William Stonerin, kirjan päähenkilön, elämä tuntuu lohduttomalta. Hulluinta on se, että se tuntuu tavattoman lohduttomalta, vaikka Stonerilla ei ole elämässään oikeastaan sen kummempia haasteita ja vaikeuksia kuin ihmisillä keskimäärin. Jollain tavalla Stonerin elämä on hyvin tavallinen. Hän tulee maanviljelijäperheestä, mutta lähdettyään yliopistoon opiskelemaan sitä alaa jääkin sinne perehtymään kirjallisuuteen ja päätyy yliopistolle opettamaan sitä. Hän löytää vaimon, jonka kanssa oleminen ei suju, mutta saa kuitenkin tyttären. Töissä hänellä on skismaa ylemmässä asemassa olevan kanssa, mistä seuraa hankaluuksia. Yliopistolla hän kuitenkin saa kokea myös rakkaussuhteen, mutta se loppuu ehkä monestakin syystä.
Nuori Stoner tekee valinnan, jota ajaa hänen oma halunsa: hän ei jatka maanviljelijän työtä vanhempiensa tilalla vaan antaa itselleen mahdollisuuden yliopistouraan kirjallisuuden parissa. Sen jälkeen tuntuu, että mies alistuu siihen, mitä muut vaativat häneltä. Varsinkin vaimon tahto ohittaa hänen oman tahtonsa. Vaimo käytännössä ajaa Stonerin pois tämän kotona olevasta työhuoneesta ja lopulta kodistakin – työnteon osalta siis, avioliitto sen sijaan on ja pysyy. Stoner ei edes yritä pitää puoliaan, vaikka haluaisi työskennellä kotona. Samoin vaimo onnistuu erottamaan isän ja tyttären toisistaan, vaikka tytär Grace vaikuttaa oikein isän tytöltä.
Yliopistolla Stoner on jämäkämpi, mutta kun hän joutuu erään opiskelijan kanssa ongelmatilanteeseen ja pitää puolensa, siitä seuraa hänelle vain vaikeuksia. Opiskelijaa tukeva ylemmässä asemassa oleva pistää Stonerin opettamaan vuositolkulla aloittelevan opettajan kursseja.
Nelikymppisenä Stoner kokee elämänsä näin: ”Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa.” Paljon lohduttomampaa ei voisi olla. Eikö elämässä nimenomaan pitäisi aina olla jotain odotettavaa ja myös jotain hienoja muistoja muisteltavana?
Karmivaa on myös seurata, mitä Gracelle tapahtuu. Hän keksii epätoivoisen tavan päästä pois kireästä kodin ilmapiiristä mutta ei löydä onnea. Isän ja tyttären välit lähentyvät kuitenkin edes hieman, tai ainakin he saavat edes pari kertaa keskustella keskenään. Silloin Stoner tekee havainnon tyttärestään: ”Ja Stonerille valkeni, että Grace oli, kuten oli sanonut, lähes tyytyväinen epätoivossaan. Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se; hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.” Tästäkin paistaa alistuminen: vain äärimmäisen alistunut ihminen voi kokea hyväksi tyttärensä alkoholismin - tuskin juomisesta koskaan niin paljon lohtua on, että juoppous voisi olla onni.
Lukijalle yllättäen Stonerin asenne elämäänsä muuttuu sen ehtoopuolella. Hän tekee havainnon, että intohimo on ollut jollain lailla mukana hänen elämässään koko ajan. Lukija saattaa tästä hämmentyäkin, sillä luulisi Stonerin pitäneen matkan varrella enemmän puoliaan, jos koki intohimoa elämään. Lähellä kuolemaansa Stoner kuitenkin tarkastelee vielä elämäänsä ja kokee saaneensa, mitä on elämältään halunnut, mutta kokee, ettei ole kyennyt pitämään saamaansa hyvää. Opetusuraansa ajatellessaan hän tuntuu ankaralta itseään kohtaan. Hänen olisi mielestään pitänyt pystyä enempään opettajana, mikä tuntuu kohtuuttomalta, sillä tarinasta on siihen mennessä välittynyt työhönsä paneutuva mies, joka on välittänyt opiskelijoistaan. Tyttären lisäksi yliopisto onkin - ainakin ulkopuolisen lukijan silmissä - ainut onnea tuova elementti Stonerin elemässä.
Kirjan lukemisen jälkeen tulee tosiaan olo, että Stoner oli onnellinen saadessaan työskennellä kirjallisuuden parissa – ehkä se oli myös ainut elämänalue, jolla hän ei ollut epävarma. Yliopistolta löytynyt rakkaus jää lyhyeksi, mutta vaikka se onkin epäsovinnainen ja syrjähyppy, Stonerin olisi selvästi pitänyt pitää siitä kiinni. Onkin vaikea ymmärtää, mikä muu kuin velvollisuus ja aviolupaus pitää Stonerin avioliitossa. Stoner on saattanut aluksi ollakin rakastunut vaimoonsa, mutta vaimon käytös ei missään vaiheessa viittaa muuhun kuin siihen, että naisen on päästävä naimisiin, eikä rakkaudella ole kovinkaan väliä.
Kirjan lopulla – Stonerin ollessa kuolettavasti sairas – mies ja vaimo lähentyvät, mutta sekin voi johtua ainoastaan velvollisuudesta tai siitä, että paineet katoavat, kun toisen tiedetään kuolevan pian. Ehkä Stoner ja hänen vaimonsa ovat kuitenkin tottuneet toisiinsa niin, että heidän välilleen on syntynyt vuosikymmenten aikana kiintymystä, joka näkyy vasta kun on surullisen myöhäistä. Onkin mielenkiintoista ajatella myös sitä, että luultavasti Stonerin avioliitto näyttää ulospäin aivan normaalilta. Kuinka paljon sellaisia avioliittoja ja elämiä onkaan, joissa ollaan onnettomia, vaikka kukaan ei sitä arvaisi? Niin, ehkä kauheinta onkin, että niin moni meistä on oman elämänsä Stoner ja ymmärtää vasta liian myöhään, että elämässä on ollut arvokkaita asioita, joihin olisi pitänyt käydä kiinni lujempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti