Olimme tässä miehen kanssa pienellä kotimaan matkalla ja siinä autossa istuessa ehti lueskella yhtä jos toista lehteä. Anna-lehdestä (28/2009) jäi mieleen Mervi Alatalon artikkeli ”Vihdoin oikeissa nahoissa”. Siinä kerrottiin 23-vuotiaasta Sakusta, joka on syksyllä aloittamassa hormonihoidot muuttuakseen myös fyysisesti naisesta mieheksi. Sosiaalisen muutoksen mieheksi hän on jo aloittanut ja siksi haluaakin ihmisten kutsuvan häntä Sakuksi, ei Salliksi, joka on hänen alun perin saamansa nimi.
Teksti on rakennettu siten, että sekä Saku että hänen äitinsä kommentoivat tilannetta. Sakun kohdalta aistii selvästi tuskan, jota hän on kokenut koko elämänsä ja joka on ollut erityisen paha murrosiässä, kun hän on alkanut muuttua kropaltaan naisellisemmaksi. Äiti on hämmennyksissään eikä osaa kutsua Sakua pojakseen. Tuntuu aika omituiselta, kun hän kertoo, että hän ja Sakun sisar käyttävät Sakusta joskus nimitystä Henkilö.
En usko, että kukaan lähtee sukupuolenkorjaukseen huvikseen, sen verran rankka prosessi se varmasti on. Voi vain huokaista helpotuksesta, että onneksi sitä haluaa olla nainen kun on sellaiseksi syntynyt. En myöskään ymmärrä, keneltä se on pois, jos joku toinen halutessaan korjauttaa sukupuolensa. Toisaalta on myönnettävä, että on vaikea sanoa, kuinka nopeasti asian kanssa pääsisi tosissaan sinuiksi, jos kyseessä olisi joku todella läheinen.
Tuo lehtijutun Saku vaikuttaa kuitenkin siinä mielessä rohkealta, että hän lähtee prosessiin jo noin nuorena. Sitä jäin kuitenkin hämmästelemään, että hän ei ainakaan aluksi suunnittele haluavansa muita leikkauksia kuin rintojenpoiston. Testosteronihoidot muuttavat häntä tietenkin miehisempään suuntaan, mutta eikö hän ikään kuin jätä muutosprosessia kesken? Ihmettelen vain, en sano, miten pitäisi toimia, koska ei minulla ole tällaisesta kokemusta. Itsestäni vain tuntuisi, että jos en kokisi olevani nainen, naisen alapää itselläni ahdistaisi melkoisesti sekin, eivät pelkät rinnat.
Niin, onneksi kaikki maailman ahdistukset eivät kuitenkaan ole kasaantuneet kohdalleni. Voi vain kuvitella, millainen murrosikä Sakulla on ollut, kun ei se naiseksi muuttuminen ollut helppoa itsellekään. Olin aivan kauhuissani, kun äitini ehdotti, että minulle pitäisi ostaa rintaliivit – olisin ollut luultavasti ylivoimaisesti ensimmäinen luokallani, jolla olisi sellaiset ollut. Mutta sitten kun toiset alkoivat tulla perässä kuukautisineen kaikkineen, olin pettynyt. Miksi en saanut olla ainoa ”täydellinen”, jolla oli kaikki naisen merkit? Niin, kasvaminen on aina vaikeaa – onneksi se on useimmille vain normaalin vaikeaa. Tsemppiä Sakulle, jonka kasvaminen on selvästi ollut jotain muuta.
torstai 16. heinäkuuta 2009
torstai 9. heinäkuuta 2009
Häpeälliset kirjat
Helsingin Sanomissa oli tänään iso juttu siitä, mitä kirjoja ihmiset häpeävät. Kirjailija Katri Lipson ei varsinaisesti häpeä klassikoiden lukemistaan, muttei ota julkisille paikoille mukaansa esimerkiksi James Joycen Odysseusta, koska ajattelee sen olevan brassailua. Tutkija Anna Kontula pitää häpeällisenä, että hänen kirjahyllystään löytyy Harlekiini-kirjoja, vaikka ne ovatkin jääneet sinne edelliseltä asunnossa asuneelta.
Itse lukisin ylpeänä Joycen Odysseusta vaikka missä jos päätyisin sen lukemiseen. Tosin uskon, että siihen keskittyminen ei onnistuisi hälyisissä paikoissa. Harlekiineja häpeäisin. Muistan joskus kauan sitten sellaista katselleeni, mutta se oli todella kauan sitten, silloin kun oli jännittävää saada käsiinsä jokin ns. aikuisten kirja. Nyt ajattelen, että on aivan ajanhukkaa lukea mitään sellaista.
Varsinaisen samoin ajattelijan löysin kuitenkin näyttelijä Tommi Korpelasta. Hänen mielestään on syytä hävetä lähinnä ”kaikkia niitä kirjoja, joita ei ole vielä lukenut.” Itse häpeän sitä, etten ole päässyt Sinuhe, egyptiläistä ja Täällä Pohjantähden alla -teosta loppuun saakka. Molempia pidän loistavina Suomen kirjallisuuden merkkiteoksina, jotka minun vain yksinkertaisesti pitäisi olla lukenut, mutta tiiliskivet ovat minulle aina ponnistus. Kumpaakin olen aloittanut ja vielä joskus saan ne kokonaankin luetuiksi.
Sinänsä en kauheasti häpeile lukemisiani. Luen ihan ylpeästi sekä maailmankirjallisuuden klassikoita että kevyitä, pelkästään viihteeksi kirjoitettuja dekkareita. Naisille kirjoitettua rakkaushömppää kyllä kartan. Sorrun siihen ainoastaan, jos se on upotettu historialliseen viitekehykseen – eli Kaari Utrio maistuu oikein hyvin. No, myönnetään, että luin yhden Nora Robertsin kirjan, kun siinä luvattiin vampyyriseikkailua, mutta se olikin sitten ehkä huonoin lukemani kirja. Niin… ellei lasketa sitä, että joskus nuoruudessani luin yhden tai kaksi Barbara Cartlandin teosta. (Oi miksi tulinkaan sanoneeksi, etten häpeä lukemisiani…)
Loppukevennykseksi on pakko kertoa, että mieheni, joka ei erityisemmin häpeä mitään, on kuitenkin joutunut häpeämään kirjaa. Hän luki Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuutta saksalaisessa junassa. Kirjahan on vaihtoehtohistoria, joka kertoo maailmasta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Siinä sitten vähitellen eräälle poliisille alkaa selvitä, mitä kauheuksia kolmannessa valtakunnassa onkaan tapahtunut. Mielenkiintoinen kirja, mutta mieheni piilotteli sen kantta tuolla junamatkalla niin hyvin kuin pystyi – siinä kun sattui olemaan hakaristi. Ei ehkä ihan fiksuin matkalukeminen Saksanmaalle.
Itse lukisin ylpeänä Joycen Odysseusta vaikka missä jos päätyisin sen lukemiseen. Tosin uskon, että siihen keskittyminen ei onnistuisi hälyisissä paikoissa. Harlekiineja häpeäisin. Muistan joskus kauan sitten sellaista katselleeni, mutta se oli todella kauan sitten, silloin kun oli jännittävää saada käsiinsä jokin ns. aikuisten kirja. Nyt ajattelen, että on aivan ajanhukkaa lukea mitään sellaista.
Varsinaisen samoin ajattelijan löysin kuitenkin näyttelijä Tommi Korpelasta. Hänen mielestään on syytä hävetä lähinnä ”kaikkia niitä kirjoja, joita ei ole vielä lukenut.” Itse häpeän sitä, etten ole päässyt Sinuhe, egyptiläistä ja Täällä Pohjantähden alla -teosta loppuun saakka. Molempia pidän loistavina Suomen kirjallisuuden merkkiteoksina, jotka minun vain yksinkertaisesti pitäisi olla lukenut, mutta tiiliskivet ovat minulle aina ponnistus. Kumpaakin olen aloittanut ja vielä joskus saan ne kokonaankin luetuiksi.
