”Ken on maassa kaunehin?”

Katsoin viikonloppuna Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan, joka on taas viimein saatavilla. Ostin oikein bluray-version, joka onneksi sisältää myös tavallisen dvd:n, kun tuo blurayn katsominen onnistuu meillä toistaiseksi vain miehen tietokoneella ja elokuvia on kuitenkin mukavampi katsoa tv-ruudulta.

Kaikki varmaankin tietävät, että Lumikki on ensimmäinen Disneyn tekemä kokoillan animaatio. Kauan sen tekemisestä onkin, sillä se on peräisin vuodelta 1937. Se ei ole kunnolla edes minun vanhempieni lapsuuden piirretty, koska he syntyivät vasta vuosina 1945 ja 1949.

Lumikissa on ihanan vanhanaikainen tunnelma. Tuttu satu lumoaa kaikessa yksinkertaisuudessaan, sillä kovin monta käännettähän tarinassa ei ole. Lumikin pako metsään on dramaattinen kohta, samoin pahan äitipuolikuningattaren muuttuminen noita-akaksi. Kääpiöt ovat humoristisia, ihastuttavan höperöjä.

Ihaninta ovat kuitenkin mielestäni metsän eläimet, jotka lyöttäytyvät Lumikin seuraan ja auttavat tätä siivoamaan kääpiöiden mökin. Olen tässä jo monta päivää ihmetellyt, millainen työ niiden animoinnissa käsin on ollut – sen verran paljon erikokoisia eläimiä Lumikin jaloissa pyörii. Ja siitä olen kateellinen, etteivät minun siivoushetkeni koskaan tunnu niin hauskoilta kuin Lumikin siivoushetki noiden eläinten seurassa.



Jo elokuvan alussa Lumikki kohtaa prinssinsä. Kohtaaminen on lyhyt, mutta saduissa suuri kestävä rakkaus saa syttyä näin. Siitäkään ei tarvitse huolehtia, että Lumikille tapahtuisi jonkinlaista rapistumista lasiarkussaan. (Vaikka tavallaan on harmi, että tietää prinssin tulevan: eihän Lumikin kuolema silloin järkytä samalla tavoin, kuin jos loppuratkaisu olisi yllätys…)



Lumikki on mestariteos. Tuskin sen sympaattisuuteen enää tietokoneanimaatioiden aikakaudella päästään. Ja on vain hyvä, ettei elokuva ole yhtä vauhdikas kuin mitä nykyanimaatiot ovat. Niissä nimittäin kaikki herkkä ja kaunis hukkuu usein koheltamisen alle.

Ensimmäinen blogitunnustukseni

Sain Anzilta jo pitkälti viime kuukauden puolella ensimmäisen blogitunnustukseni. Kiitoksia kovasti kunniasta vielä kerran! Nyt on siis minunkin aika paljastaa itsestäni seitsemän asiaa, joita blogini lukijat eivät vielä tiedä.

Tässäpä tulee:

1) Olen yrittänyt lukea Sinuhe, egyptiläisen (ainakin) kahteen kertaan, mutten vieläkään ole päässyt loppuun asti siitä huolimatta, että kirja on minusta loistava.
2) Yritän – valtavasta epäliikunnallisuudesta ja kömpelyydestäni huolimatta – harrastaa (epäsäännöllisesti tosin) keskiaikaista miekkailua ja tikarinkäyttöä.
3) Saatan tulla hiprakkaan yhdestä lasillisesta viiniä ja levottomaksi juotuani pari kuppia kahvia.
4) Saatan ärsyyntyä siitä, että ihmiset eivät osaa arvostaa kirjallisuuden tai taiteen klassikoita.
5) Olen mestari tukkimaan wc-pönttöjä. (En tee sitä kuitenkaan tahallani.)
6) Pukeutuisin gootahtavasti, jos jaksaisin panostaa ulkonäkööni enemmän – ja jos olisin hoikempi.
7) Minulla on vaaleanpunainen Nintendo-DS-pelikonsoli ja sitä varten vain kaksi peliä: Nintendogs (mäyräkoiraversio) ja Sid Meier’s Civilization Revolution.

