Koulukyydit eivät välttämättä ole hyväksi lasten mielenterveydelle. Helsingin Sanomat (31.10.) kertoo, että kahdeksanvuotiaat koululaiset olivat koulun tilaamaan bussiin astuessaan löytäneet penkeiltään traktaatin, jossa kerrottiin mm. siitä, kuinka Jumala ei pidä haureudesta, irstaudesta ja noituudesta. Bussinkuljettaja oli suomentanut lapsille, kuka perkele on, kun nämä olivat sitä ihmetelleet. Sekin oli tullut selväksi, että helvettiin on joutuminen ilman uskoa Jumalaan, kuten myös se, että se helvetti on aika ikävä paikka.
Jos minulla olisi lapsi ja hän olisi ollut tuossa bussissa, olisin ollut niin täynnä vastalauseita, että olisin mykistynyt. Nytkään en oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Olen kaikenlaista uskonnontuputtamista vastaan, mutta tuollainen äärituputtaminen, joka kohdistuu vielä lapsiin, vetää jotenkin maton alta. Mitä siihen voi sanoa? Anteeksiantamatonta se tietysti on.
Itselläni oli peruskouluaikaan ystävä, joka oli vahvasti lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä. Jo paljon ajan viettäminen hänen kanssaan sai minut sekaisin, vaikkei hän varsinaisesti tuputtanut kotinsa ajatusmaailmaa. Jossain vaiheessa ajattelin mm., että kuuntelemani musiikki on jotain aivan kauheaa, että siinä asuu jokin paha, vaikkei minun kotini ollut mitenkään uskonnollinen eikä siellä tuomittu edes pikkuveljeni kuuntelemaa äärimetallia. Niin, ja tuo minun kuuntelemani musiikki oli jonkun täysin yhdentekevän popparitytön esittämää yhdentekevää lallatusta.
Opiskeluaikana minulla oli puolestaan ystävä, joka onnistui henkiolennoista puhuessaan säikäyttämään minut niin, että olin siinä kunnossa, että olisin ollut valmis menemään sairaalaan, jotta saisin jotain ainetta, joka rauhoittaisi oloni hetkeksi. (Ironisinta muuten oli, että tuo ystäväni alkoi kertoa juttujaan juuri silloin, kun olin mennyt hänen luokseen, koska olin jättänyt menemättä katsomaan Teksasin moottorisahamurhat -elokuvaa, koska pelkäsin sen olevan liian jännittävä. Olisi varmaan kuitenkin pitänyt valita leffailta…) Onneksi useiden ihmisten kanssa jutteleminen sai minut loppujen lopuksi rauhoittumaan niin, että pystyin taas esim. olemaan yksin kotona.
Olen aina ollut herkkä ja usein myös turhan kiltti. En silti ymmärrä, miten olen onnistunut keräämään ympärilleni uskonnollisia ihmisiä, jotka saavat minut ahdistumaan. Tuolla opiskeluaikaisella tapauksella oli se hyvä puoli, että minun oli pakko tehdä itselleni jotenkin selväksi suhteeni kiihkomieliseen uskonnollisuuteen. Nyt olen mielestäni pääsemässä jonkinlaiseen tasapainoon. Haluan kunnioittaa ihmisten vakaumuksia, eikä se sinänsä tuotakaan minulle ongelmia. Voin kuitenkin jättää omaan arvoonsa ne ajatukset, joita en itse pidä järkevinä. Voin kuunnella metallia, vaikka joku väittää sen olevan saatanallista.
Olen hyvin kiinnostunut uskonnoista, mutten halua vakaumusta, jossa palvotaan mitään tai jota halutaan tuputtaa toisille. Rakastan kirkkoja, koska ne ovat kauniita. Ymmärrän katolisia, jotka istuvat rukoilemassa Marian patsaan edessä ja jotka käyvät ripittäytymässä. Uskon, että uskonto voi sopivassa määrin harjoitettuna edistää ihmisen pysymistä kasassa ja luoda turvaa, antaa lohtua. Väärin käytettynä se voi sen sijaan syöstä ihmisen valtavaan piinaan. Ja sitä väärin käyttämällä ihmiset voivat syöstä toisiaan piinaan, josta vapautuminen on pitkä prosessi.
lauantai 31. lokakuuta 2009
perjantai 30. lokakuuta 2009
En tiennytkään, että olen alkoholisti
Ei nyt voi mitään, mutta nähtävästi minulla on ongelmia alkoholin käytön kanssa. Kävin nimittäin tänään terveyskeskuksessa, koska olen osallistunut erääseen tutkimukseen informanttina. No, sairaanhoitaja kyseli sitten kaikenlaista ja paukaisi mm. seuraavan kysymyksen: ”Oletko viimeisten 12 kuukauden aikana juonut vähintään kolme kertaa kolme alkoholiannosta kolmen tunnin aikana?”
Hetkinen, mietin vähän aikaa. Jos juon mieheni kanssa hyvällä aterialla viinipullon puoliksi, siitähän tulee minun osuudekseni jopa enemmän kuin kolme annosta, eikä aikaa pitkälläkään illallisella kulu yleensä kuin pari tuntia. Pakko oli vastata kyllä – olenhan minä ihan näin paljon joskus alkoholia käyttänyt.
Kuva löytyi täältä.
Jatkokysymykset olivat mielenkiintoisia.
”Oletko joutunut tekemisiin poliisin kanssa?” En.
”Oletko jatkanut juomista, vaikka se on aiheuttanut ongelmia mm. ihmissuhteissasi?” Vastausvaihtoehtoja oli vain kaksi – kyllä ja ei – ja papereihin piti merkitä ei, vaikka sehän tietenkin tarkoittaisi, että ongelmia on ilmennyt, mutta olen sentään ymmärtänyt lopettaa juomisen silloin, kun alkoholinkäyttöni on saanut aikaan riitaa läheisten kanssa.