Sinänsä en kauheasti häpeile lukemisiani. Luen ihan ylpeästi sekä maailmankirjallisuuden klassikoita että kevyitä, pelkästään viihteeksi kirjoitettuja dekkareita. Naisille kirjoitettua rakkaushömppää kyllä kartan. Sorrun siihen ainoastaan, jos se on upotettu historialliseen viitekehykseen – eli Kaari Utrio maistuu oikein hyvin. No, myönnetään, että luin yhden Nora Robertsin kirjan, kun siinä luvattiin vampyyriseikkailua, mutta se olikin sitten ehkä huonoin lukemani kirja. Niin… ellei lasketa sitä, että joskus nuoruudessani luin yhden tai kaksi Barbara Cartlandin teosta. (Oi miksi tulinkaan sanoneeksi, etten häpeä lukemisiani…)
Loppukevennykseksi on pakko kertoa, että mieheni, joka ei erityisemmin häpeä mitään, on kuitenkin joutunut häpeämään kirjaa. Hän luki Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuutta saksalaisessa junassa. Kirjahan on vaihtoehtohistoria, joka kertoo maailmasta, jossa Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Siinä sitten vähitellen eräälle poliisille alkaa selvitä, mitä kauheuksia kolmannessa valtakunnassa onkaan tapahtunut. Mielenkiintoinen kirja, mutta mieheni piilotteli sen kantta tuolla junamatkalla niin hyvin kuin pystyi – siinä kun sattui olemaan hakaristi. Ei ehkä ihan fiksuin matkalukeminen Saksanmaalle.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Onko kirkkovene sittenkin ötökkä?
Oulun seurakunnat haluavat saada jokaisen nuoren aikuisen, joka asuu Oulun seudulla, kiinnostumaan toiminnastaan. Siinä auttaa uusi kampanja, jonka kesto on kolme vuotta ja jonka logona on kirkkovene, joka näyttää ihan kirkkoveneeltä – ja kyllä, tämä jälkimmäinen on eufemismi.
No, tästä ovat tietenkin närkästyneet monet. Kirkon mainontaa on jo arvosteltu mm. alatyyliseksi ja sovinistiseksi. Tätä mieltä on Eroakirkosta.fi-sivuston tiedottajan antama tiedote.
Kirkon puolelta todetaan, että ”kampanjan tunnukseksi valittu kirkkovene kuvastaa elämää, josta jokaisella on oikeus ja lupa nauttia sekä iloita” ja että symbolikuvasta voivat tulla mieleen myös esimerkiksi orjantappurakruunu tai ötökkä. Se on totta: jos kuvalle annetaan nämä merkitykset, siinä näkee helpostikin orjantappuroita tai ötökänjalkoja. Itse näen logossa myös jonkinlaisen ufon (johtuu varmaan siitä, kun tässä tuli luettua hieman scifiä hiljakkoin). Mutta jos näitä tulkintamahdollisuuksia ei anneta, aika monelle tulee varmaan mieleen sukupuolielin. Kaikki eivät ehkä sisäistä, kuinka tunnus liittyisi nautinnolliseen elämään – paitsi jos se todellakin esittää naisen jalkoväliä. Vanhan ajan kirkkovene on nimittäin aika kaukana nykyisten nuorten aikuisten maailmasta.
Entäs onko tuo logo "säälittävä yritys kosiskella nuoria", niin kuin nettikeskusteluissa on ainakin uutisten mukaan todettu? Kieltämättä aika usein mennään metsään, jos aletaan tietoisesti olla nuorekkaita, ainakin jos oma ikäryhmä on jo hieman jotain muuta. Mutta ei tuo kirkkovene minusta oikeastaan ole säälittävä. Sehän on hyvää mainontaa, koska se herättää huomiota. Se on mainonnan tarkoituskin. Eikä kenelläkään Oulun seurakunnissa varmasti ollut epäselvyyttä siitä, etteikö tämä kampanjatunnus herättäisi huomiota.
