Yksi käyttötapa keramiikkamukille

On se kovaa, ettei pääse Ranskan kansalaiseksi. Vähintään sitä pitää mennä Louvreen mukin kanssa riehumaan.



Niin, joku nainen oli viskannut keramiikkamukin päin Mona Lisan näköä, kun oli saanut kuulla, ettei hänestä tullut ranskalaista. Aika typerää, koska…

1) Eihän se muki panssarilasista läpi mene.
2) Mona Lisa on oikeastaan ennemmin italialainen kuin ranskalainen, vaikka häntä on kai Ranskassakin maalattu, joten ranskalaisia kohtaan tuntemansa viha kannattaa suunnata muualle.
3) Muki on kerrassaan typerä esine tuollaiseen tarkoitukseen. Onhan sitä keksitty mädät kananmunat ja muut.
4) On ihan typerää vihata Mona Lisaa, vaikka hänen tyyneytensä saattaa jotakuta ärsyttääkin.
5) Ei kai kukaan tosissaan halua ranskalaiseksi?

Siis, älä koske taiteeseen, katso vain. Pelottavaa tässä on se, että monet korvaamattomat teokset eivät ole kestävien lasien takana – ja museoihin päästetään kaiken maailman taiteenvihaajatkin.

Nimimerkki ”Ei koskaan Mona Lisaa livenä nähnyt, joka tahtoisi hänet nähdä, koska pari muuta Da Vincin maalausta on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen”

Kihlaus, sormus vai molemmat?

Katsastan aina silloin tällöin, mitä Iltalehden Sofian sohvalla vastataan ihmisten lähettämiin parisuhdetta (ja joskus muutakin) koskeviin kysymyksiin. Nyt nimimerkki Virve oli palstalla huolissaan siitä, ettei saa miestä kihlautumaan kanssaan – tai ehkä vielä paremminkin siitä, ettei saa kihlasormusta. Takana on pettymyksiä siitä, että kihloihin menosta on sovittu, mutta mies onkin sitten unohtanut asian tai lykännyt sitä.

Sofia käskee Virveä selvittämään, onko miehellä halua mennä avioliittoon. Koska lupaus on se pointti, ei sormus, hän ehdottaa myös, että Virve voisi avioliittolupauksen saatuaan itse ostaa itselleen sormuksen kihlauksen merkiksi – eihän miehen tarvitse olla sormuksesta kiinnostunut.

Entiset naapurini olivat ostaneet sormuksen vain – oliko se nyt – vanhempien painostuksesta. Totta onkin, että toki sormus ei saa olla kihlauksessa tärkein. En kuitenkaan usko, että kihlaus on kaikille merkki siitä, että on todella sovittu, että jonain päivänä hääkellot soivat – ensin mennään kihloihin ja naimisiin menosta sovitaan sitten joskus myöhemmin, jos sovitaan. Uskon, että monille kihlaus on vain selkeä merkki sitoutumisesta, joka halutaan näyttää myös ulospäin – sillä sormuksella. Toisaalta uskon, että toiseen voi olla todella sitoutunut, vaikkei olisikaan tämän kanssa ”edes” kihloissa.

Itse en olisi voinut kuitenkaan kuvitella kihlautuvani ilman sormusta. Sain valita sormuksen ja valitsin sen harkiten. Se on yksinkertainen mutta kaunis (Kalevala Korun Vaasan sormus, ohuempi versio). Minusta tuntuisi myös hassulta, jos minulla olisi kihlasormus mutta miehelläni ei. En myöskään osaisi pitää kihlasormustani kihlasormuksena, jos olisin käynyt yksinäni ostamassa yksinäisen sormuksen.

Entä pitäisikö olla huolissaan, jos kumppani ei halua kihlautua (tai mennä naimisiin, jos kihloissa jo ollaan)? Kyllä tuo Virven miehen toiminta hieman hämmästyttää – miksi luvata kihlausta, jos ei kuitenkaan sitten halua sitä / ole valmis siihen? Ymmärrän kyllä, että Virve on turhautunut. Toisaalta ei voi tietää, kuinka painostava Virve itse on ollut. Tiedä sitten, ehkä on turhaa tapella kihlauksesta, jos toisen kanssa on hyvä olla. Mutta toisaalta, eikö hyvää oloa ole turha myös raastaa sillä, ettei mene kihloihin, jos toisen kanssa aikoo kuitenkin olla?