Sitten tunnustus ja haaste eteenpäin! Annan itse tunnustuksen Kirlahille, Hullukaalille, Inalle, Tuulille ja Anttoolle (Ihanat tomaatit -blogi), Neiti Kesäheinälle, Sooloilijalle ja Jennille. Mikäli olette tämän jo saaneet tai ette halua osallistua, se on aivan hyväksyttävää. Haluan kuitenkin tällä ilmaista, että bloginne ovat mukavaa luettavaa. Jos haluatte lähteä mukaan, toimikaa seuraavasti (tämä on kopio Anzilta):

Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Sain tällaisen hienon tunnustusnapin Anzilta.



Minulta tunnustuksen saaneet voivat myös ottaa halutessaan napin blogiinsa. Nappi on Anzin tekemä ja sen eteenpäinjakamiseen on Anzin lupa. Tämä tunnustushan kiertää yleensä hieman erilaisen napin kera.

Voi kun se uskonto on niin vaikeaa

No kylläpäs se uskonto taas kuohuttaa. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kirjoitetaan uskonnollisesta lukutaidosta ja hämmästellään mm. sitä, miksi ihmiset ovat niin tuohtuneita jonkin esineen (krusifiksin) tähden. Kirjoituksessa pohditaan asiaa näin: ” Uskonnontutkijoiden piirissä ateistin voimakas reaktio ristiinnaulitun kuvaa vastaan herättää kunnioituksensekaista hämmennystä: ristissä on yhä voimaa, paljon enemmän kuin moni uskovainen rohkenee uskoakaan.” Niin, jos risti on vain esine, eihän se tee kenenkään lapselle pahaa, vaikka kuinka roikkuisi koululuokan seinällä.

Jyrki Kiiskinen puolestaan nostaa kolumnissaan – Helsingin Sanomissa niin ikään – esille ikiaikaisen puheenaiheen: uskonnonopetuksen. Sitten ihmiset kommentoivat tuohtuneina puolesta ja vastaan ja tekevät kaikenmaailman ylilyöntejä nimimerkin ”Olli” tyyliin ”Joo kaikki koulun seinät vaan täyteen eri uskontokuntien ja lahkojen krusifiksejä: lestadiolaisten tunnus rikottu TV-ruutu ainakin pitäis olla seinällä ja tietysti pelastusameijan [sic!] pataa pitäis roikottaa seinällä, että ropoja tulis hyvälle asialle ympäri vuoden.”

Laitanpa sitten omankin mielipiteeni – tuohtunut eli ei – tähän:

1) Ihmistä ei saa pakottaa minkäänlaiseen uskonnonharjoittamiseen. Tästä syystä esim. koulussa ei tarvita joulukirkkoja, koska edes kirkkoon kuuluvaa lasta tai nuorta ei pidä pakottaa osallistumaan tilaisuuteen, jossa on rukouksia yms.
2) Ihmisten pitäisi olla turvassa uskonnon tyrkyttämiseltä ja tuputtamiselta.
3) Vanhat perinteet (Suvivirsi, joulukuvaelma joulujuhlassa, joka ei ole jumalanpalvelus jne.) ovat kauniita ja ne voidaan säilyttää.
4) Koulussa pitää opettaa oppiainetta, jossa esitellään kaikki suurimmat uskonnot ja niiden keskeiset ajattelumallit. Tämän lisäksi on opetettava Raamatun sisältöä ja kirkkohistoriaa, jotta oppilaat ymmärtävät esimerkiksi Eurooppaa ja sen taidetta ja kulttuuria – menneisyyttä ja nykyisyyttä – paremmin. Lisäksi pitää olla etiikan opetusta, mutta oikeaa ja väärää ei pidä perustella siten, että ”Raamattu sanoo näin.” Sitä emme kuitenkaan voi kieltää, että ajatus hyvästä ja pahasta perustuu länsimaissa hyvin pitkälle kristillisyyteen, enkä itsekään ole sanomassa, että Jeesus olisi puhunut puppua opettaessaan esim. siitä, miten toisiin ihmisiin tulee suhtautua.
5) Ei meidän tarvitse pelätä sitä, että jollain on jokin toinen uskonto tai elämänkatsomus kuin meillä, eikä meidän tarvitse piilotella tai häpeillä omaa maailmankatsomustamme.