Toisaalta on tietysti hassua, että jos keskenkasvuinen poikalapsi piirtää tämän kuvan koululuokan taululle, joku kiivastunut opettaja voi antaa hänelle jälki-istuntoa tai laittaa rehtorin puhutteluun epäsopivasta käyttäytymisestä. Sitten samanlaista kuvaa pitää logonaan kirkko. Ehkä valtionkirkkomme onkin edistyksellisempi (?) kuin koululaitoksemme, vai kuinka?
Arvostan joka tapauksessa niitä, jotka onnistuvat saamaan keskustelua aikaan, kunhan keskustelun aikaansaamisen keinot ovat jossain järjen rajoissa. Sukupuolielimeen viittaaminen on tietenkin hieman halpa keino, vaikka se aina toimiikin. Mutta annetaan mennä, sillä tässä tapauksessa logo on aika lailla söötti kaikesta kohustaan huolimatta. Ja ainahan voimme ajatella sen kesäiseksi ötökäksi, jos alkaa tökkiä.
No, tästä ovat tietenkin närkästyneet monet. Kirkon mainontaa on jo arvosteltu mm. alatyyliseksi ja sovinistiseksi. Tätä mieltä on Eroakirkosta.fi-sivuston tiedottajan antama tiedote.
Kirkon puolelta todetaan, että ”kampanjan tunnukseksi valittu kirkkovene kuvastaa elämää, josta jokaisella on oikeus ja lupa nauttia sekä iloita” ja että symbolikuvasta voivat tulla mieleen myös esimerkiksi orjantappurakruunu tai ötökkä. Se on totta: jos kuvalle annetaan nämä merkitykset, siinä näkee helpostikin orjantappuroita tai ötökänjalkoja. Itse näen logossa myös jonkinlaisen ufon (johtuu varmaan siitä, kun tässä tuli luettua hieman scifiä hiljakkoin). Mutta jos näitä tulkintamahdollisuuksia ei anneta, aika monelle tulee varmaan mieleen sukupuolielin. Kaikki eivät ehkä sisäistä, kuinka tunnus liittyisi nautinnolliseen elämään – paitsi jos se todellakin esittää naisen jalkoväliä. Vanhan ajan kirkkovene on nimittäin aika kaukana nykyisten nuorten aikuisten maailmasta.
Entäs onko tuo logo "säälittävä yritys kosiskella nuoria", niin kuin nettikeskusteluissa on ainakin uutisten mukaan todettu? Kieltämättä aika usein mennään metsään, jos aletaan tietoisesti olla nuorekkaita, ainakin jos oma ikäryhmä on jo hieman jotain muuta. Mutta ei tuo kirkkovene minusta oikeastaan ole säälittävä. Sehän on hyvää mainontaa, koska se herättää huomiota. Se on mainonnan tarkoituskin. Eikä kenelläkään Oulun seurakunnissa varmasti ollut epäselvyyttä siitä, etteikö tämä kampanjatunnus herättäisi huomiota.
Toisaalta on tietysti hassua, että jos keskenkasvuinen poikalapsi piirtää tämän kuvan koululuokan taululle, joku kiivastunut opettaja voi antaa hänelle jälki-istuntoa tai laittaa rehtorin puhutteluun epäsopivasta käyttäytymisestä. Sitten samanlaista kuvaa pitää logonaan kirkko. Ehkä valtionkirkkomme onkin edistyksellisempi (?) kuin koululaitoksemme, vai kuinka?
Arvostan joka tapauksessa niitä, jotka onnistuvat saamaan keskustelua aikaan, kunhan keskustelun aikaansaamisen keinot ovat jossain järjen rajoissa. Sukupuolielimeen viittaaminen on tietenkin hieman halpa keino, vaikka se aina toimiikin. Mutta annetaan mennä, sillä tässä tapauksessa logo on aika lailla söötti kaikesta kohustaan huolimatta. Ja ainahan voimme ajatella sen kesäiseksi ötökäksi, jos alkaa tökkiä.
maanantai 6. heinäkuuta 2009
Kauneuskirurgia muuttaa jo menneisyydenkin
Mainokset nyt lupaavat kaikenlaista (kun ostat Flooraa, sinulla on onnellinen perhe, kun juot Coca-Cola Zeroa, naiset kuolaavat perääsi), mutta nyt tuli kyllä paras: ”Jokaiset kasvot kertovat tarinan. Paranna omaasi.” Näin mainostaa Rolf Nordström Restylane-geelejä, joilla saadaan kasvot rypyistä tasaisemmiksi.