”Oletko yrittänyt vähentää juomista?” En, kun käytännössä juon useimmiten ehkä yhden siiderin viikossa (joskus ostan kaksi perjantai-iltaa varten, mutten koskaan saa juotua kuin sen yhden). Aika huono vastaus tietysti, kun olisihan sitä juomista varmaan pitänyt yrittää vähentää.
”Oletko mahdollisesti ajanut autoa, kuljettanut venettä tai käyttänyt koneita alkoholin vaikutuksen alaisena?” En. (Paitsi että olisi pitänyt sanoa, että tietokonetta kyllä.)
Tätä rataa kysymyksiä tuli ja tuli.
Olin huvittunut ja heti terveyskeskuksesta lähdettyäni soitin miehelleni kertoakseni, että hänen vaimonsa on nyt sitten alkoholisti. Huomenna tulee taas harjoitettua holtitonta alkoholin käyttöä – ostimme nimittäin taas sen yhden viinipullon jaettavaksi.
Hetkinen, mietin vähän aikaa. Jos juon mieheni kanssa hyvällä aterialla viinipullon puoliksi, siitähän tulee minun osuudekseni jopa enemmän kuin kolme annosta, eikä aikaa pitkälläkään illallisella kulu yleensä kuin pari tuntia. Pakko oli vastata kyllä – olenhan minä ihan näin paljon joskus alkoholia käyttänyt.
Kuva löytyi täältä.
Jatkokysymykset olivat mielenkiintoisia.
”Oletko joutunut tekemisiin poliisin kanssa?” En.
”Oletko jatkanut juomista, vaikka se on aiheuttanut ongelmia mm. ihmissuhteissasi?” Vastausvaihtoehtoja oli vain kaksi – kyllä ja ei – ja papereihin piti merkitä ei, vaikka sehän tietenkin tarkoittaisi, että ongelmia on ilmennyt, mutta olen sentään ymmärtänyt lopettaa juomisen silloin, kun alkoholinkäyttöni on saanut aikaan riitaa läheisten kanssa.
”Oletko yrittänyt vähentää juomista?” En, kun käytännössä juon useimmiten ehkä yhden siiderin viikossa (joskus ostan kaksi perjantai-iltaa varten, mutten koskaan saa juotua kuin sen yhden). Aika huono vastaus tietysti, kun olisihan sitä juomista varmaan pitänyt yrittää vähentää.
”Oletko mahdollisesti ajanut autoa, kuljettanut venettä tai käyttänyt koneita alkoholin vaikutuksen alaisena?” En. (Paitsi että olisi pitänyt sanoa, että tietokonetta kyllä.)
Tätä rataa kysymyksiä tuli ja tuli.
Olin huvittunut ja heti terveyskeskuksesta lähdettyäni soitin miehelleni kertoakseni, että hänen vaimonsa on nyt sitten alkoholisti. Huomenna tulee taas harjoitettua holtitonta alkoholin käyttöä – ostimme nimittäin taas sen yhden viinipullon jaettavaksi.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Pyhäinhäväistään kohuohjelma
Nyt sekin on selvinnyt, mikä suomalaisille (tai ainakin Ilta-Sanomien toimittajille) on pyhää: lottoarvonta. Ilta-Sanomat kertoo nettisivuillaan lottoarvonnan muuttumisesta otsikolla ”Pyhäinhäväistys?” Jos lottoarvonta ei ole pyhä, ei sen häpäisemistä voi oikein kutsua pyhäinhäväistykseksi.
Minua ärsyttää lehtien tapa käyttää vahvoja sanoja perusteetta. Jos lottoarvontaan tuodaan hyppimään Jokeri-hahmoinen mies, ei se edes häpäise ketään, koska Jokerihan liittyy lottoon olennaisesti. Lottoshow on sitä paitsi jo alun perin alemmansarjan viihdettä, mistä syystä sitä ei voi pyhäinhäväistä.
Iltalehden mielestä Harper’s Island on puolestaan kohusarja. Miksi en ole sitten huomannut sarjan aiheuttavan minkäänlaista kohua? Itse olen yrittänyt Harper’s Islandia seurata, mutta olen pitänyt sitä – ikävä kyllä – lähinnä tylsänä. Hohhoijaa, taas yksi kuoli väkivaltaisesti – jännitettä ei vain näy missään. Pitäisikö siis kohista?
Minua ärsyttää lehtien tapa käyttää vahvoja sanoja perusteetta. Jos lottoarvontaan tuodaan hyppimään Jokeri-hahmoinen mies, ei se edes häpäise ketään, koska Jokerihan liittyy lottoon olennaisesti. Lottoshow on sitä paitsi jo alun perin alemmansarjan viihdettä, mistä syystä sitä ei voi pyhäinhäväistä.
Iltalehden mielestä Harper’s Island on puolestaan kohusarja. Miksi en ole sitten huomannut sarjan aiheuttavan minkäänlaista kohua? Itse olen yrittänyt Harper’s Islandia seurata, mutta olen pitänyt sitä – ikävä kyllä – lähinnä tylsänä. Hohhoijaa, taas yksi kuoli väkivaltaisesti – jännitettä ei vain näy missään. Pitäisikö siis kohista?
tiistai 27. lokakuuta 2009
Olen iloinen nollasta kummilapsestani
MeNaiset (43/2009) käsittelee kummiutta otsikolla ”Luottoaikuinen vai lypsykone?” Lukijat kertovat, kuinka he ovat valinneet lapselleen väärän kummin tai kuinka heidät on yllättäen valittu kummiksi ja he ovat lähentyneet lasten vanhempien kanssa sydänystäviksi (mitä eivät siis ennen kummiutta olleet). Yksi lukijoista on katkera siitä, ettei ole päässyt kummiksi, vaikka kaikilla muilla on jo kummilapsia.
Itselläni on kyllä kolme kummia muttei kummilapsia. Kerran olen ollut hieman pettynyt, ettei minua ole valittu kummiksi, mutta se oli silloin, kun olin paljon nuorempi, ja sille lapselle haluttiin valita ehkä perustelluistakin syistä vain mieskummeja.
En tiedä, onko kummi-instituutio edes tarpeellinen. Kummius tuntuu tavallaan yksinkertaiselta, mutta tosiasiassa on vaikea tietää, millaisten odotusten kohteeksi joutuu, jos valitaan kummiksi. Varsinkin, jos joku on saanut ensimmäisen lapsensa, jolle pitää saada kaikki maailmassa, voi kummikin joutua yllättymään ystävänsä päähänpistoista.
Minusta on siis helpompaa olla olematta kenenkään kummi. Saan olla kiinnostunut siitä, mitä ystävieni lapsille kuuluu, mutta minun ei tarvitse ottaa paineita siitä, etten ostele heille joka välissä lahjoja ja ole tuputtamassa itseäni lapsenvahdiksi. Sillä onhan noloa, jos kummi pysyttelee kaukana kummilapsensa elämästä eikä hänestä kuulu mitään vuosikausiin. Lahjojen osto ei sinänsä ole tietysti se pointti vaan kummilapselle annettu aika. Mutta uskonpa, että useimmat vanhemmat odottavat kummin myös ostelevan lahjoja ainakin kummilapsen syntymäpäivänä ja jouluna.
Joka tapauksessa on rennompaa olla, kun ei ole velvoitettu mihinkään, vaikka kummius kuinka olisi kunnia. Tavallaan onkin hassua, että vanhempien pitää erikseen valita toisia aikuisia välittämään lapsesta. Eikö kukaan välittäisi ilman käskyä? Olemmeko me ihan totta niin julmia, että välitämme vasta kun saamme aseman, jossa on velvoite välittää? Pitääkö antaa kummiuden muodossa lupa viedä lapselle lahjoja tai vaikkapa viedä lapsi elokuviin, kun tämä on sen ikäinen, että voi lähteä valkokangasta tuijottamaan? Eikö ystävien lasten kasvua voi tukea, vaikkei olisikaan kummi?
Entä kuinka monia kummeja maailmassa onkaan, joilta ei löydy pientäkään hetkeä kummilapselleen? Ehkä he ovat vanhempien mielestä hyviä kummeja, jos vaikkapa antavat säännöllisiä rahalahjoituksia kummilapselle. Eiväthän kaikki vanhemmatkaan anna lapsilleen aikaa, miksi kummien sitten pitäisi?
Itselläni on kyllä kolme kummia muttei kummilapsia. Kerran olen ollut hieman pettynyt, ettei minua ole valittu kummiksi, mutta se oli silloin, kun olin paljon nuorempi, ja sille lapselle haluttiin valita ehkä perustelluistakin syistä vain mieskummeja.
En tiedä, onko kummi-instituutio edes tarpeellinen. Kummius tuntuu tavallaan yksinkertaiselta, mutta tosiasiassa on vaikea tietää, millaisten odotusten kohteeksi joutuu, jos valitaan kummiksi. Varsinkin, jos joku on saanut ensimmäisen lapsensa, jolle pitää saada kaikki maailmassa, voi kummikin joutua yllättymään ystävänsä päähänpistoista.
Minusta on siis helpompaa olla olematta kenenkään kummi. Saan olla kiinnostunut siitä, mitä ystävieni lapsille kuuluu, mutta minun ei tarvitse ottaa paineita siitä, etten ostele heille joka välissä lahjoja ja ole tuputtamassa itseäni lapsenvahdiksi. Sillä onhan noloa, jos kummi pysyttelee kaukana kummilapsensa elämästä eikä hänestä kuulu mitään vuosikausiin. Lahjojen osto ei sinänsä ole tietysti se pointti vaan kummilapselle annettu aika. Mutta uskonpa, että useimmat vanhemmat odottavat kummin myös ostelevan lahjoja ainakin kummilapsen syntymäpäivänä ja jouluna.
Joka tapauksessa on rennompaa olla, kun ei ole velvoitettu mihinkään, vaikka kummius kuinka olisi kunnia. Tavallaan onkin hassua, että vanhempien pitää erikseen valita toisia aikuisia välittämään lapsesta. Eikö kukaan välittäisi ilman käskyä? Olemmeko me ihan totta niin julmia, että välitämme vasta kun saamme aseman, jossa on velvoite välittää? Pitääkö antaa kummiuden muodossa lupa viedä lapselle lahjoja tai vaikkapa viedä lapsi elokuviin, kun tämä on sen ikäinen, että voi lähteä valkokangasta tuijottamaan? Eikö ystävien lasten kasvua voi tukea, vaikkei olisikaan kummi?
Entä kuinka monia kummeja maailmassa onkaan, joilta ei löydy pientäkään hetkeä kummilapselleen? Ehkä he ovat vanhempien mielestä hyviä kummeja, jos vaikkapa antavat säännöllisiä rahalahjoituksia kummilapselle. Eiväthän kaikki vanhemmatkaan anna lapsilleen aikaa, miksi kummien sitten pitäisi?
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Rakastan kenkiä, joita en osaa käyttää
Korkokengät ovat yllättäen kauden asuste. Sekä uusin Trendi (marraskuu 2009) että uusin Olivia (11/09) nimittäin esittelevät joukon korkokenkiä, joista suurin osa ei minusta ainakaan näytä sopivan tämän vuodenajan ulkokäyttöön laisinkaan. No, ajattelin kuitenkin kerrankin olla ajan hermolla ja trendikäs – tätä ei olekaan ennen tapahtunut – ja esitellä oman valikoimani korkokenkiä.
Sinänsä tämä on hämäystä, sillä otin koko valikoiman erään venetsialaisen suutarinpajan ikkunasta. Hintoja ei ollut näkyvissä, mutta luulenpa, että ne olivat riittävän korkeat, sillä kengät olivat selvästi ihka oikeaa käsityötä – näin nimittäin kenkien valmistustilat kurkkiessani liikkeen ikkunasta sisään. Näyteikkuna oli tämän näköinen:
Esittelen vielä muutamat kengät tarkemmin. Nämä ovat jollain lailla punkeimmat kengät, jotka olen pitkään aikaan nähnyt.
Jos osaisin kävellä korkokengillä – ja olisin rikas – olisin ostanut itselleni nämä. Ne ovat minusta todella kauniit. Korkoakin on, vaikkei se tästä kulmasta näy.
Sen sijaan nämä käärmeennahkakengät olisin jättänyt liikkeeseen. Huhhuh!
Kauniit kengät ovat kauniita esineitä, ja jossain määrin on helppokin ymmärtää ihmisiä, jotka ostavat kenkiä enemmän kauneuden kuin käytännöllisyyden perusteella. Itse en ole koskaan oppinut kävelemään korkokengillä, mutta kauniita esineitähän saa ihailla, vaikkei niitä käyttäisikään, vai mitä?
Sinänsä tämä on hämäystä, sillä otin koko valikoiman erään venetsialaisen suutarinpajan ikkunasta. Hintoja ei ollut näkyvissä, mutta luulenpa, että ne olivat riittävän korkeat, sillä kengät olivat selvästi ihka oikeaa käsityötä – näin nimittäin kenkien valmistustilat kurkkiessani liikkeen ikkunasta sisään. Näyteikkuna oli tämän näköinen:
Esittelen vielä muutamat kengät tarkemmin. Nämä ovat jollain lailla punkeimmat kengät, jotka olen pitkään aikaan nähnyt.
Jos osaisin kävellä korkokengillä – ja olisin rikas – olisin ostanut itselleni nämä. Ne ovat minusta todella kauniit. Korkoakin on, vaikkei se tästä kulmasta näy.
Sen sijaan nämä käärmeennahkakengät olisin jättänyt liikkeeseen. Huhhuh!
Kauniit kengät ovat kauniita esineitä, ja jossain määrin on helppokin ymmärtää ihmisiä, jotka ostavat kenkiä enemmän kauneuden kuin käytännöllisyyden perusteella. Itse en ole koskaan oppinut kävelemään korkokengillä, mutta kauniita esineitähän saa ihailla, vaikkei niitä käyttäisikään, vai mitä?
torstai 22. lokakuuta 2009
Mikä on typerää tietämättömyyttä?
Inhoan typeriä tietovisoja, joissa vastaukset ovat itsestään selviä. Vaikken nautiskele ylivaikeiden kompien ratkaisemisesta, minusta on kuitenkin typerää kysellä ihmisiltä sellaista, minkä kaikki tietävät. Nyt kuitenkin osallistuin visaan, jonka vastaus on selvää pässinlihaa. Syynä oli yksinkertaisesti se, että haluan matkustaa ja palkintona oli matkalahjakortti – eikä osallistuminen maksanut mitään.
Myönnän kyllä, että itsestäni löytyy se ikävä piirre, että pidän yleissivistyksenä niitä tietoja, jotka itse tiedän enkä ehkä niinkään kaikkia niitä, joita en tiedä. Alennun ehkä sitten ajattelemaan, että joku on tyhmä, jos ei tiedä esimerkiksi sitä, kuka on maalannut Mona Lisan. Tiedä sitten, saisiko näin ajatella. Minuakin voisi pitää tyhmänä aika monen tietopuutteen takia. Mutta voiko ihan totta olla, että joillekin on haaste vastata vaikkapa nyt tähän visaan, johon itse naputtelin juuri äsken hiukan viisastelevan vastauksen.
Teen nyt kuitenkin – vaikkapa keskustelun herättäjäksi – 10 kohdan listan asioista, jotka suomalaisen mm. pitäisi tietää. Lista on satunnaisotanta ja täysin subjektiivinen. Jos joku toinen tekisi oman listansa, alkaisi varmasti löytyä asioita, joita minä en tiedä.
1) Tuntematon sotilas on filmattu kahteen kertaan, ja elokuvaversiot ovat ohjanneet Edvin Laine ja Rauni Mollberg.
2) Suomi on itsenäistynyt vuonna 1917.
3) Kalevalan on koonnut Elias Lönnrot.
4) Tove Jansson oli suomalainen, jonka äidinkieli oli ruotsi (ei siis ruotsalainen).
5) Nightwishin biisit tekee enimmäkseen Tuomas Holopainen, bändin kosketinsoittaja.
6) Muinaisten kreikkalaisten pääjumala oli Zeus, roomalaisten Juppiter.
7) Salvador Dali on kuuluisa surrealismin edustaja.
8) Mona Lisaa säilytetään Louvressa, Pariisissa.
9) Kielten nimet kirjoitetaan suomen kielessä pienellä, vaikka maiden nimet kirjoitetaan isolla.
10) ”Like a Virgin” on Madonnan biisi.
Myönnän kyllä, että itsestäni löytyy se ikävä piirre, että pidän yleissivistyksenä niitä tietoja, jotka itse tiedän enkä ehkä niinkään kaikkia niitä, joita en tiedä. Alennun ehkä sitten ajattelemaan, että joku on tyhmä, jos ei tiedä esimerkiksi sitä, kuka on maalannut Mona Lisan. Tiedä sitten, saisiko näin ajatella. Minuakin voisi pitää tyhmänä aika monen tietopuutteen takia. Mutta voiko ihan totta olla, että joillekin on haaste vastata vaikkapa nyt tähän visaan, johon itse naputtelin juuri äsken hiukan viisastelevan vastauksen.
Teen nyt kuitenkin – vaikkapa keskustelun herättäjäksi – 10 kohdan listan asioista, jotka suomalaisen mm. pitäisi tietää. Lista on satunnaisotanta ja täysin subjektiivinen. Jos joku toinen tekisi oman listansa, alkaisi varmasti löytyä asioita, joita minä en tiedä.
1) Tuntematon sotilas on filmattu kahteen kertaan, ja elokuvaversiot ovat ohjanneet Edvin Laine ja Rauni Mollberg.
2) Suomi on itsenäistynyt vuonna 1917.
3) Kalevalan on koonnut Elias Lönnrot.
4) Tove Jansson oli suomalainen, jonka äidinkieli oli ruotsi (ei siis ruotsalainen).
5) Nightwishin biisit tekee enimmäkseen Tuomas Holopainen, bändin kosketinsoittaja.
6) Muinaisten kreikkalaisten pääjumala oli Zeus, roomalaisten Juppiter.
7) Salvador Dali on kuuluisa surrealismin edustaja.
8) Mona Lisaa säilytetään Louvressa, Pariisissa.
9) Kielten nimet kirjoitetaan suomen kielessä pienellä, vaikka maiden nimet kirjoitetaan isolla.
10) ”Like a Virgin” on Madonnan biisi.
maanantai 19. lokakuuta 2009
En ole ollut syyttä hiljaa
Syy blogihiljaisuuteeni on ollut romantiikan sekä italian kielen harjoittamisessa. Olin lomalla ja kävin mm. Saksassa Neuschwansteinin linnassa, jonne piti mennä jo kesällä mutta joka jäi sitten hankalien yhteyksien ja vatsavaivojen takia väliin. Sitten tallustelin Venetsiassa, Modenassa, Bolognassa ja Roomassa.
Italia on ihana maa! Siellä ihminen rakastuu kaupunkiin, joka uppoaa, teihin, joiden yli ei pääse kuin auton alle heittäytymällä ja ruokiin, joissa käytetään vain paria raaka-ainetta. Nyt kaipaan espressoa ja oliiviöljyä sekä viinietikkaa salaatin päälle. Haluan muuttua karnevaalinaamiossa kulkevaksi salaperäiseksi naiseksi ja istua syömässä pastaa, jossa simpukat uiskentelevat kuorineen. Haluan katsella kirkkojen maalauksia ja veistoksia aamusta iltaan.
No, itse asiassa matka oli jo nyt hieman liian pitkä (9 päivää), sillä lauantaina, matkan toiseksi viimeisenä päivänä jalat olivat jo siinä kunnossa, että itku tuli. Mutta mikään ei ole yhtä ihanaa kuin syödä kunnon italialaista pastaa oman rakkaansa kanssa.
P.S. Palaan ihan pian maan pinnalle ja muihin(kin) aiheisiin.
P.P.S. Jos alkaa tehdä mielenne spagettia, Keittiö Piemonten sydämessä -blogissa on ihan oikea Kaunottaren ja Kulkurin pastan ohje.
Italia on ihana maa! Siellä ihminen rakastuu kaupunkiin, joka uppoaa, teihin, joiden yli ei pääse kuin auton alle heittäytymällä ja ruokiin, joissa käytetään vain paria raaka-ainetta. Nyt kaipaan espressoa ja oliiviöljyä sekä viinietikkaa salaatin päälle. Haluan muuttua karnevaalinaamiossa kulkevaksi salaperäiseksi naiseksi ja istua syömässä pastaa, jossa simpukat uiskentelevat kuorineen. Haluan katsella kirkkojen maalauksia ja veistoksia aamusta iltaan.
No, itse asiassa matka oli jo nyt hieman liian pitkä (9 päivää), sillä lauantaina, matkan toiseksi viimeisenä päivänä jalat olivat jo siinä kunnossa, että itku tuli. Mutta mikään ei ole yhtä ihanaa kuin syödä kunnon italialaista pastaa oman rakkaansa kanssa.
P.S. Palaan ihan pian maan pinnalle ja muihin(kin) aiheisiin.
P.P.S. Jos alkaa tehdä mielenne spagettia, Keittiö Piemonten sydämessä -blogissa on ihan oikea Kaunottaren ja Kulkurin pastan ohje.
perjantai 9. lokakuuta 2009
Ponyo rantakalliolla
Minusta Pieni merenneito on maailman ihanin satu. Siksipä ei liene ihme, että Hayao Miyazakin elokuva Ponyo rantakalliolla on yhtä lailla mielestäni mielettömän suloinen satu. Ponyo ei ole merenneito vaan jonkinlainen kala, mutta ihmiseksi hän totta tosiaan haluaa – ainakin sen jälkeen, kun aalto heittää hänet Sosuke-nimisen viisivuotiaan pojan luo.
Meri, jota ihmiset saastuttavat ja roskaavat, ei ole kovin innoissaan siitä, että sen lapsi on joutunut maankamaralle. Varsinkin Ponyon isä, eräänlainen velho, raivostuu tästä. Ponyo aiheuttaa lopulta valtavan myrskyn, kun juoksee kalojen selkiä pitkin Sosuken luo. Lopulta paikalle saapuu myös Ponyon äiti, joka on lumoava meren valtiatar.
Äiti antaa Ponyon valita, mikä tälle on oikeasti tärkeintä elämässä. Melkoista vaan, että joku viisivuotias pystyy sellaisen valinnan tekemään.
Sekä Sosuke että Ponyo ovat valloittavia hahmoja. Tarina itsessään on puolestaan niin hyväntahtoinen ja lämmin kuin tarina vain yleensä ottaen voi olla. Ponyo rantakalliolla on tarina ystävyydestä ja meren ihmeellisyydestä. Se muistuttaa myös aika karusti siitä, miten ihminen ei aina välitä luonnosta niin kuin hänen pitäisi.
Meri, jota ihmiset saastuttavat ja roskaavat, ei ole kovin innoissaan siitä, että sen lapsi on joutunut maankamaralle. Varsinkin Ponyon isä, eräänlainen velho, raivostuu tästä. Ponyo aiheuttaa lopulta valtavan myrskyn, kun juoksee kalojen selkiä pitkin Sosuken luo. Lopulta paikalle saapuu myös Ponyon äiti, joka on lumoava meren valtiatar.
Äiti antaa Ponyon valita, mikä tälle on oikeasti tärkeintä elämässä. Melkoista vaan, että joku viisivuotias pystyy sellaisen valinnan tekemään.
Sekä Sosuke että Ponyo ovat valloittavia hahmoja. Tarina itsessään on puolestaan niin hyväntahtoinen ja lämmin kuin tarina vain yleensä ottaen voi olla. Ponyo rantakalliolla on tarina ystävyydestä ja meren ihmeellisyydestä. Se muistuttaa myös aika karusti siitä, miten ihminen ei aina välitä luonnosta niin kuin hänen pitäisi.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Mitkä ovat ensin nolot ja sitten ihanat?
Enpä taida taaskaan olla kovin keskimääräinen nainen. Iltalehti nimittäin kertoo, että naisen kaapista löytyy keskimäärin yhdeksät rintsikat. Lisäksi valaistuin, kun sain tietää, että ”27 % naisista on kertonut jättäneensä mieluisan vaatekappaleen kaupan hyllylle, koska eivät omistaneet siihen sopivia liivejä.” No huhhuh! Minulla on vain mustia rintaliivejä ja lähestulkoon pelkästään mustia vaatteita, joten tätä ongelmaa ei synny. Kyllä musta aina mustan kanssa yhteen sopii.
Mutta rintaliivit ovat jännä asia. Itse muistan, kun äiti alkoi vihjailla minulle, että ensimmäiset liivit pitäisi hankkia. Olin kauhuissani. En minä halunnut rintsikoita, kun ei niitä muillakaan silloin ollut – en, vaikka rinnat olisivat sellaiset jo sitten kai tarvinneetkin (äiti on nimittäin yleensä oikeassa). No, ne rintsikat taidettiin hankkia kuitenkin, jos ei äidin ensimmäisen vihjauksen jälkeen, toisen ainakin. Olin silloin varmaankin ala-asteella ja yritin luultavasti olla kuin mitään rintaliivejä ei olisikaan. En halunnut erottua porukasta, kun en muutoinkaan ollut pidetty. Luulen, että liivien olkaimet painoivat kuitenkin olkapäitäni niin voimakkaasti, etten päässyt aina irti ajatuksesta, että ne olivat päälläni. En ainakaan aluksi.
Yläasteella eräs luokkamme poika yritti muistaakseni aukoa rintaliivejäni. Olisinpa ollut sanavalmis sanomaan siihen jotain oikein nolaavaa. Tuo poika olisi ansainnut pari oikeasti rumaa sanaa, mutta kun en minä niitä osannut vielä tuolloin käyttää.
Jossain vaiheessa rintsikat tietysti muuttuivat hauskemmiksi. Ne ovat pitseineen kauniita, ja kun löytää hyvin istuvat, niitä on ilo pitää, kun ei tarvitse enää pelätä, että joku hieman myöhemmin kehittyvä varhaisteini saattaisi nauraa tissieni tukijoille tai sanoa pahasti. En silti ole kovin innoissani lähdössä alusasuliikkeeseen, vaikka nytkin olisi aihetta hankkia uudet liivit. En tiedä, miksi – rintaliivithän ovat jotain tosi naisellista, ja itse asiassa haluaisin olla hieman naisellisempi kuin olen. Ehkä kuitenkaan ei vain ole kovin naisellinen olo, kun seisoskelee yläruumis paljaana sovituskopissa ja hikoilee sitä, kuinka monet liivit pitää sovittaa ennen kuin sopivat löytyvät. Vaikka kyllähän sitä ammattimyyjiin luottaessaan tietää, että aika pienellä sovittamisella pääsee ja ostospäätökseenkin voi olla tyytyväinen.
Mutta rintaliivit ovat jännä asia. Itse muistan, kun äiti alkoi vihjailla minulle, että ensimmäiset liivit pitäisi hankkia. Olin kauhuissani. En minä halunnut rintsikoita, kun ei niitä muillakaan silloin ollut – en, vaikka rinnat olisivat sellaiset jo sitten kai tarvinneetkin (äiti on nimittäin yleensä oikeassa). No, ne rintsikat taidettiin hankkia kuitenkin, jos ei äidin ensimmäisen vihjauksen jälkeen, toisen ainakin. Olin silloin varmaankin ala-asteella ja yritin luultavasti olla kuin mitään rintaliivejä ei olisikaan. En halunnut erottua porukasta, kun en muutoinkaan ollut pidetty. Luulen, että liivien olkaimet painoivat kuitenkin olkapäitäni niin voimakkaasti, etten päässyt aina irti ajatuksesta, että ne olivat päälläni. En ainakaan aluksi.
