Pihassa seisoo uusi auto. Se on paljon paremmassa kunnossa kuin vanha romu (sekin vielä parkkipaikan toisessa kulmassa), mutta silti olemme miehen kanssa kuin maamme myyneet. Kumpikaan meistä ei ole erityisemmin kiinnostunut autoista, mutta nyt olemme tippa linssissä erään ruosteisen yksilön äärellä.
Itse yhdistän tuon ruosteisen yksilön parisuhteemme alkamiseen. Kun olimme ensimmäisillä treffeillämme, mieheni oli juuri ostanut sen ja kävimme yhdessä koeajelulla. Nyt minut valtaa jokin epätoivo: se on ollut miehelläni niin kauan kuin minäkin, ei siitä voi luopua, ei vaikka sen pohja on niin ruosteessa, että putoaa pian alta pois!
Mieheni sanoi aamulla, että autolle on kehittynyt persoona. Että uusi auto on persoonaton, eikä sillä ole luonnetta. Vanhalla romulla tosiaan on luonne. Välillä se on tehnyt vakaan päätöksen, ettei pelkääjänpuolen etuovi aukea. Sitten minä olen istunut takapenkillä ja antanut ihmisten ihmetellä, olenko vihoissa mieheni kanssa vai onko minulla autonkuljettaja. Joskus tämä auton vakaa päätös on kestänyt viikkoja ellei kuukausia.
Uskollisesti tuo auto on kuitenkin mm. vienyt meidät monta kertaa lentokentälle, kun olemme olleet lähdössä ulkomaille. Paitsi sen yhden kerran, kun se hajosi ja oli turvauduttava junaan. Suomessa sillä on muutenkin ajeltu eestaas, myös yötä myöten. Ja minä olen aina nukahtanut kun mieheni on ajanut, vaikka olenkin yrittänyt olla juttuseurana – jopa niin asiaani perehtyen, että olen joskus jatkanut ennen nukahtamistani aloittamaani tarinaa välittömästi heräämiseni jälkeen, tuntia myöhemmin.
Olen toivonut, että ajaisimme vanhalla autolla vielä sinne, missä kävimme ensitreffeillämme, ja niin aiommekin tehdä. Sitten tulee varmaan kyynel. Romuttamolle viemistä tuskin uskallan ajatellakaan… ja sinne vanha rakas romu päätynee, sillä sen korjaaminen ei enää kannata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti