Kohta pistetään torahampaat piiloon :(

Joskus sitä toivoisi, ettei painettu sana olisi totta. Iltalehti väittää, että HBO lopettaa True Blood -sarjan tekemisen seitsemään tuotantokauteen. Ja minä kun ehdin juuri iloita, että kuudes tuotantokausi oli kiinnostavampi kuin viitonen. Ymmärrän, että sarja on alkuajoistaan päässyt leviämään ehkä liiankin levälleen, ja välillä toivoisi, että Bon Tempsissa eläisi enemmän ihan ihmisiäkin eikä vain ihmispuumia, vampyyreja ynnä muita, mutta...

Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman Eric Northmania? Vaikka hänen katselemisensa on tietyllä tavalla vaivaannuttavaa – suuri osa naislukijoistani ymmärtänee miksi – on kuitenkin alastonkin Eric Northman parempi kuin ei Eric Northmania laisinkaan.

Ja kuinka me pärjäämme ilman Pamin tympeällä äänellä lausuttuja kommentteja? Mitä enemmän sarja on edennyt, sitä enemmän olen rakastanut Pamia, joka on kova, tyly, ironinen – mutta sisältä ihan rikki. Voi Pam raukkaa!

No, ehkä sarjan lopettaminen estää tekijöitä tekemästä lisää typeriä käsikirjoitusratkaisuja. En koskaan anna anteeksi sitä, että Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne tapettiin, kun hän oli ehtinyt esiintyä ainoastaan kahdeksassa episodissa.

Pöh, koko homma, sanon minä.

Nälkävuosi

Aki Ollikaisen esikoisromaani on kooltaan laiha kuin nimensäkin, Nälkävuosi. Siinä matkataan 1860-luvulle suuriin nälkävuosiin, ja kerronta on kuin realismin kulta-ajalta. Ilon pilkahduksia ei ole.

Marja-äiti lähtee kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Perheen isä jätetään kotitorppaan kuolemaan, koska tämä ei huonon kuntonsa vuoksi jaksa lähteä mukaan. Isä on antanut oman osuutensa vähästä ruuasta muille ja heikentynyt itse aivan liikaa. Kerjuureissu on lohduton. Osa ihmisistä antaa omastaan, mutta kerjäläisiä on niin paljon, ettei kukaan oikein kohtele heitä ihmisinä.

Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinan rinnalla seurataan senaattoria sekä Teo ja Lars Renqvistiä, joilla asiat ovat paremmin. Kansa on jakautunut kahtia. Senaattorin ajatukset kokonaiskuvan hahmottamisesta ovat karmivia, kun vierellä kulkee nälkään menehtyvän perheen tarina.

Marja elää jonkinlaisessa harhassa siitä, että voisi päästä Pietariin, jossa hän kuvittelee kaikkien elävän hyvin ravittuina. Hetkeksi matkaan tarttuu Ruuni-niminen poika, joka Marjasta ja Juhosta hetkeksi eroon jouduttuaan löytyy pian kuolleena hangesta. Unet piinaavat Marjaa, eikä hän taida itsekään oikein uskoa Pietariin pääsemiseensä. Lumen keskellä nälissään tarpovaa naista seuratessa Pietari tuntuukin kerrassaan mahdottomalta päämäärältä.

Marja saa kokea kerjuumatkallaan asioita, joiden tapahtuessa melkein toivoisi, että hän olisi vain jäänyt torppaan kuolemaan. Eräässä yöpaikassa isäntä raiskaa hänet ja sitten emäntä tulee ajamaan pois tuvasta navettaan huoraksi haukkuen. Lohduttomin on kuitenkin pienen Mataleenan kohtalo: tämä kuolee, koska erään talon emäntä haluaa antaa tytölle puuroa miehen kehottaman vellin sijasta. Puuro on liikaa – liian hyvää ruokaa – tytön nälkiintyneelle elimistölle.

Juholle käy lopulta paremmin. Mataleenan pikkuveli on kuitenkin myös niin nälkiintynyt, että melkein koko tarinan ajan hän on vaiti, ei sano mitään. Poika on niin hiljainen, että luulen hänen aluksi olevan niin pieni, ettei vielä osaa puhua. Mutta kun Juho lopulta joutuu Teo Renqvistin hoteisiin, selviää, ettei hän enää ole aivan sylivauva.

Nälkävuosi herättää ajatuksen siitä, millaisissa katastrofeissa ihmiset tuntevat yhteenkuuluvuutta ja auttavat toisiaan ja millaisissa elämä muuttuu raadolliseksi eloonjäämistaisteluksi, jossa jokainen ajaa vain omaa etuaan. Nälkävuosi näyttää molemmanlaista käytöstä, mutta enemmän jälkimmäistä. Ne, jotka todella ovat hädässä, taistelevat vain omasta puolestaan. Auttavammatkin ihmiset pelkäävät tauteja ja yrittävät suojella itseään kerjuulla olijoilta. Ihmisten sisällä elää “eihän näitä voi pakkaseen yöksi jättää” -ajattelu, mutta todellisia lämpimiä sieluja on vähässä.

Olen nähnyt varpusen ruokakaupassa

Sivistyneenä ihmisenä katson tarpeelliseksi lukea nettilehdistä aina päivän tärkeimmät uutiset, kuten tänään seuraavasti otsikoidun Ilta-Sanomien tekstin: Aavevarpunen lenteli Lidlin myymälässä Helsingissä. Valitettavasti tekstistä ei selvinnyt, oliko Lidlin liikkeessä todella ollut lintu – eikä sekään, miksi asiasta oli tärkeä kirjoittaa. Itse asiassa on todella erikoista, että asia on yleensä mennyt jonkun lehden toimituksen tietoon.

Täysin absurdi teksti kertoo, että asiakas näki varpusen, mutta Lidl kommentoi oikein Suomen pääkonttoristaan käsin, että heidän käsityksensä mukaan myymälässä ei ole eikä ole ollut varpusta. Lehtijutun lopuksi Ilta-Sanomat pyytää ottamaan yhteyttä, jos on sattunut näkemään linnun kaupassa. Sitä ei täsmennetä, yritetäänkö tällä yhteydenottopyynnöllä selvittää, mikä on totuus tuosta Lidlin tapauksesta vai saada selville jotain yleistä lintujen havainnoimisesta myymälöiden sisätiloissa.

Itse näin linnun kaupassa viimeksi ehkä viikon sisään. Se taisi tosin olla Citymarketissa tai Prismassa. En nähnyt asiassa uutisoinnin aihetta, en pelännyt, että lintu lentäisi kakkimaan munakoisoihin enkä tainnut edes mainita asiasta miehelleni. En selvästikään osaa laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Niin kuin Ilta-Sanomien jutun ensimmäinen kommentoija kirjoitti: “Nyt ollaan jännän äärellä”.

Passer domesticus

Ruotsalaisia dekkareita

Viime kuussa tuli tehtyä miehen kanssa automatka Ruotsiin. Niinpä lukemani kirjatkin ovat olleet kovin ruotsalaisia. Vierailu Visbyssä ja Ystadissa inspiroi lukemaan Anna Janssonia ja Henning Mankellia.

Anna Jansson: Unissakävelijä

Minulle valkeni vasta tässä vaiheessa, että Anna Janssonin dekkarit sijoittuvat idylliseen Visbyn kaupunkiin Gotlannin saarelle. Siis paikkaan, johon ei nyt ihan äkisti voi kuvitella murhia laisinkaan. Mutta Anna Janssonin Maria Wern -dekkarisarja on jo melkoisen pitkä, joten ihanassa Visbyssä on - toivottavasti vain ja ainoastaan - fiktiivisesti melkoisesti rikollisuutta.