Yläasteella eräs luokkamme poika yritti muistaakseni aukoa rintaliivejäni. Olisinpa ollut sanavalmis sanomaan siihen jotain oikein nolaavaa. Tuo poika olisi ansainnut pari oikeasti rumaa sanaa, mutta kun en minä niitä osannut vielä tuolloin käyttää.
Jossain vaiheessa rintsikat tietysti muuttuivat hauskemmiksi. Ne ovat pitseineen kauniita, ja kun löytää hyvin istuvat, niitä on ilo pitää, kun ei tarvitse enää pelätä, että joku hieman myöhemmin kehittyvä varhaisteini saattaisi nauraa tissieni tukijoille tai sanoa pahasti. En silti ole kovin innoissani lähdössä alusasuliikkeeseen, vaikka nytkin olisi aihetta hankkia uudet liivit. En tiedä, miksi – rintaliivithän ovat jotain tosi naisellista, ja itse asiassa haluaisin olla hieman naisellisempi kuin olen. Ehkä kuitenkaan ei vain ole kovin naisellinen olo, kun seisoskelee yläruumis paljaana sovituskopissa ja hikoilee sitä, kuinka monet liivit pitää sovittaa ennen kuin sopivat löytyvät. Vaikka kyllähän sitä ammattimyyjiin luottaessaan tietää, että aika pienellä sovittamisella pääsee ja ostospäätökseenkin voi olla tyytyväinen.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Onko Napoli sittenkin turvallinen?
Taloussanomat raportoi TripAdvisor-nettisivun tekemän taskuvaraskyselyn tuloksia. Turistien mielestä taskuvarkaiden uhriksi on suurin vaara joutua seuraavissa kaupungeissa:
1) Barcelona
2) Rooma
3) Praha
4) Madrid
5) Pariisi
6) Firenze
7) Buenos Aires
8) Amsterdam
9) Ateena
10) Hanoi
Kylläpä Eurooppa on vaarallinen maanosa. Itse olen noista kaupungeista käynyt vain Roomassa, Prahassa, Pariisissa ja Firenzessä. Joskus metrossa ollessani katselen kanssamatkustajia epäilevästi ja pidän kyllä yleensä aika hysteerisesti tavaroistani kiinni (käytän ulkomailla mm. aina laukkua, jonka hihnan menee pään yli ja lisäksi pidän laukusta kiinni ruuhkissa ollessani). En silti voisi sanoa, että olen kokenut noita kaupunkeja mitenkään turvattomina edes taskuvarkaiden suhteen. Prahan-muistot viime kesältä tuovat itse asiassa mieleeni turvallisen kaupungin.
Sen sijaan ihmettelen, miksi listalta ei löydy Napolia. Se on ylivoimaisesti pelottavin kaupunki, jossa olen ollut. Syy siihen ei varmasti kokonaan liity taskuvarkaisiin, mutta täytyy sanoa, että varmasti siihen sekasortoon mahtui mukaan näitä näpistelijöitäkin. Hotellimme oli noin 200 metrin päässä juna-asemalta. Päästyäni vaaralliseksi mainitun rautatieaseman ja kaoottisen, taatusti vaarallisemman liikenteen lävitse sekä roskia kadulle heittelevien ihmisten ohitse hotellihuoneeseemme, olin absoluuttisen varma siitä, etten enää koskaan halua mennä ulos hotellin ovesta siihen hullunmyllyyn, mikä kaduilla oli.
Minulta ei ole koskaan varastettu mitään matkustaessani. Tiedän, että puuta on syytä koputtaa, sillä seuraava matka on aivan ovella. Yritän kuitenkin uskoa siihen, että jos ei näytä kovin varakkaalta ja pitää arvoesineensä suhteellisen vaikeasti saatavilla, taskuvarkaat keskittyvät niihin, jotka näyttävät helpommilta ja rikkaammilta uhreilta. Toivotaan, että tämä taktiikka toimii, vaikka matka suuntaakin tällä kertaa mm. maailman toiseksi pahimpaan taskuvaraskaupunkiin. Ainakin yritän kaikkeni, että saisin pitää rahani – siihen asti, kunnes tuhlaan ne kaikkeen ihanaan, mitä Italiasta löydän.
1) Barcelona
2) Rooma
3) Praha
4) Madrid
5) Pariisi
6) Firenze
7) Buenos Aires
8) Amsterdam
9) Ateena
10) Hanoi
Kylläpä Eurooppa on vaarallinen maanosa. Itse olen noista kaupungeista käynyt vain Roomassa, Prahassa, Pariisissa ja Firenzessä. Joskus metrossa ollessani katselen kanssamatkustajia epäilevästi ja pidän kyllä yleensä aika hysteerisesti tavaroistani kiinni (käytän ulkomailla mm. aina laukkua, jonka hihnan menee pään yli ja lisäksi pidän laukusta kiinni ruuhkissa ollessani). En silti voisi sanoa, että olen kokenut noita kaupunkeja mitenkään turvattomina edes taskuvarkaiden suhteen. Prahan-muistot viime kesältä tuovat itse asiassa mieleeni turvallisen kaupungin.
Sen sijaan ihmettelen, miksi listalta ei löydy Napolia. Se on ylivoimaisesti pelottavin kaupunki, jossa olen ollut. Syy siihen ei varmasti kokonaan liity taskuvarkaisiin, mutta täytyy sanoa, että varmasti siihen sekasortoon mahtui mukaan näitä näpistelijöitäkin. Hotellimme oli noin 200 metrin päässä juna-asemalta. Päästyäni vaaralliseksi mainitun rautatieaseman ja kaoottisen, taatusti vaarallisemman liikenteen lävitse sekä roskia kadulle heittelevien ihmisten ohitse hotellihuoneeseemme, olin absoluuttisen varma siitä, etten enää koskaan halua mennä ulos hotellin ovesta siihen hullunmyllyyn, mikä kaduilla oli.