Lopuksi vielä kevennys: Onnea prinsessa Madeleinelle kihlauksen johdosta. Hänen sormuksensa näyttää tältä.

Anarkisti ei käytä kapulaa

Sain jälleen kerran lähes käsittämättömällä tavalla töitä. Niitä on tosin vain vuoden loppuun, mutta on kuitenkin. Yritän olla siitä kiitollinen, sillä se on oikeasti aiheellista kiitollisuutta. Töiden alettua verenpaine alkoi kuitenkin heti nousta. Töistä kauppaan mennessäni olin jo sen verran kireällä – vaikka luulinkin shoppailevani hyvällä mielellä ja löysin vielä 6 eurolla mielenkiintoisen levynkin – että pahoitin mieleni kassalla.

Olin laittanut CD-levyni kassan liukuhihnalle huomattavan pitkän matkan päähän edellisen asiakkaan ostoksista, mutta en käyttänyt kapulaa, joka on tapana laittaa kahden asiakkaan ostosten väliin, koska minun ja edellisen asiakkaan ostosten välissä oli varmaan puoli kilometriä. Siirsin CD-levyä sitten erehdyksissäni – kun se näytti olevan niin hirveän kaukana kassantädistä – eteenpäin, ja kuinkas ollakaan, kassantäti piippautti siitä hinnan sille edelliselle asiakkaalle.

Sanoin, että ostos oli minun, mutta sainkin sitten jonossa edelläni olevan naisen kommentit vastaani. ”Et sitten käytä kapulaa”, hän sanoi nyrpeästi. Olin taas nolo oma itseni, enkä sanonut mitään takaisin. Olisi tehnyt mieli täräyttää, etten ole muutenkaan kovin täydellinen.

No, olisin voinut pahoittaa mieleni tuosta, vaikkei töitten alku olisikaan nostanut verenpainetta. Mutta sitten olin kai ilkeä. Minulle jäi mielikuva, ettei hieman pihalla olleelta vaikuttanut kassantäti tajunnut poistaa CD-levyä tuon kitisevän ostoksilla olijan laskusta. Minä olin hiljaa ja maksoin levyni – se lienee nyt maksettu siis kahteen kertaan.

Ensiksikin, jos minulle kitistään, pitäisikö minun olla ystävällinen (ilman kitinää olisin varmasti varmistanut, ettei toinenkin asiakas joudu maksamaan minun CD:täni)? Toiseksi, yritän opetella, etteivät kaikki asiat ole minun vastuullani – kai se on kassantädin vastuulla, että laskut tulevat oikein, ei minun tehtäväni ole korjata kaikkia maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

En jaksanut olla kauaa loukkaantunut enkä huonolla omallatunnollakaan. Nyt pitäisi vielä päästä muutama työpäivä eteenpäin, jotta tuo verenpaine tasaantuisi.

Ei niin kuin Blond Ambition mutta hienoa kuitenkin

Noin 25 vuoden takaiset tapahtumat johtivat siihen, että olin torstai-iltana 84 999 muun ihmisen kanssa Jätkäsaaressa katsomassa Madonnaa.


Kuvan on ottanut Adam Sammler.

Täytyy tunnustaa, että muutama Madonnan uusimmista levyistä on minulle aika tuntemattomia, mutta sitä vanhemmat levyt tunnen sitäkin paremmin. Epäilenpä siis, että Jätkäsaaressa oli aika monta, joille ladyn tuotanto oli paljon vieraampaa kuin minulle. Ihmisiä seuratessakin saattoi päätellä, ettei ihan jokainen ollut tosifani. (Ja osa noista ei-niin-faneista olisi tietysti vaikka voinut jättää lipun ostamatta ja päästää keikalle yhden todellisen fanin lisää.)

Tuntuu hassulta, että on kuunnellut jotain biisiä aivan fiiliksissä joskus neljännesvuosisata sitten, ja nyt sen sitten kuuli livenä. Teini-iässäni Madonna teki minuun sellaisen vaikutuksen, että hän tulee aina olemaan jotenkin erikoistapaus.

Entäs tuo keikka sitten? Olin aika hämmästynyt, etten sitten ollutkaan siellä 250 metrin päässä lavasta, vaikka minulla oli ns. huonoimman katsomon lippu. Voin sanoa, että ihan näin Madonnan. Pienihän hän oli, mutta – pieni nainenhan hän on. :) Totta puhuen on älytöntä järjestää noin isoja konsertteja. Lipun ostaneen pitäisi oikeasti nähdä artisti ja show, ja monet näkivät taatusti huonommin kuin minä.

Fiilikseen saattoi silti päästä mukaan ja kun tyytyi tuijottelemaan osan ajasta screeniä, oli ihan mukavaa. Oli erityisen hauskaa, että Madonna esitti Dress You Upin, mikä oli kieltämättä ainakin minulle yllätys. She’s Not Me -biisin esillepanossa oli hauskasti viitattu joihinkin Madonnan tunnetuimpiin videohahmoihin, kuten Like A Virgin -morsiameen ja Material Girl -Marilyniin. Latinojakso La Isla Bonitoineen oli oikein hyvä fiilikseltään. Like A Prayer oli myös hauska kuulla livenä, koska se on itselleni jotenkin erityisen legendaarinen kappale (vaikka niin on kai moni muukin). Harmillista oli, etten tykännyt Frozenin sovituksesta – biisi kun on yksi suosikkejani (ja sen video on muuten maaginen). Ikävää oli, että jollain lailla konsertti oli epätasainen: fiilis katosi ajoittain, ehkä osittain siksi, että Madonna ei ollut lavalla kaikkien biisien ajan. Välisoitothan ovat ihan ok, mutta kokonaisten biisien esittäminen ilman päätähteä on vähän hassua, vaikka olisi kuinka hienot videoseinät.

Mukavaa kuitenkin oli, eikä konsertti ollut sellainen ahdistava kaaos kuin pelkäsin, kun olin paikalla vielä yksin. Mies onnistui nimittäin saamaan yhden lipun, minä en yhtään, kun ostimme aikanaan noita lipareita. Minä sitten menin konserttiin, koska minä olen se fani. Mies kuuluu EVVK-osastoon, mutta olisi lähtenyt seuraksi silti, jos olisimme saaneet toisen lipun.

Niin, minusta Madonna on kuitenkin ollut ihanimmillaan albumien Like A Virgin, Like A Prayer ja Ray Of Light aikoihin. Eniten varmaan pidänkin juuri noista albumeista myös musiikiltaan. Ja se, mitä tässä voi jäädä suremaan, on, että Madonna olisi oikeasti pitänyt nähdä Blond Ambition -kiertueella. Muistan, kun katsoin suoraa lähetystä konsertista tuolta kiertueelta. Madonna esiintyi Espanjassa ja kaikki oli niin uskomatonta. Pitäisi kaivaa videokätköjään ja selvittää, onko minulla vielä tuo konsertti videolla. Niin, ja voihan sitä tiirailla, kuinka paljon löytyy YouTubesta. Useamman biisin löysin jo.

Prahalaisia hautoja

Neljä päivää Prahassa on takana ja täytyy sanoa, että se on hyvin kaunis kaupunki. Ajattelin kuitenkin tehdä teemapostauksen hautausmaista, koska ne ovat usein valtavan kauniita nekin.

Ensimmäinen kuva on pieneltä juutalaiselta hautausmaalta, joka ei ole enää käytössä. Se sijaitsi aivan televisiotornin juurella eikä sinne päässyt kävelemään. Kuvan sai kuitenkin otettua aidan yli.



Jonkin matkan päässä oli Olšanyn hautausmaa, jonka vanhempi osa oli todella tunnelmallinen, kuin jostain sadusta. Joka puolella kasvoi murattia ja osa haudoista oli aivan sen peitossa.



Tässä on puolestaan patsas samalta hautausmaalta.



Etsimme Olšanyn hautausmaalta Jan Palachin haudan. Hän teki vuonna 1969 parikymppisenä polttoitsemurhan, koska halusi näyttää, ettei pidä kommunistisesta hallinnosta.



Aivan vieressä oli vielä kolmas hautausmaa, juutalainen. Sinne menimme nähdäksemme Franz Kafkan haudan.



Myös juutalainen hautausmaa oli viehättävä, ei tosin minusta yhtä kaunis kuin Olšanyn hautausmaa. Tämä kuva hämää hieman: useimmat kujat evät olleet näin kauniita.

Paikkoja, joita ei pitäisi olla

Maanantaina vierailin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirissä. Lupailin edellisessä postauksessa kirjoittaa vierailusta, jos vain osaan sanoa jotain. Aika mykkä olen asian suhteen vieläkin – on vaikea keksiä mitään sanottavaa, sillä paikan ajatteleminen mykistää. Kuvia minulla kuitenkin on näyttää, enimmäkseen elleivät kaikki miehen ottamia.

