisempi kuin Up in the Air -elokuvan loppu.

Ruotsia entistä nuoremmille?

Luin aikanaan peruskoulussa ns. pitkän ruotsin eli aloitin ruotsin opiskelut 3. luokalla, kun useimmat aloittivat ”jagheterinsä” vasta yläasteen ensimmäisellä eli 7. luokalla. Minulla oli hyvät ja tehokkaat opettajat, ruotsi tuntui hyvin säännönmukaiselta kieleltä ja sujui helposti. Osasin sitä aikasta hyvin, kun kirjoitin ylioppilaaksi.

Nyt Keskisuomalainen kertoo, että opetusministeri Henna Virkkusen mukaan kaikkien koululaisten pitäisi alkaa päntätä ruotsia jo 5. luokalla, koska silloin kielen omaksuminen käy helpommin kuin 13-vuotiaana 7. luokalla ollessa.

Ottamatta nyt suoraan kantaa siihen, pitääkö koko kansakunnan päntätä hulluna ruotsia, esitän tässä pari kannanottoa tuosta ruotsin opiskelun aikaistamisesta.

Mikäli en ole aivan väärässä, kaikki lapset aloittavat jonkin itselleen vieraan kielen opiskelun peruskoulun 3. luokalla. Halukkailla on mahdollisuus aloittaa lisäksi ns. A2-kieli peruskoulun 5. luokalla. Jos tarkoituksena on, että näiden lisäksi kaikki opiskelisivat ruotsia 5. luokasta alkaen, jokaikisellä oppilaalla olisi siis alakoulun loppuvuosina lukujärjestyksessä vähintään kaksi kieltä, jotka eivät ole heidän äidinkieliään. Aika taakka niille, joille kielten oppiminen on hankalaa.

Kyky oppia kieltä on tunnetusti paras pienemmillä lapsilla kuin vanhemmilla. Mutta Virkkusen argumentti on siinä mielessä epäpätevä, että miksei sitten saman tien aloiteta kaikkien kielten opiskelua peruskoulun 1. luokalla tai vaikka esikoulussa, koska varmasti 7-vuotias oppii vierasta kieltä vielä helpommin kuin 11-vuotias.

Itse uskon, että monille oppilaille on hyväksi, että he saavat alakoulun aikana keskittyä vain yhden vieraan kielen (älkääkä nyt alkako selittää, että ruotsi ei ole vieras, vaan toinen kotimainen – kyllä se täysin suomenkieliselle lapselle on vieras kieli) opiskeluun. On hyvä, että niille, joille kielen opiskelu on helppoa, annetaan mahdollisuus oppia toistakin vierasta kieltä jo alakoulussa, mutta kaikille tuo kahden kielen vääntäminen ei varmasti ole hyvä ratkaisu.

En myöskään usko, että 13-vuotias ei kykenisi aivan hyvin oppimaan ruotsia, joka on paljon säännönmukaisempi kieli kuin englanti. Kielteinen asenne on se, mikä estää oppilaita oppimasta ruotsia, ei sinänsä kielen vaikeus tai oppilaan ikä.

Niin, ja sen verran voin omalta kohdaltani sanoa, että varmasti olisin oppinut ruotsia riittävästi, vaikka olisin aloittanut sen opiskelun vasta lukiossa. Tilanteet, joissa olen sitä tarvinnut, eivät ole tähän mennessä olleet kovin monilukuiset. Jos itselläni olisi lapsia, toivoisin, että he voisivat opiskella alakoulusta alkaen kahta kieltä, vaikkapa ensin esimerkiksi saksaa, jonka osaaminen on harvinaisempaa, ja sitten englantia. Luottaisin siihen, että he saavat aivan riittävästi ruotsin kielen oppia alakoulun jälkeenkin. Ja jos joskus löytyy vaikkapa ruotsinkielinen puoliso, kyllä sen tilanteen aikaansaamalla motivaatiolla kielen oppii vaikka aikuisenakin.

Ei taaskaan osu maku yksiin Vatikaanin kanssa

Tässähän meinaa mennä sanattomaksi. Vanhan hyvän ajan (keskiajan) malliin (katolinen) kirkko ottaa taas kantaa kaikkeen, jopa musiikkiin. Se kertoo Helsingin Sanomien mukaan, että hyvää musiikkia ovat mm. seuraavat albumit:

The Beatles: Revolver
U2: Achtung Baby
Michael Jackson: Thriller
Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon

Nyt nyppii. Itse en pääse hurmioon mitään näistä kuunnellessani. Vaikkei se kai nyt sitten mikään ihme ole, jos vaikkapa nämä suosikkini eivät ole päässeet Vatikaanin listalle:

Madonna



Jos alusvaatteiden ja morsiuspuvun sekoittaminen olisi vielä mennyt, levy olisi tippunut Vatikaanin listoilta viimeistään Like A Prayer -videon jälkeen.