Lisää krusifikseja kouluihin

Kerrankin olen Vatikaanin kanssa samaa mieltä: krusifiksit kuuluvat Italian kouluihin. Suomesta Italiaan muuttanut Soile Lautsi ajatteli samantien muuttaa asiat koko Italiassa, kun häntä ei miellyttänyt se, että hänen lastensa koululuokan seinällä on krusifiksi, kertoo Helsingin Sanomat.


Kuva löytyi täältä.

Katolisempaa maata kuin Italia saa hakea. Olkoon Italia katolinen maa! En minä ainakaan halua, että kaikista maista tulee hajuttomia, mauttomia ja värittömiä, ettei niissä näy se, mikä niiden kulttuuria leimaa. Siksi ihmetyttääkin kovin, miksi ihminen, joka ei halua elää kristinuskoa pursuavassa ympäristössä, muuttaa juuri Italiaan. Jos krusifiksit eivät haittaa italialaisia, miksi niiden pitäisi haitata maahan muuttanutta suomalaista.

Itse suhtauden hyvin kriittisesti uskontoon. Ei minua silti häiritse, jos ikiaikaisten perinteiden mukaan Suomen koulujen kevätjuhlissa lauletaan Suvivirttä. Se sen sijaan häiritsee, että seurakunnista pyydetään kouluihin päivänavausten pitäjiä, jotka saavat avoimesti kaupata kristillisyyttä. Sekin häiritsee, että uskontoa tullaan tuputtamaan minulle kadulla tai kotiovelleni ilmestyy ihmisiä, jotka haluavat kertoa minulle Jumalastaan.

Tuskin Italian koululaiset pakotetaan kumartamaan koulun krusifiksia aamulla tullessaan kouluun ja illalla lähtiessään kotiin. Tuskin he myöskään ahdistuvat krusifiksin väkivallasta, niin kuin aiheesta käydyssä nettikeskustelussa on väitetty. Suomenkin kouluissa ovat kaikki lapset kuulleet ristiinnaulitsemistarinan, enkä ainakaan itse muista, että se olisi aiheuttanut minulle traumaa – yhtään kieltämättä tämän roomalaisen kuolemantuomiontäytäntöönpanokeinon raakuutta ja järkyttävyyttä.

Kuten paperi-Hesari totetaa, monenlaisista uskontoon liittyvistä tavoista ja symboleista keskustellaan nyt ympäri maailmaa – ja olemmehan me nähneet tätä keskustelua Suomessakin. Minusta tuntuu kuitenkin oudolta, että koko ajan pelätään toisten loukkaamista. Kulttuurit ovat erilaisia, eikä se sinänsä ole loukkaavaa. Vaikka Suomessa asuu paljon muualta tulleita, voimme me suomalaiset noudattaa omia traditioitamme ja silti kunnioittaa hyvinkin erilaisia maailmankatsomuksia.

Siksipä italialaistenkin pitäisi saada omassa maassaan noudattaa omia perinteitään. En minä kehtaisi ruveta muuttamaan koko Italiaa, jos muuttaisin sinne. Jokaisessa yhteiskunnassa on asioita, joista siellä asuvat – olivat he sitten syntyperäisiä asukkaita ja maahanmuuttajia – eivät pidä. Ja kuka sitä paitsi haluaisi Italian muuttuvan Suomeksi?

Koulukyydissä selviää, kuka perkele on

Koulukyydit eivät välttämättä ole hyväksi lasten mielenterveydelle. Helsingin Sanomat (31.10.) kertoo, että kahdeksanvuotiaat koululaiset olivat koulun tilaamaan bussiin astuessaan löytäneet penkeiltään traktaatin, jossa kerrottiin mm. siitä, kuinka Jumala ei pidä haureudesta, irstaudesta ja noituudesta. Bussinkuljettaja oli suomentanut lapsille, kuka perkele on, kun nämä olivat sitä ihmetelleet. Sekin oli tullut selväksi, että helvettiin on joutuminen ilman uskoa Jumalaan, kuten myös se, että se helvetti on aika ikävä paikka.

Jos minulla olisi lapsi ja hän olisi ollut tuossa bussissa, olisin ollut niin täynnä vastalauseita, että olisin mykistynyt. Nytkään en oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Olen kaikenlaista uskonnontuputtamista vastaan, mutta tuollainen äärituputtaminen, joka kohdistuu vielä lapsiin, vetää jotenkin maton alta. Mitä siihen voi sanoa? Anteeksiantamatonta se tietysti on.

Itselläni oli peruskouluaikaan ystävä, joka oli vahvasti lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä. Jo paljon ajan viettäminen hänen kanssaan sai minut sekaisin, vaikkei hän varsinaisesti tuputtanut kotinsa ajatusmaailmaa. Jossain vaiheessa ajattelin mm., että kuuntelemani musiikki on jotain aivan kauheaa, että siinä asuu jokin paha, vaikkei minun kotini ollut mitenkään uskonnollinen eikä siellä tuomittu edes pikkuveljeni kuuntelemaa äärimetallia. Niin, ja tuo minun kuuntelemani musiikki oli jonkun täysin yhdentekevän popparitytön esittämää yhdentekevää lallatusta.

Opiskeluaikana minulla oli puolestaan ystävä, joka onnistui henkiolennoista puhuessaan säikäyttämään minut niin, että olin siinä kunnossa, että olisin ollut valmis menemään sairaalaan, jotta saisin jotain ainetta, joka rauhoittaisi oloni hetkeksi. (Ironisinta muuten oli, että tuo ystäväni alkoi kertoa juttujaan juuri silloin, kun olin mennyt hänen luokseen, koska olin jättänyt menemättä katsomaan Teksasin moottorisahamurhat -elokuvaa, koska pelkäsin sen olevan liian jännittävä. Olisi varmaan kuitenkin pitänyt valita leffailta…) Onneksi useiden ihmisten kanssa jutteleminen sai minut loppujen lopuksi rauhoittumaan niin, että pystyin taas esim. olemaan yksin kotona.

Olen aina ollut herkkä ja usein myös turhan kiltti. En silti ymmärrä, miten olen onnistunut keräämään ympärilleni uskonnollisia ihmisiä, jotka saavat minut ahdistumaan. Tuolla opiskeluaikaisella tapauksella oli se hyvä puoli, että minun oli pakko tehdä itselleni jotenkin selväksi suhteeni kiihkomieliseen uskonnollisuuteen. Nyt olen mielestäni pääsemässä jonkinlaiseen tasapainoon. Haluan kunnioittaa ihmisten vakaumuksia, eikä se sinänsä tuotakaan minulle ongelmia. Voin kuitenkin jättää omaan arvoonsa ne ajatukset, joita en itse pidä järkevinä. Voin kuunnella metallia, vaikka joku väittää sen olevan saatanallista.

Olen hyvin kiinnostunut uskonnoista, mutten halua vakaumusta, jossa palvotaan mitään tai jota halutaan tuputtaa toisille. Rakastan kirkkoja, koska ne ovat kauniita. Ymmärrän katolisia, jotka istuvat rukoilemassa Marian patsaan edessä ja jotka käyvät ripittäytymässä. Uskon, että uskonto voi sopivassa määrin harjoitettuna edistää ihmisen pysymistä kasassa ja luoda turvaa, antaa lohtua. Väärin käytettynä se voi sen sijaan syöstä ihmisen valtavaan piinaan. Ja sitä väärin käyttämällä ihmiset voivat syöstä toisiaan piinaan, josta vapautuminen on pitkä prosessi.

En tiennytkään, että olen alkoholisti

Ei nyt voi mitään, mutta nähtävästi minulla on ongelmia alkoholin käytön kanssa. Kävin nimittäin tänään terveyskeskuksessa, koska olen osallistunut erääseen tutkimukseen informanttina. No, sairaanhoitaja kyseli sitten kaikenlaista ja paukaisi mm. seuraavan kysymyksen: ”Oletko viimeisten 12 kuukauden aikana juonut vähintään kolme kertaa kolme alkoholiannosta kolmen tunnin aikana?”

Hetkinen, mietin vähän aikaa. Jos juon mieheni kanssa hyvällä aterialla viinipullon puoliksi, siitähän tulee minun osuudekseni jopa enemmän kuin kolme annosta, eikä aikaa pitkälläkään illallisella kulu yleensä kuin pari tuntia. Pakko oli vastata kyllä – olenhan minä ihan näin paljon joskus alkoholia käyttänyt.


Kuva löytyi täältä.

Jatkokysymykset olivat mielenkiintoisia.

”Oletko joutunut tekemisiin poliisin kanssa?” En.

”Oletko jatkanut juomista, vaikka se on aiheuttanut ongelmia mm. ihmissuhteissasi?” Vastausvaihtoehtoja oli vain kaksi – kyllä ja ei – ja papereihin piti merkitä ei, vaikka sehän tietenkin tarkoittaisi, että ongelmia on ilmennyt, mutta olen sentään ymmärtänyt lopettaa juomisen silloin, kun alkoholinkäyttöni on saanut aikaan riitaa läheisten kanssa.

”Oletko yrittänyt vähentää juomista?” En, kun käytännössä juon useimmiten ehkä yhden siiderin viikossa (joskus ostan kaksi perjantai-iltaa varten, mutten koskaan saa juotua kuin sen yhden). Aika huono vastaus tietysti, kun olisihan sitä juomista varmaan pitänyt yrittää vähentää.

”Oletko mahdollisesti ajanut autoa, kuljettanut venettä tai käyttänyt koneita alkoholin vaikutuksen alaisena?” En. (Paitsi että olisi pitänyt sanoa, että tietokonetta kyllä.)

Tätä rataa kysymyksiä tuli ja tuli.

Olin huvittunut ja heti terveyskeskuksesta lähdettyäni soitin miehelleni kertoakseni, että hänen vaimonsa on nyt sitten alkoholisti. Huomenna tulee taas harjoitettua holtitonta alkoholin käyttöä – ostimme nimittäin taas sen yhden viinipullon jaettavaksi.

Pyhäinhäväistään kohuohjelma

Nyt sekin on selvinnyt, mikä suomalaisille (tai ainakin Ilta-Sanomien toimittajille) on pyhää: lottoarvonta. Ilta-Sanomat kertoo nettisivuillaan lottoarvonnan muuttumisesta otsikolla ”Pyhäinhäväistys?” Jos lottoarvonta ei ole pyhä, ei sen häpäisemistä voi oikein kutsua pyhäinhäväistykseksi.

Minua ärsyttää lehtien tapa käyttää vahvoja sanoja perusteetta. Jos lottoarvontaan tuodaan hyppimään Jokeri-hahmoinen mies, ei se edes häpäise ketään, koska Jokerihan liittyy lottoon olennaisesti. Lottoshow on sitä paitsi jo alun perin alemmansarjan viihdettä, mistä syystä sitä ei voi pyhäinhäväistä.

Iltalehden mielestä Harper’s Island on puolestaan kohusarja. Miksi en ole sitten huomannut sarjan aiheuttavan minkäänlaista kohua? Itse olen yrittänyt Harper’s Islandia seurata, mutta olen pitänyt sitä – ikävä kyllä – lähinnä tylsänä. Hohhoijaa, taas yksi kuoli väkivaltaisesti – jännitettä ei vain näy missään. Pitäisikö siis kohista?