Aloitetaan Birkenausta. Kuka rakentaa rautateitä, jotta ihmisiä saadaan kuljetettua kuolemaan? Natsit rakensivat.



Birkenaussa oli parakkeja ja piikkilankaa loputtomiin. Alue oli todella suuri.



Auschwitz I oli alueena pienempi kuin kuvittelin. Siellä ei myöskään ollut matalia parakkeja, joita Birkenaussa oli ja joita olen nähnyt muualla. Niin, helvetti nämä tiilitalot olivat joka tapauksessa.



Näytteillä oli murhattujen ihmisten tavaroita (kenkiä, hammasharjoja, matkalaukkuja, jalkaproteeseja...) kuten myös hiuksia mutta myös murhaväline: kuvassa on Zyklon B -purkkeja.



Auschwitz I:n kaasukammio-krematoriorakennus näytti ulkopäin tältä:



Kertokoot nyt kuvat puolestaan, sillä minä en osaa enempää sanoa. Eikä se johdu siitä, ettei tuo vierailu olisi tuntunut miltään. Se johtuu vain siitä mykistävyydestä. Kunpa ihminen älyäisi edes joskus kuunnella itseään ja ymmärtää, milloin on tullut hulluksi.

Mieltä kylmää jo valmiiksi

Olen viime ajat valmistautunut huomiseen. Se on tapahtunut seuraavasti:

1) Olen lukenut Sybille Steinbacherin kirjan ”Auschwitz – lyhyt historia”.



2) Olen katsonut mieheni kanssa 6-osaisen televisiodokumenttisarjan ”Auschwitz ja lopullinen ratkaisu”.

Tänään olen kotona ja huomenna Auschwitzissa. Olen aiemmin käynyt kahdessa keskitysleirissä (Sachenhausenissa ja Dachaussa) ja nyt on sitten vuorossa tämä kuuluisin.

Tätä osaa saksalaisesta tehokkuudesta on mahdotonta ihailla. Se on melkein ainut, mitä tämän asian äärellä pystyy sanomaan. En vieläkään ymmärrä, miten niin suuret ihmisjoukot saatiin mukaan joukkotappamiseen. En ymmärrä, kuinka keskitysleireillä olleet pystyvät näiden vuosikymmenien jälkeenkään kertomaan kokemuksistaan rauhallisesti, itkemättä. Dokumentissa olevat ihmiset olivat nimittäin enimmäkseen yllättävän rauhallisia.

Halusin tietää taustoja Auschwitzista ennen kuin menen siellä käymään. Steinbacherin kirja ja tuo dokumenttisarja täydensivät hyvin toisiaan. Kieroutuneita yksityiskohtia riitti:

- Lääkärit vähät välittivät Hippokrateen valastaan, vaan tekivät kuolemaan johtavia kokeita leirin vangeilla ja toisaalta olivat paikalla kaasutuksissa vain siksi, että vahtivat sitä, ettei vain kaasuttajien henki ollut vaarassa.
- Ketkä kustansivat kuljetukset kuolemanleiriin? Tietenkin ne, jotka kuljetettiin kaasutettaviksi. He ostivat matkalle junalipun, koska oli pakko.
- Miksi ampumisista siirryttiin kaasutuksiin? Koska tappajien psyyke hajosi siihen tappamiseen ampumalla. (No, joku olisi voinut keksiä, että ei tapeta sitten, kun se kerran tuntuu pahalta.)
- Ketkä siivosivat jäljet, kun kaasukammio oli täynnä kuolleita? Vangit, joiden erikoistehtävänä tuo työ oli. Ja ruumiita riitti poltettavaksi.
- Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita hajalle, kun saivat tietää niistä? Sen kun tietäisi.

Huomenna suuntaan kuitenkin kulkuni joukkomurhapaikalle. Jos osaan sen jälkeen sanoa jotain, kirjoitan siitä kyllä myöhemmin.

Lähden siis tänään matkalle ja palaan kymmenen päivän kuluttua. Karun alun jälkeen päädymme romanttisempiin maisemiin: Prahaan ja Salzburgiin. Matkan lopulla käymme myös Neuschwansteinin linnassa. Nämä muut kohteet sitten hieman tasoittavat tuota aloituskohdetta. Jos onnistuu, saatan tehdä matkallakin postauksen tai pari.