Tarjolla kotimaista slasheria

Tämän blogin lukijoille lienee jo selvää, että rakastan kauhuelokuvia. Niinpä minun oli välttämätöntä mennä katsomaan äskettäin ensi-iltaan tullut Bodom-elokuva, jota Helsingin Sanomien kriitikko kehui ihan neljän tähden edestä. Kotimaista slasheria ei sitä paitsi ole joka päivä tarjolla isolla kankaalla – eikä missään muussakaan muodossa.

Bodomjärvellä vuonna 1960 tapahtuneet murhat ovat luonnollisesti innoittaneet elokuvaa, mutta siinä ollaan tarkemmin määrittelemättömässä nykyajassa. Wikipedian mukaan ”tapahtuma-aika on pidetty tietoisesti ajattomana”. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että oltaisiin kovin kaukana menneisyydessä, vaikka onkin erikoista nähdä neljä nähtävästi lukioikäistä nuorta, joista kukaan ei vilautakaan kännykkäänsä – ainakaan siinä vaiheessa kun ollaan mielipuolisen tappajan armoillla pimeässä metsässä. No, lajityyppiin kuuluu, ettei henkilöiden käyttäytyminen ole kovinkaan älyllistä, sillä muutenhan saattaisi ruumismäärä jäädä turhan pieneksi.

Jotta juoni ei olisi niin yksinkertainen, että Bodomjärven karmeat tapahtumat on vain siirretty lähemmäs nykyaikaa, on metsäjärven rannalle matkaavilla nuorilla tällä kertaa omanlaisiaan päämääriä. Atte (Santeri Helinheimo Mäntylä) on Bodom-friikki, joka haluaa lavastaa vuoden 1960 murhat ja kuolata siinä sivussa mukaan otetun tiukan uskovaisesta perheestä tulevan Idan (Nelly Hirst-Gee) perään. Elias (Mikael Gabriel) on Aten jonkinlainen kaveri, se pikkuisen vaarallisen näköinen poika, jonka kaikki tytöt haluavat. Nora (Mimosa Willamo) on puolestaan Idan ystävä, joka on tukenut tätä, kun koko koulu on nähnyt Idasta sammumisen jälkeen eräissä bileissä otetut alastonkuvat. Ida ei taida itse sitä oikein havaita, mutta nähtävästi hän on koulun tavoitelluin tyttö – tai ainakaan Atte ei ole ainut, joka pitää häntä vastustamattomana.

Neljä nuorta lähtee siis telttailemaan kuuluisalle murhapaikalle ja ilmassa on teinirakkautta – siinäpä on helppo arvata, mitä seuraa. Paitsi että nyt tulee spoilaus: tässä elokuvassa ei muhinoida, ainoastaan tapetaan nuoria ihmisiä niin, että veri valuu pitkin naamaa ja muitakin kehon osia. Tehdäänkö se sitten niin, että se jaksaa kiinnostaa katsojaa? Keskimäärin kyllä, tosin on pakko todeta, että minuakaan tämä elokuva ei pelottanut. (Wikipedian mukaan parikin kriitikkoa on pitänyt elokuvaa pelottavuuden osalta melkoisen mitättömänä.) Mutta tunnelma Bodomissa on ajoittain oikein hyvä, pimeässä metsässä oleva uhka tuntuu hetkittäin todelliselta. Kuvakin on komeaa,varsinkin kohtaus, jossa ollaan veden alla. Senkin voin sanoa, ettei tämän elokuvan nähtyään tule menneeksi kyytiin hinattavaan autoon. Helsingin Sanomien kriitikon mukaan elokuva saa näkemään liiman uudella tavalla. Itselleni tuli kyllä sellainen olo, että liimankäyttö, johon kritiikissä viitattiin, oli jo jostain ennestään tuttu juttu, en vain saa kiinni mistä.

Parasta Bodomissa on kuitenkin yllätyskäänne, joka löi ainakin minua pölkyllä päähän. Kaikkinensa pohdiskeltuna se on täysin epäuskottava mutta kyllä katsojan yllättämisestä pitää käsikirjoittajia kiittää, sen verran harvoin näitä yllätyksiä tapahtuu. Tämän käänteen jälkeen ei enää tapahdukaan mitään yllättävää. Viimeinen veriteko on tyylitelty tavallaan hyvin, vaikka toisaalta siitä tulee hieman sellainen olo, ettei ohjaaja Taneli Mustonen ole halunnut oikeasti kääntää katsojan vatsaa ylösalaisin.

Kauhufani voi viettää leppoisan puolitoistatuntisen Bodomin parissa, jos osaa päästää irti muutamasta ajatuksesta. Siitä, että jokainen tietää, ettei pimeässä, hiljaisessa, pudonneiden syksyn lehtien täyttämässä metsässä voi oikeasti liikkua niin, ettei siitä lähde mitään ääntä - kukaan suomalainen ei ole sellainen metsäintiaani, että se onnistuisi niin kuin tässä elokuvassa näyttää onnistuvan. Siitäkään ei kannata välittää, että on äärettömän epäloogista jäädä keskustelemaan pitkäksi aikaa alastonkuvista keskelle miljöötä, jossa tiettävästi liikkuu hullu murhaaja, jonka armoille on jo jätetty kaksi ystävää, joille ollaan menossa hakemaan apua. Vaikka tämä alastonkuva-keissi olisi jossain toisessa tilanteessa maailman tärkein asia, on oletettavaa, että Elias nostaisi edellä kuvatussa tilanteessa ennemmin esille vaikkapa hengissäselviämisen tavoitteen ja keskittyisi pakoonpääsyyn ja avun saamiseen. Ehtiihän tuon alastonkuva-asian käsitellä myöhemminkin – ja jos ei säily hengissä, ei sitä kai tarvitse sen kummemmin käsitelläkään. Henkilöhahmoista erityisesti Idassa on piirteitä, jotka eivät ainakaan minun mielessäni läpäise uskottavuustestiä: hän käyttäytyy luonteensa vastaisesti.  Sitäkään ei kannata kummemmin miettiä, lähteekö autosta sen liikkuessa ääni ja minne asti se kuuluu (oman kokemukseni mukaan hiljaisessa ympäristössä lyhyesti sanottuna kauas). Onneksi slashereista pitävät ihmiset osaavat yleensä jättää epäloogisuudet huomiotta, jos elokuva vain saa aikaan kunnon kirkumista. Itse sanoisin, että tällä kertaa ne ehkä häiritsivät omaa katsomistani hieman liikaa. Kun niitä kunnon selkäpiitä karmivia väreitäkään ei tullut. Mutta hei, sekin on jo paljon, että Suomessa tehdään keskitasoisesti onnistunut slasher-elokuva.

Ihmissusi on koominen olio Lontoossakin

En ole koskaan ollut oikein innostunut ihmissusista, sillä vaikka susi on komea eläin ja mieskin voi olla parhaillaan melkoisen komea olento, sudeksi muuttunut mies on ainakin elokuvien perusteella yleensä ruma ilmestys. Jos ihmissusielokuvassa on ihmissuden tahattoman koomisen olemuksen lisäksi kasarivaatetus, odotettavissa on järkytyksen hetkiä, jotka eivät ehkä johdu siitä, mistä niiden kauhuelokuvassa soisi johtuvan. John Landisin ohjaama Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) vuodelta 1981 on onneksi selvästikin myös tarkoituksellisesti koominen, joten kaikki elokuvan aiheuttama käkätys ei johdu siitä, että kahdeksankymmentäluku nyt yksinkertaisesti näyttää järkyttävän koomiselta.

Tarina alkaa Pohjois-Englannin nummilta, joilla vaeltaa kaksi nuorta amerikkalaista ystävystä, David (David Naughton) ja Jack (Griffin Dunne). Toista miehistä innostaisi nummimaisemaa enemmän päästä muhinoimaan ilmeisen vetävän mutta vähä-älyisen tyttöystävän kanssa Roomassa, ja sinne onkin ajatus mennä myöhemmin, mutta matkaan tulee mutka, kun ihmissusi hyökkää nuorukaisten kimppuun. Jackilta lähtee henki ja David herää lontoolaisessa sairaalassa. Siellä Davidia revitään kahteen suuntaan: Hän näkee käsittämättömiä painajaisia ja raadeltu ja mätänevä Jack ilmestyy hänelle varoitellen häntä seuraavasta täysikuusta. Toisaalta häntä kiinnostaa kovin sairaanhoitaja Alex (Jenny Agutter).