Valitsin noin puolentoista viikon Ruotsin-matkalle matkalukemiseksi Janssonin melko uuden teoksen Unissakävelijä, joka on nyt sitten ensimmäinen lukemani Maria Wern -tarina. Mutta kuinka ollakaan, jos en tietäisi, että Maria Wern on sarjan pääosassa, epäilisin paremminkin, että tärkein poliiseista on Marian hyvä ystävä Erika, joka rakastuu ihastuttavan täydelliseen lääkäri Andersiin, joka ei kuitenkaan hyppää suoraan suhteeseen, sillä hänellä on tytär, joka haluaa omia isänsä, ja taakkana vaimon hukkumiskuolema hääyönä.

Entäs ne rikokset sitten? Visbyä alkaa piinata murhaaja, joka ensiksikin tappaa Linn-nimisen sairaanhoitajan ja tekee hänestä morsiamen kieroutuneeseen ruumisasetelmaansa, jonka hän rakentaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Maria joutuu myös väkivallan kohteeksi, sillä illalla kaupungilla kulkiessaan hän näkee lapsen pahoinpitelyn ja menee väliin, jolloin päällekävijä onnistuu vahingoittamaan Mariaakin.  

Unissakävelijä on varsin mainiota matkaluettavaa, sillä Jansson todellakin kuvaa Visbyä teoksessaan. Ei mitenkään matkailijan näkökulmasta tietenkään, vaan kaupungissa asuvan näkökulmasta, mikä tietenkin on parempi vaihtoehto. Kirjan henkilöiden kävelyreittejä voisi seurata kartasta, jos pitäisi sellaista vierellään lukiessaan, sillä Jansson muistaa aina mainita, millä kadulla milloinkin kävellään.

Kirja etenee sujuvasti, vaikkei olisi aiempia osia lukenutkaan. Tosin sarjan järjestyksessä lukemisessa saattaisi olla enemmän pointtia kuin satunnaisen kirjan valinnassa. Marian ihmissuhdekuviot ainakin olisivat selkeämmät – tai niiden taustat, jos ei muu. Ilmeisesti Marialla on ollut suhde työkaveriinsa Periin, mutta tämä on romahtanut jouduttuaan ammutuksi. Rakkaussuhde on vakavissa vaikeuksissa.

Keskiössä on selvästi kuitenkin Erikan suhde Andersiin. Mies on ymmärtäväinen lääkäri, joka jaksaa kuunnella luulosairasta miestäkin, joka sattuu asumaan murhatun Linnin naapurissa. Vähitellen alkaakin tuntua, että ainakin Janssonin luomassa Visbyssä kaikki ovat toistensa naapureita. Anders on lempeä, mutta kirjalija vie pian epäilykset häneen. Mies kävelee unissaan, ja murhaaja on vaikuttanut unissakävelijältä. Lukija saakin jännittää, tuleeko kirjan lopussa eteen vielä viimeinen käänne, joka mahdollistaa Andersin ihanuuden olevankin totta. Kirja vetää loppuun asti.

Olen säilyttänyt Visbyn kartan, joten seuraavalla kerralla, kun luen Anna Janssonia, voin ottaa sen esiin ja seurata kartasta, missä kirjan tapahtumat tapahtuvat.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Koska eräs vierailemistamme kaupungeista oli Ystad, oli minun kotiin palattuani palattava pitkästä aikaa Kurt Wallanderin seuraan. Tällä kertaa Wallander tutkii melkoista murhasarjaa, jonka tekijä on väkivaltainen skalpeeraaja. Ennen näitä ruumiita Wallander joutuu ehkä vielä omituisempaan tilanteeseen: näkemään, kuinka nuori nainen polttaa itsensä kuoliaaksi rapsipellossa.

Wallander pitää jollain lailla tutkimuksen ohjat käsissään, vaikka ymmärtääkin kirjan nimen mukaisesti olevansa pitkään harhateillä. Lukijalle tarinan murhaaja paljastetaan aika paljon ennen kuin poliisi sen tajuaa. Tällä tavoin lukijan selkäpii saadaankin varmasti karmimaan pahemmin, sillä rikollisen henkilöllisyys saattaa tällä kertaa olla ainakin lähes yhtä karmiva kuin hänen tekemänsä rikokset.

Yksityiselämässään Wallander ei ole aivan yhtä jämäkkä kuin työssään. Hänellä on suhde latvialaiseen Baibaan, mutta kun murhasarja yllättää, eikä kukaan poliiseista tiedä, minne asti loma lykkääntyy, Wallander ei saa ilmoitettua naiselle, että yhteinen Skagenin-matkakin saattaa lykkääntyä. Lukija joutuu koko kirjan ajan seuraamaan, kuinka Wallander siirtää Baiballe soittamista aina vain eteenpäin ja jopa suunnittelee, että laittaisi työkaverinsa soittamaan Riiaan.

Luulisi Wallanderilla olevan heikkous, joka vaikeuttaisi poliisintyönkin tekemistä, mutta yksityiselämä on yksityiselämä. Joka tapauksessa Mankellin päähenkilö on moniulotteinen eikä missään tilanteessa epäinhimillisen vahva, ei edes niin vahva kuin luulisi poliisin ammatissa olevan pakko olla. Silti Wallander pärjää työssään hyvin – yksityiselämässään ei sitten niinkään.

Wallanderin tytär Linda on ainut asia, joka tuo miehen elämään iloa. Lindaa onkin hauska seurata, kun tietää, että hän lähtee myöhemmin poliisin uralle. Nyt hän on itseään etsivä nuori nainen, joka tekee teatteria. Toisaalta Wallanderia itseään on vähän surullista seurata: on hienoa, että hänellä on Linda, mutta miksi mikään muu ei tuo hänen elämäänsä onnea? Wallander on harmaa keski-ikäinen mies, joka joutuu työssään hoitamaan tapausta, joka vie kaiken hänen aikansa ja melkein kaiken tilan hänen ajatuksissaankin.

Ystad ei ole niin voimakkaasti esillä ainakaan tässä Wallander-kirjassa kuin Visby oli Anna Janssonin Unissakävelijässä. Matkalukemiseksi tämäkin kyllä kävisi. Ainakin oli hauska bongata kirjasta Fridolfin kahvila-konditoria, jossa itse kävimme reissullamme syömässä siniset Wallander-leivokset.

Paheksuttava patsas

Sekä Ilta-Sanomat että Iltalehti ovat tänään raportoineet suomalaisen Tommi Toijan Ruotsin Örebrossa esillä olevasta taideteoksesta. Kyseessä on jonkinlainen patsas, jolla on kokoa 8 metriä ja joka pissaa veteen. Jotkut ovat hermostuneet patsaasta niin, että nyt pissasuihkun alla on taiteilija Toikan valokuva. Myös Ilta-Sanomien kommenteissa patsasta ja koko nykytaidetta on kauhisteltu varsin pitkällisesti.

Minusta patsas on hupaisa, ei paheksuttava, ruma tai pelottava, niin kuin monet muut tuntuvat ajattelevan. Voin myös sanoa muodostaneeni näkökulmani ilman lehtiotsikoiden luomia ennakkoasenteita, sillä tutustuin patsaaseen jo alkuheinäkuusta, kun Ruotsin-matkalla tuli käytyä Örebrossa. Siellä se yhtäkkiä törrötti joen toisella puolella pissaamassa aivan Örebron linnan lähistöllä. Vallihaudan luo oli viritelty kaikenlaista nykytaidetta, ja Toijan teos jäi vallihaudassa puvut päällä seisovien miesnukkejen ohella parhaiten mieleen. Valokuvatakin se piti, koska se oli niin hassu – ennemmin sillä lailla, että tuli hyvälle tuulelle, ei pahassa mielessä.

Näköjään olen taas vähemmistössä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku paheksuu jotain, mitä minä en oikein jaksa pitää paheksuttavana. Mutta hauska sinänsä, että nyt, noin kuukausi patsaan näkemisen jälkeen, minulle selvisi, että sen tekijä on suomalainen ja että muutkin ovat tosiaan huomanneet sen. (No, se täytyy kyllä myöntää, että kahdeksanmetristä pissaavaa olentoa on vaikea olla huomaamatta.) Ja kuinkas ollakaan, nyt minusta patsas on vain entistä hauskempi.

Piippuhyllyn piippujen tarinat

Katja Ketun Kätilö oli vaikuttava teos, joten päätin tarttua myös kirjailijan novellikokoelmaan Piippuhylly, kun se kirjaston viikkolainoista sattui löytymään, vaikken koekaan mitään vetoa piippuja kohtaan. Koska viikkolainoista oli tarttunut mukaan samalla kertaa myös Jennifer Eganin Sydäntorni, joka pääsi lukujonossa Piippuhyllyn edelle, kävi niin, että tajusin, etten ehtisi palauttaa Ketun kirjaa ennen eräpäivää. Olin jo luovuttaa, mutta sitten jostain syystä ajattelin, että luetaan Piippyhylly nyt kuitenkin. Ja se kyllä kannatti.

Novellikokoelman nimi on Piippyhylly siitä syystä, että kaikki sen novellit liittyvät jollain tapaa piippuihin. Yhdistävä tekijä on Pietari Kutila, joka on hitaasti mutta varmasti kerryttänyt piippukokoelmaansa. Ja tietenkin jokaiseen piippuun liittyy sen entisen omistajan tarina. Nämä tarinat Pietari nyt kirjoittaa Kuolleen miehen vuonolla tyttärelleen. Silloin alkaa piippuja syrjivääkin kiinnostaa. Jokaisen novellin alussa on nimittäin piipun kuva ja kuvaus siitä, mistä piippu on valmistettu sekä tietenkin entisen omistajan nimi. Sitten piippu vie tarinan äärelle, joskus jopa kauas Suomen Lapista, Rasputinin luo tai Rioon.

Kirjan kansipapereissa kerrottiin, että Piippuhyllyssä saamme seurata osittain samojen ihmisten tarinoita kuin Kätilössäkin. Kätilö-romaanin lukemisesta on kuitenkin minulla sen verran aikaa, etten varmasti siltä osin saanut kirjasta aivan kaikkea irti. Kiehtovaa sen sijaan on, kuinka Piippuhyllyn tarinat liittyvät toisiinsa. Yhdessä novellissa kerrotaan, kuinka juutalaispariskunta joutuu kärsimään Kristalliyönä Berliinissä. Pariskunta on saapunut Saksaan Pietarista, ja huhutaan, että heillä olisi siellä ollut kovinkin loisteliaat oltavat. Toinen, Pietariin sijoittuva novelli paljastaakin sitten jotain näistä oloista. Samoin Berliinissä juutalaispariskunnan ruokapöydässä säännöllisesti istuva aluksi harmittoman oloinen pastori Sacharius tavataan toisessa novellissa kaikkea muuta kuin harmittomana, kun kerrotaan hänen lähetyssaarnaajan urastaan. Myös Orjalaiva-novellin Kwelelen kohtalo selviää vasta novellissa Rio: naiseen törmätään, kun sivumennen mainitaan, että hän siivoaa ilotaloa. Toisistaan irrallisten ihmisten tarinat yhdistyvät Pietari Kutilan keräämien piippujen kohdatessa piippuhyllyllä ja muodostavat verkoston, jossa kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa.

Katja Ketun kielestä voisi käyttää adjektiiveja juureva ja rehevä, ja välillä teksti tuntuu ehkä liiankin seksuaaliselta. Niin sisällä Kettu kuitenkin on pohjoisessa kielessä, että on vaikea uskoa, että hän asuu nykyään Helsingissä. Vaikka eihän kotiseudun kieli ihmisestä mihinkään lähde, mutta silti. Ketun tekstiä lukisi mielellään montakin kertaa paitsi tarinoiden myös juuri kielen takia. On riemastuttavaa löytää sanoja, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Mutta historiaan sijoittuvat tarinat vetävät toki nekin. Juuri tällä tavalla historiankirjoissa ajoittain kuivasti kuvatut menneet ajat pitää tehdä eläviksi.

Punainen kuin veri

Viime talvena olin kuuntelemassa Salla Simukkaa eräässä tilaisuudessa. Olin silloin juuri lukenut hänen kirjansa Jäljellä ja Toisaalla ja ne olivat temmanneet minut mainiosti mukaansa, vaikka en enää kuulukaan nuortenkirjojen kohderyhmään. Simukka kertoi, että häneltä on pian ilmestymässä kirja nimeltä Punainen kuin veri. Kirja alkoi kiinnostaa minua oitis, olihan alla samalta kirjailijalta hyvä lukukokemus ja lisäksi uudessa kirjassa oli heti nimessä viittaus Lumikki-satuun ja todella tyylikäs kansikuvakin.

Punainen kuin veri on trilogian avaus, ja kyllä päähenkilö Lumikki Anderssonissa riittääkin kiinnostavuutta varmasti kolmeen kirjaan. Tyttö on omaa tietään kulkeva lukiolainen, joka on ollut tarpeeksi vahva selvitäkseen - ainakin omalla tavallaan - pitkään kokemastaan kiusaamisesta. Lumikilla ei varsinaisesti ole ystäviä, mutta hän joutuu sattuman ja hyväsydämisyytensä vuoksi kiinteäksi osaksi lukiolaisporukkaa, johon kuuluvat Elisa, Tuukka ja Kasper.

Nämä kolme nuorta ovat löytäneet laukun täynnä verisiä seteleitä. Älytön päähänpisto on saanut heidät viemään setelit koululleen, pesemään ne ja ripustamaan pimiöön kuivumaan. Lumikki löytää setelit vahingossa, ja pian muille valkenee, että Lumikki tietää asiasta. Elisa on kauhuissaan ja pyytää Lumikin luokseen, koska tälle voi puhua asiasta. Ja pian nuoret saavat tuta, että ovat todellakin pulassa. Ikävä kyllä, edes Elisan isään ei voi luottaa, vaikka tämä on poliisi. Isästä kun alkaa selvitä yhtä ja toista.

Lumikista kuoriutuu vähitellen salainen agentti, joka tarinan loppuhuipennuksessa pystyy suorittamaan lähes yhtä vaativia vakoilutehtäviä kuin itse James Bond. Kiusaaminen on opettanut Lumikille taitoja: hän osaa olla hiljaa ja hän osaa olla aivan joku muu kuin on. Tarina on ehkä epärealistinen muttei liikaa. Lumikissa on ainesta sankariksi, sillä hän on sitkeä. Hän on myös rohkaiseva esimerkki nuoresta, joka on mikä on, vaikka muut eivät siitä pitäisi. Vaikka Lumikkia on kiusattu ja tottakai hän on kärsinyt siitä ja kärsii edelleen, hänellä on itsetunto kohdillaan.

Salla Simukan Lumikki Andersson -trilogia on saanut jo lukemattomia käännössopimuksia ulkomaille. Se on mainio juttu. Voin kuvitella nuorten muilla mailla lukevan kirjaa eksoottisesta talvisesta Tampereesta mielellään. Toivottavasti myös sarjan muut osat ovat yhtä vetäviä. Saa myös nähdä, kuinka moni ensimmäisen kirjan henkilöistä on mukana sarjan kahdessa muussa osassa. Ehkä monikin, ehkä ei kukaan - Lumikkia tietysti lukuun ottamatta.