Siis: jos annan ruiskuttaa itseeni (tai miten sitä sitten käytetäänkään) Restylanea, minulle tulee parempi elämäntarina, parempi menneisyys. Ja minä kun luulin, että kauneusleikkauksilla ja Botoxeilla ja sen sellaisilla pystytään muuttamaan vain ulkonäköä!
Sanotaanko nyt, että pidin enemmän siitä mainoskampanjasta, joka ET-lehdellä oli tässä taannoin. Siinä mainos sisälsi aina kuvan samasta henkilöstä nuorena ja sitten hieman (arviolta 40-50 vuotta) vanhempana. Mainoksessa oli suunnilleen tämänkaltainen teksti: ”Kumman tarina on kiinnostavampi?” Vaikka elämää enemmän nähneen tarinassa on aina omat kipeätkin särönsä, kyllä se kiinnostavuudessaan aina parikymppisen elämäntarinan hakkaa.
Mutta nyt on joka tapauksessa niilläkin, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä, keino parantaa tarinaansa: Restylane. Ehkä se poistaa elämäntarinankin rypyt.
Siis: jos annan ruiskuttaa itseeni (tai miten sitä sitten käytetäänkään) Restylanea, minulle tulee parempi elämäntarina, parempi menneisyys. Ja minä kun luulin, että kauneusleikkauksilla ja Botoxeilla ja sen sellaisilla pystytään muuttamaan vain ulkonäköä!
Sanotaanko nyt, että pidin enemmän siitä mainoskampanjasta, joka ET-lehdellä oli tässä taannoin. Siinä mainos sisälsi aina kuvan samasta henkilöstä nuorena ja sitten hieman (arviolta 40-50 vuotta) vanhempana. Mainoksessa oli suunnilleen tämänkaltainen teksti: ”Kumman tarina on kiinnostavampi?” Vaikka elämää enemmän nähneen tarinassa on aina omat kipeätkin särönsä, kyllä se kiinnostavuudessaan aina parikymppisen elämäntarinan hakkaa.
Mutta nyt on joka tapauksessa niilläkin, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä, keino parantaa tarinaansa: Restylane. Ehkä se poistaa elämäntarinankin rypyt.
lauantai 4. heinäkuuta 2009
Minne menisin Suomessa?
Elegia haastoi blogissaan miettimään TOP5-matkailukohteet Suomessa. Yritetään sitten tehdä jonkinlainen lista (tämä ei ole järjestyksessä niin kuin ei Elegian listakaan), koska kieltämättä Suomessa on aika lailla paljon ihanaisia paikkoja, joita kannattaa suositella.
1. Raaseporin linnanrauniot
Tämä oli myös Elegian listalla ja olin siitä erityisen iloissani, sillä rauniot tekivät minuun ensimmäisellä kerralla niillä käydessäni lähtemättömän vaikutuksen. Mieheni raahasi minut sinne ja luulin, että paikalla olisi ollut vain muutama hassu kivi maassa, mutta siellähän oli ihan oikea pystyssä oleva linna! Aivan mainio paikka!
2. Vanha Rauma
Jos ei enää muualla, niin täällä on kauniita puutaloja ja mielen täyttää rauha, kun niiden välissä kävelee.
3. Tampereen taidemuseon Muumilaakso
Tampereen kaupunginkirjasto Metson alakerrassa sijaitseva Muumilaakso on ehdoton must kaikille niille, jotka pitävät enemmän niistä vähemmän muovisista muumeista. Siellä on näytteillä Tove Janssonin alkuperäisiä muumikuvituksia ja kolmiulotteisia kuvaelmia, jotka ovat Tuulikki Pietilän tekemiä. Ja siellä on myös se ihan oikea Muumitalo.
4. Lohjan Pyhän Laurin kirkko
Ihastuin tähän n. 500 vuotta vanhaan kirkkoon lähtemättömästi, kun kävin siellä kolme vuotta sitten. Oli ihanaa katsella seiniä kiertäviä maalauksia kiekuroineen. Siinä herkistyy, vaikkei uskosta minun kohdallani kai voi oikein puhuakaan.
5. Mustion linna
Mustion linna on tietenkin oikeasti kartano ja taitaa olla ainut kartano, jossa olen käynyt. Se on viehättävä paikka, jonka puutarhassa voi kävellä ja ihastella kesän vehreyttä. Kun itse kävin siellä (sekin oli kolme vuotta sitten), siellä oli myös kiinnostava taidenäyttely, jossa oli Pompeji-vaikutteita. Näytteillä oli muutakin mielenkiintoista taidetta.
Eipä tullut nyt varsinaisia luontokohteita mukaan ja monia muitakin on, joita voi suositella, mutta onpahan tässä aluksi. Kuvia ei monestakaan näistä minulla ole, mutta kun taas Suomea kierretään, voi asia korjaantua.
1. Raaseporin linnanrauniot
Tämä oli myös Elegian listalla ja olin siitä erityisen iloissani, sillä rauniot tekivät minuun ensimmäisellä kerralla niillä käydessäni lähtemättömän vaikutuksen. Mieheni raahasi minut sinne ja luulin, että paikalla olisi ollut vain muutama hassu kivi maassa, mutta siellähän oli ihan oikea pystyssä oleva linna! Aivan mainio paikka!
2. Vanha Rauma
Jos ei enää muualla, niin täällä on kauniita puutaloja ja mielen täyttää rauha, kun niiden välissä kävelee.
3. Tampereen taidemuseon Muumilaakso
Tampereen kaupunginkirjasto Metson alakerrassa sijaitseva Muumilaakso on ehdoton must kaikille niille, jotka pitävät enemmän niistä vähemmän muovisista muumeista. Siellä on näytteillä Tove Janssonin alkuperäisiä muumikuvituksia ja kolmiulotteisia kuvaelmia, jotka ovat Tuulikki Pietilän tekemiä. Ja siellä on myös se ihan oikea Muumitalo.
4. Lohjan Pyhän Laurin kirkko
Ihastuin tähän n. 500 vuotta vanhaan kirkkoon lähtemättömästi, kun kävin siellä kolme vuotta sitten. Oli ihanaa katsella seiniä kiertäviä maalauksia kiekuroineen. Siinä herkistyy, vaikkei uskosta minun kohdallani kai voi oikein puhuakaan.
5. Mustion linna
Mustion linna on tietenkin oikeasti kartano ja taitaa olla ainut kartano, jossa olen käynyt. Se on viehättävä paikka, jonka puutarhassa voi kävellä ja ihastella kesän vehreyttä. Kun itse kävin siellä (sekin oli kolme vuotta sitten), siellä oli myös kiinnostava taidenäyttely, jossa oli Pompeji-vaikutteita. Näytteillä oli muutakin mielenkiintoista taidetta.
Eipä tullut nyt varsinaisia luontokohteita mukaan ja monia muitakin on, joita voi suositella, mutta onpahan tässä aluksi. Kuvia ei monestakaan näistä minulla ole, mutta kun taas Suomea kierretään, voi asia korjaantua.
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Tahtoo Transilvaniaan!
Nyt käy kateeksi. Kolumnisti Perttu Häkkinen kertoo Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä käyneensä Transilvaniassa. Se on yksi omista toivematkakohteistani, jonka tosin aina jostain käsittämättömästä syystä unohdan, kun alan miettiä, minne haluaisin matkustaa. Mutta Vlad Seivästäjän, tuon Draculan esikuvan linna olisi täydellinen lomakohde!
Mielenkiintoista sinänsä, että kun Häkkinen kirjoittaa pohdiskelleensa samalla matkalla Nicolae Ceausescun tekemisiä, se ei vaikuta muulta kuin karmaisevalta. Vlad Seivästäjä sen sijaan vaikuttaa kiehtovalta. Aika karmivaa!
Oikeasti olen aikamoinen jänishousu. Mutta karmiva historia kiehtoo minuakin silti. Siksi olisin innoissani menossa paitsi Transilvaniaan myös Yorkiin – ainakin sen jälkeen, kun luin Mondosta (kesä-elokuu 2009), että se on nimetty ”maailman kummitelluimmaksi kaupungiksi”, josta löytyy 504 kummituskohdetta. Kuinka paljon kiehtovia tarinoita tuo kaupunki pitääkään sisällään!
En usko kummituksiin (tai ainakin haluan uskoa, etteivät ne ole totta), en ikinä ikinä ikinä pelaisi spiritismiä enkä hamuile mitään yliluonnollisia kokemuksia. Silti olisin pää kolmantena jalkana – ja peloissani – menossa kummituskierrokselle, jos sattuisin olemaan Yorkissa.
Mutta miksi? Ehkä pelottavissa tarinoissa on oma voimansa. Joskushan väitetään myös jotain siihen suuntaan, että ihmisten pitää saada pelätä turvallisesti. (Mutta onko se turvallista pelkäämistä, että menee jollekin kummituskierrokselle – entäs jos ne haamut hyökkäävät?) Ja ehkä historia tosiaan muuttuu tarinoiksi ihmisten mielissä, kun karmeuksista on kulunut riittävän kauan. Mutta se riittävän kauan on tosiaan todella kauan.
Mielenkiintoista sinänsä, että kun Häkkinen kirjoittaa pohdiskelleensa samalla matkalla Nicolae Ceausescun tekemisiä, se ei vaikuta muulta kuin karmaisevalta. Vlad Seivästäjä sen sijaan vaikuttaa kiehtovalta. Aika karmivaa!
Oikeasti olen aikamoinen jänishousu. Mutta karmiva historia kiehtoo minuakin silti. Siksi olisin innoissani menossa paitsi Transilvaniaan myös Yorkiin – ainakin sen jälkeen, kun luin Mondosta (kesä-elokuu 2009), että se on nimetty ”maailman kummitelluimmaksi kaupungiksi”, josta löytyy 504 kummituskohdetta. Kuinka paljon kiehtovia tarinoita tuo kaupunki pitääkään sisällään!
En usko kummituksiin (tai ainakin haluan uskoa, etteivät ne ole totta), en ikinä ikinä ikinä pelaisi spiritismiä enkä hamuile mitään yliluonnollisia kokemuksia. Silti olisin pää kolmantena jalkana – ja peloissani – menossa kummituskierrokselle, jos sattuisin olemaan Yorkissa.
Mutta miksi? Ehkä pelottavissa tarinoissa on oma voimansa. Joskushan väitetään myös jotain siihen suuntaan, että ihmisten pitää saada pelätä turvallisesti. (Mutta onko se turvallista pelkäämistä, että menee jollekin kummituskierrokselle – entäs jos ne haamut hyökkäävät?) Ja ehkä historia tosiaan muuttuu tarinoiksi ihmisten mielissä, kun karmeuksista on kulunut riittävän kauan. Mutta se riittävän kauan on tosiaan todella kauan.
torstai 2. heinäkuuta 2009
Rakkausvideo – romantiikkaa vaiko ei?
Rakkauttaan voi sitten julistaa monella tavalla. Mikael Jungnerin vaimolleen tekemä ja YouTubeen laittama rakkausvideo on herättänyt netissä kahdenlaisia näkemyksiä: toiset pitävät Jungneria lapsellisena tai julkisuudenhakuisena, toiset äärimmäisen romanttisena.