Ennen täysikuuta David pääsee sairaalasta, ja kuinka ollakaan, Alex pyytää hänet kotiinsa asumaan. Suhde ei varsinaisesti yllätä lukijaa, ja vielä vähemmän yllättävää on, että Davidista todellakin tulee ihmissusi, kun kuu on täysi. Kaikesta komiikasta, mitä siitä seuraa – mm. juoksentelua alastomana ympäri Lontoota – huolimatta elokuvan loppu onnistui liikuttamaan ainakin minua. Petoakin on todella mahdollista rakastaa, sanotaan nyt vaikka näin.

Veren roiskumisesta ja kiiluvista sudensilmistä pitävät saavat elokuvaa katsoessa haluamansa, mutta minusta parasta oli elokuvan huumori, joka sai minut nauramaan ääneen eikä pelkästään hymähtelemään. Selkeästi paras on kohtaus, jossa David tapaa Jackin Piccadilly Circuksella olevassa pornoelokuvateatterissa. David on tappanut ihmissutena jo kuusi ihmistä, ja koko ajan pahemmin lahoava Jack tuo nuo veriset uhrit surmaajansa luo. Koska heidän kiirastulensa ei lopu ennen kuin David on kuollut, pornoelokuvan pyöriessä käydään hillittömän hauska keskustelu siitä, miten David voisi ottaa itsensä hengiltä.

Elokuva tuskin pelottaa nykykatsojaa, ainakaan jos tämä on nähnyt muutaman kauhuelokuvan aiemminkin. Elokuvan erikoistehosteetkaan eivät saa haukkomaan henkeä ihastuksesta, mutta kun muistaa, että ne on tehty 35 vuotta sitten, niille antaa aivan eri lailla arvoa. Maskeerauksesta elokuva palkittiin jopa Oscarilla. Jack varsinkin on hauska ilmestys, sillä joka kerta kun hän ilmestyy kuvaan, hänen kasvonsa ovat menettäneet enemmän lihaa.

Kokonaisuutena Ihmissusi Lontoossa on varsin viihdyttävä koominen kauhuelokuva. Aivot saattavat lähettää häiriöviestejä parissa kohtaa, mutta eipä siinä mitään. Koska viimemmäksi olen vuosikausia tottunut näkemään Alexia esittävän Jenny Agutterin nunnan roolissa Hakekaa kätilö! -sarjassa, tämän roolin vähemmän nunnamainen käytös hyppäsi aluksi silmille (tosiasiassa Agutter on ehtinyt esittää 12-vuotiaana aloittamallaan filmiuralla vaikka minkälaisia rooleja Lady Capuletista Mary Shelleyyn, joten nämä aivoja häiritsevät ajatukset olivat yksinkertaisesti katsojan vika). Sen sijaan todellista epäuskottavuutta on kohtauksessa, jossa ihmissusi-David tappaa miehen Tube-asemalla. Uhri jää pois Tottenham Court Roadin asemalla, yksin. Siis yksin. On uskottavampaa, että Lontoon maanalaisessa todella vaanisi ihmissusi, kuin että niin keskeisellä paikalla kuin Charing Cross Roadin ja Oxford Streetin risteyksessä sijaitsevalla metroasemalla saisi hengailla yksikseen. Tuskin siellä autiota oli 1980-luvun alussakaan. Ja eikö olisi ollut paljon hauskempaa, jos ihmissusi olisi hyökännyt maanalaisen käytävissä ja liukuportaissa ison ihmisjoukon kimppuun? Olisi sinne pornoleffateatteriin mahtunut enemmänkin uhreja jutustelemaan Davidin itsemurhasta.

Ihmissusi Lontoossa jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani. Vinkiksi niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, mainittakoon, että Yle Teema esittää elokuvan tulevana torstaina 25.8. klo 21.55. 

Miten tehdään vakoojasarja, jonka äärellä naiskatsojakin viihtyy

Kesäkuussa Maikkarilla alkanut ja läpi subtrooppisten kuumien kesäöiden kestänyt vakoojasarja Yövahti päättyi viime keskiviikkona. Sarjan alkaessa sitä kehuttiin lehdistössä maasta taivaaseen ja niinpä päätin, että pitäähän tuo katsoa. Vakoojatarina, jossa yritetään käräyttää maailman pahin mies asekaupoista, ei varsinaisesti aiheena aiheuttanut minussa suuria väristyksiä, mutta toisaalta uskon, ettei niin kuvallisessa ilmaisussa kuin kirjallisuudessakaan itse aihe ole tärkein, vaan toteutus. Kehutulle sarjalle kannattaa yleensä siis mielestäni antaa mahdollisuus, vaikka sen aihepiiri hieman epäilyttäisikin. Sitä paitsi hyvää näyttelijätyötä katsoo aina mielikseen ja tuohon maailman pahimman miehen rooliin oli kiinnitetty Hugh Laurie, jonka osaamiseen voi aina luottaa. Muiden näyttelijöiden nimet eivät ennalta oikein sanoneet minulle mitään.

John Le Carrén kirjaan perustuva Yövahti lähtee liikkeelle hitaasti. Hotellin yövahti Jonathan Pine (Tom Hiddleston) saa henkilökohtaisen syyn kostaa asekauppaa käyvälle Richard Roperille (Laurie) ja tiedustelupalvelussa työskentelevä, Roperia jo iän kaiken jahdannut Angela Burr (Olivia Colman) pestaa Pinen soluttautumaan Roperin lähipiiriin. Ihan toivoton idea tämä ei ole, sillä Pinella on sotilastausta. Nyt hänelle rakennetaan myös rikollinen menneisyys, jotta hän menisi vielä paremmin täydestä uudessa tehtävässään.

Yövahti hiipii ihon alle salakavalasti. On aivan kuin siinä en ensiksi päästäisi yhtään mihinkään ja sitten yhtäkkiä jännite onkin niin kova, että katsoja on koukussa. Jännitettä on paitsi Pinen ja Roperin välillä, myös Pinen ja tätä alusta saakka epäilevän Roperin lähimmän miehen ”Corkyn” (Tom Hollander) sekä Pinen ja Roperin nuoren rakastajattaren Jedin (Elizabeth Debicki) välillä. Sanomattakin on selvää, että nämä jännitteet ovat laadultaan hieman erilaisia. Ja jännitteen kuvaamisessa Yövahti on mestarillinen. Oletettavasti sen voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää yhä uusia merkityksiä dialogin piiloista ja pienistä ilmeiden ja eleiden muutoksista.

Yövahdin on ohjannut Susanne Bier, joka on tanskalainen – ja siis nainen. Image-lehdessä (heinä-elokuu 2016) hän kertoo, että mietti ”todella paljon sitä, miten vakoojien hyvin miehisestä maailmasta kerrotaan niin, että naiskatsoja ei vieraannu”. Yksi ajatus on nähtävästi ollut lisätä naisten osuutta tarinassa: Jedin rooli on lukemani mukaan suurempi kuin kirjassa ja tiedustelupalvelun Burr on tv-sarjassa muutettu naiseksi, joka sattuu olemaan lisäksi raskaana, koska roolia näytellyt Olivia Colman sattui olemaan raskaana kuvausten aikaan. Angela Burr onkin jollain tapaa koko sarjan ihastuttavin hahmo: hän näyttää aivan muulta kuin vakoojia värväävältä, asekauppiaita jahtaavalta tiedustelupalvelun kovanaamalta, vaikka on näistä oikeastaan kaikkea, tai jos ei aivan kovanaama niin ainakin tosi kova luu. Jed puolestaan on kaunis, haavoittuva, epätoivoinen. Ja Richard Roper pelottava, vähäeleisen pelottava.

Vaikka tämänkin tietysti pitäisi olla riittävää laatua naiskatsojallekin, on pakko tunnustaa, että vielä enemmän ainakin tämän naisen – ja nettikirjoittelun perusteella aika monen muunkin – on maagisesti vanginnut ruudun ääreen Jonathan Pinea esittävä Tom Hiddleston. Image-lehdessä Susanne Bier vitsailee, että Hiddleston on niin uskottava, että ”Saattaa olla, että hän on oikeasti vakooja.” Ohjaaja kehuu miestä myös karismaattiseksi ja komeaksi. Niinpä hän on ottanut asiasta kaiken irti, ja eniten kohua näyttääkin nettikirjoitusten mukaan herättäneen Jonathanin ja Jedin seksikohtaus, jossa näkyy vain puolikas rinta mutta kokonainen miehen takapuoli. Haastatteluissa Bier on sitten todennut, ettei todellakaan tiennyt, että Hiddlestonin takapuolen näyttäminen voisi aiheuttaa sellaisen innostuksen. Hah, minä uskon, että hän tasan tarkkaan tiesi, mitä oli tekemässä. Parasta tässä tietenkin on se, että tuo seksikohtaus tosiaan räjäyttää pankin siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ennen tarinaan on kehitetty niin pirullisen kova jännite. Ja siksi, että sitä, että jotain peruuttamatonta Jonathanin ja Jedin välillä tapahtuu, on joutunut odottamaan niin kauan. Kohtaus on itse asiassa kovinkin vähäeleinen mutta epäilemättä kuumin pikapano, joka on koskaan elokuvassa tai tv-sarjassa kuvattu. Eikä se olisi sitä, jos katsoja ei olisi ensin tuijottanut ruutua tuntikausia näkemättä mitään muuta kuin katseita, epäilyjä ja muuta sellaista. Ihan totta, ei yhdestä takapuolesta voisi muutoin nousta niin iso kohu, vaikka samalla miehellä onkin vaatteista – anteeksi aseista riisuva hymy. Niin, ja vaikka kyseessä epäilemättä on takapuolien muotovalio.

Yövahdin näkee itse asiassa hyvinkin helposti naisen ohjaamaksi, jos hetkenkin miettii kuvia, joissa tarinan henkilöt ovat vähäpukeisia. Kamera selvästi rakastaa Elizabeth Debickin vartaloa, mutta lähinnä siten, että siitä välittyy se, mitä milloinkin pitääkin: viettelevyys, haavoittuvuus. Sen sijaan kun Jonathan makaa yksin sängyssä, alastomana, vain lakanan lieve peittämässä strategiset paikat, kamera kuvaa häntä ylhäältä päin ja on turha sanoa, että kohtauksen tarkoitus on kuvata Jonathanin kokemaa maailmantuskaa tai muuta sellaista. Jonathan on tarinan keskushenkilö, joten häntä ei myöskään kuvata missään kohtauksessa jonkun toisen tarinan henkilön silmin. Kaikki paljas pinta on siis ihan vain meitä naiskatsojia varten. Kiitos Susanne Bierille siitä!

Mutta Yövahdin tunnelma ja jännitteet pitävät kyllä mieskatsojankin takapuolen sohvassa kiinni. Oletettavasti ohjaaja on onnistunut juuri siinä, mitä on yrittänytkin: tekemään vakoojatarinan, johon molemmat sukupuolet voivat koukuttua. MTV3 sen sijaan teki kaikkensa palastellakseen sarjan mahdollisimman erilaiseksi kuin millaiseksi se on tehty. Kuusijaksoinen sarja oli pätkitty kahdeksaan osaan, jotta se mahtuu mainoskanavan tunnin ohjelmaslottiin. Lisäksi tietysti mainoskatkot katkaisivat pienin väliajoin huolellisesti rakennetun jännitteen. Toisaalta ihan pelottaa, millainen intensiteetti sarjassa on, jos sen katsoo ilman mainoksia, putkeen ensimmäisestä jaksosta viimeiseen. Saattaa aiheuttaa epätoivoa, kylmiä väreitä ja kiemurtelua.

P.S. Wumo-sarjakuva on ottanut omalta osaltaan kantaa sarjan vaikuttavuuteen. Realistisemmassa versiossa jäätelön tilalle tosin olisi jokin värisevä pattereilla toimiva laite. Tai mistä sen tietää, jos se on vain siveästi peiton alla piilossa.

Nyt tekee mieli pitää valot päällä

On aina ilo nähdä näpsäkkä kauhupätkä, joka ei venyttele itseään turhiin pituuksiin mutta saa nukkumaan seuraavan yön valot päällä. David F. Sandbergin ensimmäinen pitkä ohjaus Lights out on juuri tällainen elokuva.