Minulta ei ole koskaan varastettu mitään matkustaessani. Tiedän, että puuta on syytä koputtaa, sillä seuraava matka on aivan ovella. Yritän kuitenkin uskoa siihen, että jos ei näytä kovin varakkaalta ja pitää arvoesineensä suhteellisen vaikeasti saatavilla, taskuvarkaat keskittyvät niihin, jotka näyttävät helpommilta ja rikkaammilta uhreilta. Toivotaan, että tämä taktiikka toimii, vaikka matka suuntaakin tällä kertaa mm. maailman toiseksi pahimpaan taskuvaraskaupunkiin. Ainakin yritän kaikkeni, että saisin pitää rahani – siihen asti, kunnes tuhlaan ne kaikkeen ihanaan, mitä Italiasta löydän.
torstai 1. lokakuuta 2009
Vampyyrinaiset tykkäävät vampyyrinaisista
Näin pienen ajan sisään jo toisen elokuvan, jossa oli kieli poskessa -asenne: Tarantinon jälkeen kävin katsomassa Lesbovampyyrien tappajat. Sen nimi on jo niin humoristinen, että elokuva oli pakko nähdä. Voi myös sanoa, etten pettynyt.
Kaksi onnetonta miestä lähtee vaeltamaan ja joutuu tuppukylään, jossa jokainen tyttö muuttuu 18 vuotta täyttäessään lesbovampyyriksi. Paikan päällä miehet tutustuvat hemaisevaan naisryhmään, jonka jäsenistä enemmistö joutuu tuota pikaa vampyyrien uhreiksi. (Nämä naiset eivät nimittäin ole paikkakuntalaisia vaan ovat tulleet kylään tutkimaan vampyyrimyyttiä.) Jäljelle jää kuitenkin yksi nainen, joka on sopivasti neitsyt, sillä kylää vallitsevan kirouksen purkamiseen tarvitaan koskematon nainen. Lisäksi tarvitaan erään suvun vihoviimeinen edustaja – ja tietenkin toinen pahaa-aavistamattomista vaeltajamiehistä on juuri hän.
Lesbovampyyrit ovat juuri niin vietteleviä kuin vampyyrien kuuluu olla, ja meno on aika posketonta. Entinen karmiva tyttöystävä tapetaan lyömällä kirves päähän, vampyyri tungetaan suihkun alle samalla kun pappi siunaa suihkusta tulevaa vettä ja kaiken pelastaa miekka, jonka pää muistuttaa penistä. Joka kerta, kun lesbovampyyri tapetaan, purskahtelee vampyyrin ruumis valkoista lähmää kuin ilmassa lentäisi saavillinen spermaa.
Lesbovampyyrien tappajat ei ole hauskin näkemäni elokuva, mutta se oli varsin oivallista komediaa muutaman päivän lähes pelkästään töihin keskittyneelle ihmiselle. Ja kyllä se onnistui pari kertaa hieman säikäyttämäänkin.
P.S. Epäilen muuten, että vampyyrien kanssa selviää parhaiten, jos iskee silloin kun he kallistavat päänsä ja hekumoivat ennen hyökkäystään. Se tuntuu kestävän niin kauan, että hitaampikin uhri ehtii siinä välissä katkaista vampyyrilta kaulan tai tunkea vaarnan – naks vaan – läpi vampyyrin sydämen.
Kaksi onnetonta miestä lähtee vaeltamaan ja joutuu tuppukylään, jossa jokainen tyttö muuttuu 18 vuotta täyttäessään lesbovampyyriksi. Paikan päällä miehet tutustuvat hemaisevaan naisryhmään, jonka jäsenistä enemmistö joutuu tuota pikaa vampyyrien uhreiksi. (Nämä naiset eivät nimittäin ole paikkakuntalaisia vaan ovat tulleet kylään tutkimaan vampyyrimyyttiä.) Jäljelle jää kuitenkin yksi nainen, joka on sopivasti neitsyt, sillä kylää vallitsevan kirouksen purkamiseen tarvitaan koskematon nainen. Lisäksi tarvitaan erään suvun vihoviimeinen edustaja – ja tietenkin toinen pahaa-aavistamattomista vaeltajamiehistä on juuri hän.
Lesbovampyyrit ovat juuri niin vietteleviä kuin vampyyrien kuuluu olla, ja meno on aika posketonta. Entinen karmiva tyttöystävä tapetaan lyömällä kirves päähän, vampyyri tungetaan suihkun alle samalla kun pappi siunaa suihkusta tulevaa vettä ja kaiken pelastaa miekka, jonka pää muistuttaa penistä. Joka kerta, kun lesbovampyyri tapetaan, purskahtelee vampyyrin ruumis valkoista lähmää kuin ilmassa lentäisi saavillinen spermaa.
Lesbovampyyrien tappajat ei ole hauskin näkemäni elokuva, mutta se oli varsin oivallista komediaa muutaman päivän lähes pelkästään töihin keskittyneelle ihmiselle. Ja kyllä se onnistui pari kertaa hieman säikäyttämäänkin.
P.S. Epäilen muuten, että vampyyrien kanssa selviää parhaiten, jos iskee silloin kun he kallistavat päänsä ja hekumoivat ennen hyökkäystään. Se tuntuu kestävän niin kauan, että hitaampikin uhri ehtii siinä välissä katkaista vampyyrilta kaulan tai tunkea vaarnan – naks vaan – läpi vampyyrin sydämen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)