Tuo romantiikka on hieman hankala asia. Yleensä kai ainakin naiset toivovat, että mies toisi heidän elämäänsä romantiikkaa. Jungner yritti ja sai haukut niskaansa. On varmasti romanttista, että mies kaipaa vaimoaan ulkomailla viikon erilläänolon aikana niin paljon, että antautuu tekemään tälle rakkausvideon. On varmasti myös totta, ettei Jungnerilla ollut mukanaan kaikkea mahdollista materiaalia, mistä työstää videonsa. Siitä huolimatta täytyy sanoa, että lopputulos on kyllä amatöörimäinen, ikävä kyllä.
Videon kuvat ovat osittain huonolaatuisia ja osittain mauttomia (Apu-lehden kansi, jossa on hymyilevä kuva Maria Jungnerista, mutta jonka otsikko kertoo kärsimyksistä – tämä tosin on aikakauslehdistön, ei Jungnereiden vika) ja mukaan leikatut videopätkät, jotka on kuvattu mahdollisesti kännykällä, ovat osittain niin lyhyitä, ettei niissä olevien ihmisten puheesta saa kunnolla tolkkua.
On myös mielenkiintoista miettiä, miksi Mikael Jungnerin oli laitettava videonsa YouTubeen kaikkien nähtäville. Kyllä hän varmasti tiesi, että häntä silloin syytetään julkisuuden tavoittelusta. Toisaalta itsekin tekee mieli näyttää rakkauttaan julkisilla paikoilla (no, ei ainakaan tähän mennessä vielä YouTubessa), joten miksi sitä ei sallisi julkkiksille.
Mikael Jungnerin rakkausvideo ei siis tehnyt kovin suurta vaikutusta ihan kaikkiin, ei minuunkaan, mutta ajatus on kai tärkein ja romantiikan yrittämisestäkin annetaan pisteitä. Jos mieheni tekisi minulle rakkausvideon, olisin varmasti kyynelissä liikutuksesta, oli se sitten millainen tahansa. Täytyy kyllä kuitenkin todeta, että se olisi toteutukseltaan aivan varmasti moninkertaisesti parempi kuin tämä Jungnereiden video.
Tuo romantiikka on hieman hankala asia. Yleensä kai ainakin naiset toivovat, että mies toisi heidän elämäänsä romantiikkaa. Jungner yritti ja sai haukut niskaansa. On varmasti romanttista, että mies kaipaa vaimoaan ulkomailla viikon erilläänolon aikana niin paljon, että antautuu tekemään tälle rakkausvideon. On varmasti myös totta, ettei Jungnerilla ollut mukanaan kaikkea mahdollista materiaalia, mistä työstää videonsa. Siitä huolimatta täytyy sanoa, että lopputulos on kyllä amatöörimäinen, ikävä kyllä.
Videon kuvat ovat osittain huonolaatuisia ja osittain mauttomia (Apu-lehden kansi, jossa on hymyilevä kuva Maria Jungnerista, mutta jonka otsikko kertoo kärsimyksistä – tämä tosin on aikakauslehdistön, ei Jungnereiden vika) ja mukaan leikatut videopätkät, jotka on kuvattu mahdollisesti kännykällä, ovat osittain niin lyhyitä, ettei niissä olevien ihmisten puheesta saa kunnolla tolkkua.
On myös mielenkiintoista miettiä, miksi Mikael Jungnerin oli laitettava videonsa YouTubeen kaikkien nähtäville. Kyllä hän varmasti tiesi, että häntä silloin syytetään julkisuuden tavoittelusta. Toisaalta itsekin tekee mieli näyttää rakkauttaan julkisilla paikoilla (no, ei ainakaan tähän mennessä vielä YouTubessa), joten miksi sitä ei sallisi julkkiksille.
Mikael Jungnerin rakkausvideo ei siis tehnyt kovin suurta vaikutusta ihan kaikkiin, ei minuunkaan, mutta ajatus on kai tärkein ja romantiikan yrittämisestäkin annetaan pisteitä. Jos mieheni tekisi minulle rakkausvideon, olisin varmasti kyynelissä liikutuksesta, oli se sitten millainen tahansa. Täytyy kyllä kuitenkin todeta, että se olisi toteutukseltaan aivan varmasti moninkertaisesti parempi kuin tämä Jungnereiden video.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)