Rebecca (Teresa Palmer) joutuu ottamaan vastuun pikkuveljestään Martinista (Gabriel Bateman), kun yksinhuoltajaksi jäänyt, mieleltään järkkynyt äiti Sophie (Maria Bello) alkaa yhä enenevässä määrin viettää aikaa entisen ystävänsä Dianan (Alicia Vela-Bailey) kanssa. Tilanne olisi ehkä jotenkin ratkaistavissa, jos äiti olisi vain vaikkapa intoutunut shoppailemaan liikaa bestiksensä kanssa, mutta Dianan pitäisi kaikkien muiden käsityksen mukaan olla kuollut. Rebecca tietää, ettei ole aiheetta huolissaan. Diana on rikkonut hänenkin lapsuutensa. Ehkä tämän salaisuuden – tai jonkin muun vuoksi – Rebeccan poikaystävä Bret (Alexander DiPersia) joutuu käymään melkoista taistelua yrittäessään päästä lähemmäs Rebeccaa: jopa yhden sukan jättäminen naisen luo muistuttamaan sitoutumisesta tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä.

Kauheat asiat tapahtuvat perinteisesti pimeässä, mutta Lights out hyödyntää pimeyden ja valon kontrastia astetta paremmin. Diana ei kestä valoa, ja siksi hänet voikin nähdä vain kun valot ovat poissa. Ikävä kyllä hän ei poístu valoisassa lopullisesti minnekään vaan muuttaa vain paikkaansa. Siksi selkäpiitä karmii myös silloin, kun valot ovat päällä, sillä katsoja tietää, että pian ne sammuvat ja pimeässä vaaniva hirviönainen voi olla jo aivan iholla. Vielä illalla kotona, turvassa peiton alla katsoja voi kurkistaa huoneen pimeimpään nurkkaan ja varmistaa, ettei siellä vaani takkutukkainen nainen, jonka iho on pahoilla palovammoilla siitä, kun joku on pakottanut hänet valoon. Ehkä Diana on seurannut juuri tätä katsojaa kotiin saakka. 

Rebecca on ihana pikkuveljeään suojeleva rokkityttö, jonka kodin seinien Slayer-julisteiden ja pääkallokuvien muka järkyttävyys saa hymyn huulille. Olisi tietysti hauskaa joskus nähdä myös raskasta musiikkia kuunteleva, kauhukulttuurin kuvastoon viehättynyt henkilöhahmo, jota ei tällaisten harrastusten vuoksi pidettäisi epävakaana tai sopimattomana ottamaan vastuuta asioista, mutta oman päänsä pitävä, parhaansa yrittävä Rebecca on kokonaisuutena sen verran ihana, että annetaan valittamisen olla tällä erää.

Bret on puolestaan juuri sellaisen rentun näköinen, että hänen voisi kuvitella seuraavana yönä olevan jo toisen naisen vuoteessa, mutta ei: ihanan ristiriitaisesti Bret on aivan muuta kuin miltä näyttää, ihana poikaystävä, johon voi luottaa silloinkin, kun näyttää, että hän pakenee paikalta.

Sophie kamppailee mielisairautensa kanssa, uskoo, että hänen täytyy ottaa Diana huomioon, mutta tuntee yhtä kaikki vajoavansa yhä syvemmälle epätoivoon ja ahdistukseen. Hän tietää sisimmässään, että kyse on psyykkisestä möröstä tai ainakin möröstä, joka on sidottu hänen mielenterveytensä horjumiseen. Toisaalta hänen sairautensa on niin paha, ettei siitä selvitä järkevällä ajattelulla. Tai kun Sophie saa viimein loogisesta ajattelusta kiinni, hän ymmärtää, ettei Dianasta pääse eroon kovin kevein konstein. Näyttelijäsuorituksista voisikin sanoa, että vaativimmassa roolissa pääsee jälleen pisimmälle: Maria Bello on vakuuttava mielisairaana Sophiena.

Elokuvan kesto on ainoastaan tunti ja 21 minuuttia. Kun kauhea ongelma saa ratkaisunsa, Diana ei enää yllätä nurkan takaa, komerosta tai hautausmaan mullista. Hetkeksi katsoja hätkähtää – nytkö se tosiaan loppui? Kyllä, ja pian huomaa kiittävänsä ohjaajaa siitä, että tämä antoi Dianalle niin nopean lopun. Sillä kun hirviön ei näe nousevan haudasta kyllästymiseen asti, sen hiipiminen oman kodin hämärään seuraavana yönä on jopa todennäköisempää.