Rammstein, joka esiintyy uusimman levynsä kannessa alastomana, tosin miesten päihin on liitetty naisten vartalot. Esitän tässä ennemmin levyllä mukana olevan puudelin:



En tiedä, oliko Vatikaanin tarkoitus esittää ajatuksensa pelkästään populäärimusiikista. Ehkä asia on näin, sillä luulisi nyt esimerkiksi Beethovenin pääsevän jopa Vatikaanin laatimalle suositeltavan musiikin listalle. No, varmasti monet pitävät minua hulluna, kun en kuuntele kummemmin näitä Vatikaanin suosikkeja. Kaikista hulluinta tässä onkin, että jokin instituutio – vieläpä uskonnollinen – antaa julkisuuteen näkemyksensä siitä, mitä musiikkia kannattaa arvostaa tai kuunnella.

Collage Obsession #4

Collage Obsession -haasteessa sai tällä kertaa käyttää joko sanaa ”kaipaus” tai tätä kuvaa näyttelijä Marceline Daysta:



Innostuin kuvasta kovin ja tein kaksi kirjanmerkkiä.



Olen näistä aika ylpeä, sillä tein taustan ihan itse. Vihreäsävyinen onnistui mielestäni paremmin. Joka tapauksessa on ihan hauska, että toinen kirjanmerkeistä on synkkäsävyisempi ja toinen iloisempi, keväisempikin.

Ein kleines Monster

Kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa Stiina Saariston näyttelyn Ein kleines Monster. Olin nähnyt aiemmin kuvia Saariston teoksista, joten aivan shokeeraamaan näyttely ei päässyt, mutta suuren vaikutuksen teki kuitenkin.

Saariston taiteessa on kuvia naishahmoista, jotka ovat jollain lailla kasvoiltaan rujoja, eivätkä vartaloltaankaan vastaa naisihannetta. Samoista kuvista löytyy mm. raakaa väkivaltaa. Hyvä esimerkki on maalaus Tyttöjen välisestä ystävyydestä, jossa leikkikalut raatelevat nais/tyttöhahmoa.



Pidän siitä, kuinka Saaristo yhdistelee kiltteinä pidettyjä esineitä, kuten My Little Pony -hahmoja karmiviin elementteihin. Se pysäyttää, koska sen äkkiväärää maailmaa on pakko miettiä.

Hämmentävää Saariston töissä on myös tekniikka. Monet teoksista ovat varsin kookkaita, monimetrisiä. Kuitenkin useiden tällaisten töiden tekniikkana on – yllätys yllätys – lyijykynä paperille tai puuvärit. Aivan hurjaa! Tässä esimerkkinä lyijykynätyöstä teos nimeltä Juhlat.



Liikuttavinta tässä teoksessa on pieni lammashahmo oikeassa alakulmassa. Olen ostanut juuri samanlaisen kirpputorilta aikaa sitten. Mieheni kanssa luulimme sitä tosin ensin koiraksi…

Jos asutte Helsingissä tai liikutte sielläpäin, voin suositella lämpimästi Stiina Saariston näyttelyä. Tulette herkistymään ja järkyttymään samanaikaisesti.

Älkää kirjoittako rakastuneista

Toisten onnea on ihana katsella, varsinkin nuorten vastarakastuneiden, joilla on jo oma koti ja onnea maailman loppuun saakka. Kyllähän sitä mielikseen katselee ja siitä lehdistä lukee. Vai katseleeko ja lukeeko?

Yhtäkkiä alkoivat suoraan sanottuna vituttaa yltiörakastuneiden kuvaukset lehtihaastatteluissa tai muissa kirjoituksissa. Ne ovat yhtä vääristynyt kuva elämästä kuin huippumallien kuvat, joissa kuvamanipulaatio on muokannut ihon luonnottoman sileäksi ja poistanut vielä täysin läskittömästä vartalosta paloja, jotta kroppa näyttäisi kammottavalta keholta, jota luulemme täydelliseksi. Nuorten rakastavaisten hehkutushaastattelut antavat kuvan, että ihminen, joka on kaunis ja rakastunut, on oikeasti muka löytänyt ylimaallisen elämänsä onnen. Että sellaisen täydellisyyden, joka huokuu noista lehtiteksteistä, voisi oikeasti saavuttaa - että sitä olisi oikeasti olemassa.

Sanotaan, että rakastuminen on mielenhäiriö. Kukaan tuskin kiistää sitä, että se on ihanaa, mutta rakastumisen tunteen esittäminen pohjana pysyvälle, ikuisesti rakastumisen tunteessa lilluvalle parisuhteelle on valehtelua.

Jotkut vielä uskovat tämän kaiken:

”Ei meillä koskaan riidellä, ollaan kaikesta [ihan helvetin] samaa mieltä.”
”Tiesin heti ensisilmäyksellä, että tässä se on.”
”En ole koskaan tuntenut mitään vastaavaa.”

Ihmiset, jotka puhuvat lehdissä näin, ovat vielä poikkeuksetta todella kauniita – ja hoikkia. Heillä on elämä edessä, heillä on hienoja suunnitelmia. Ja paskat. Heidän elämänsä on aivan tavallista. He saattavat lennähtää piankin seuraavaan kukkaan tai seuraavan mehiläisen luo, koska heitä houkutellaan koko ajan muualle. Siksi pieniä vastoinkäymisiäkään ei tarvitse yrittää selvitellä, siksi ne voi ratkaista vaihtamalla kumppania. Eivät he ole onnellisempia kuin rumat ja lihavat. Eikä heidän rakastumisvaiheensa kestä sen kauemmin kuin rumien ja lihavien.

Sanotaan, että lehtien ei pitäisi kirjoittaa niin paljon väkivallasta. Sekin voi olla totta, mutta näillä rakkausjutuilla aiheutetaan kyllä se, että ihmiset kulkevat onnensa ohi, kun odottelevat sitä tunnetta, mitä kuvataan lehtien sivuilla. Ja varsinkin he kulkevat onnensa ohi, kun odottavat, että se tunne ei päättyisi koskaan.

Nimimerkki ”Olosuhteiden pakosta erästäkin parisuhdehaastattelua viimeiset päivät tuijotellut, jolla on ihana parisuhde, mutta jolle liika siirappi on liikaa”

Art Creations Friday # 59 ja Collage Obsession # 3

Kollaaseja on syntynyt lisää. Art Creations Friday -haasteessa oli inspiraationa viime viikolla tällainen kuva:



Oma luomukseni on tässä. Naisen sateenvarjosta tuli mieleen Maija Poppanen.



Collage Obsession antoi puolestaan kuvan, jossa oli melkoisen yrmeän näköinen vanha pariskunta.



Tällainen tuli puolestaan kollaasista:



Hyvä, että ainakin tuo nyherrys vie ajatukset pois työasioista – sillä saralla on ollut viime aikoina kiirettä. Olen aika visuaalinen ihminen ja siksi on kiva kokeilla, millaisia visioita itselle syntyy toisten antamista kuvista.

Mitä pukisin pakkaseen metsäleirille? Pikkukalsarit ja kesähousut!

Pidän itseäni melkoisen onnettomana ja avuttomana monissa asioissa, mutta eivätpä taida niin taitavia olla monet muutkaan. Alkaa pelottaa, että se tarina uusavuttomien sukupolvesta on oikeasti totta. Nimittäin…

Helsingin Sanomien mielipideosastolla oli tänään erään alokkaan vanhempien kirjoitus ”Eikö armeijassa ymmärretä paukkupakkasten vaaroja?” Siinä tuohtuneet vanhemmat kertoivat, kuinka heidän poikansa oli viety harjoituksiin kylmään metsään – lämpömittari näytti -28°C – eikä heille ollut kerrottu, mitä pitää pukea päälle. Tämä oli aiheuttanut sen, että joku onneton alokas oli kökkinyt pakkasessa hieman kylmissään boksereissa ja kesämaastohousuissa. Sormia oli paleltunut ja vähän muutakin, ilmeisesti.

Herrat alokkaat täysi-ikäiset, jotka ovat oikeutettuja vaikkapa solmimaan avioliiton ja jotka näin katsotaan ilmeisesti kypsiksi myös perheen perustamiseen, eivät siis osaa laittaa edes itselleen helvetin kovaan pakkaseen tarpeeksi päälle, ellei joku kerro, että pitää laittaa lämpimintä, mitä löytyy. Sitten vanhemmat kirjoittavat täysin häpeämättä lehteen, että on armeijan vika, kun siellä pakkasessa paleltuu joka paikka. Voi Jeesus! Itse en kehtaisi. Joku voisi siihen nimittäin äkkiä todeta, että mitä ihmettä sinä olet sille pojalle opettanut, kun se ei edes osaa laittaa vaatteita päälle sään mukaan. Sen verran voisi täysi-ikäiseltä odottaa.

Pojastaan ja tämän armeijakavereista huolissaan olevat vanhemmat perustelivat kantaansa sillä, että ”edellisen kerran näin kylmää on Etelä-Suomessa ollut vuonna 1987.” Nuorille tämä on siis ensimmäinen kerta näin kovassa pakkasessa. Toiseksi nuoret ovat kirjoittajien mielestä olleet aiemmin kylmässä vain pieniä aikoja kerrallaan esimerkiksi koulussa välitunnilla, ja siitä syystä heille saattaa olla yllätys, että pakkanen voi tehdä pahojaan. No huhhuh. Eikö jo esimerkiksi -15°:een pakkasen pitäisi olla niin kylmä, että kotona opetetaan pienestä pitäen, että on pukeuduttava lämpimästi? En minäkään ole koskaan ollut vaikkapa Siperian -40°:een pakkasessa, mutta jos sellaiseen joutuisin, pistäisin kyllä päälle ainakin viidet kalsarit ja päähän karvahatun.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisia vastauksia tuo kirjoitus poikii. Ja todella pettynyt olen, jos kovin moni alkaa kompata ja siirtää vastuuta armeijalle. Ihan pientä vastuunottoa itsestä voisi ainakin täysi-ikäisiltä odottaa.