Kaksi kirjaa äärimmäisten tekojen tekijöistä

Mitä raaempia väkivaltarikoksia tapahtuu, sitä kiinnostuneempina ihmiset lukevat niistä. Itse yritän noiden murhajuttujen äärellä ainakin ajoittain selitellä, että olen kiinnostunut asian psykologisesta puolesta, siitä, mikä saa ihmisen tappamaan. No, tällä voin perustella myös sitä, miksi luin pari tappamiseen liittyvää kirjaa: Peter Langmanin Kouluampujat ja Micael Dahlénin Ihmispedot.

Kouluampujat – Miksi nuori tappaa?

Peter Langman voi ollakin oikea henkilö kirjoittamaan kirjan tappamisen psykologiasta, hän on nimittäin terapeutin työssään nähnyt yhtä ja toista. Langmanin näkökulmana on koulusurmien ehkäiseminen, vaikka hän pääseekin siihen vasta kirjan loppupuolella, jossa hän kertoo, miten uhka voidaan tunnistaa.

Äärimmäisten väkivaltatekojen tapahtuessa kuulee usein sanottavan, että tappaja oli niin mielettömän tavallinen perheenisä tai -äiti tai oikein peruskoululainen, josta kukaan ei voisi kuvitella pahantekijää. Langmanin kirjaa lukiessa usko tällaiseen ajatteluun häviää tyystin. Langmanin käsittelemät kymmenen kouluampujaa ovat joko psykopaattisia, psykoottisia tai traumatisoituneita. Heidän jäljiltään löytyy kouluaineita, joissa heidän kanssaan samanniminen ampuja tappaa nimeltä mainittuja oppilaita. He olivat räjäytelleen pommeja. Yksi heistä kirjoitti päiväkirjaansa kommentteja, joista paljastui, että hän piti itseään jonain muuna kuin ihmisenä. Ainakaan yksi ei erottanut itseään Jeesuksesta. Mutta tietysti suurin osa ihmisistä piti heitä normaaleina, sillä en minäkään kertoisi kovin monelle, jos pääni tuottaisi olemattomia ääniä.

Langman ottaa kantaa myös kiusaamiseen kouluampumisten syynä: ”Keskitymme siis kiusaamiseen, koska se selittää muuten järjettömältä tuntuvan teon. Kosto on jotenkin ymmärrettävää. Hyvästä perheestä oleva teinipoika, joka ihannoi Hitleriä ja haaveilee koko ihmiskunnan tappamisesta, ei ole ymmärrettävä asia.” Langman haluaakin kiinnittää huomiota siihen, että kouluampujien mieli on sairas, vaikka monet haluavat syyttää koulukiusaamista kaikesta. Toisaalta Langman ei kuitenkaan väheksy kiusaamistakaan eikä sitä, mihin se voi johtaa.

Langmanin kirja on sujuvaa luettavaa. Ensin se saa päivittelemään maailmaa, mutta sitten se antaa ehkä myös toivoa: jos me ihan oikeasti seuraamme, mitä ympärillämme tapahtuu, voimme auttaa nuoria, joilla on asiat niin huonosti, että jonain päivänä he tarttuvat aseeseen, jos kukaan ei ehdi reagoida ennen sitä. Langman tuntuu pitävän Columbinen koulusurmia käännekohtana, sillä hän näyttää väittävän, että ihmisten hälytyskellot eivät soineet läheskään yhtä herkästi ennen Columbinen koulusurmia. Ehkä se on totta: emmehän me Suomessakaan uskoneet, että kukaan voisi mennä kouluun ammuskelemaan ennen kuin Pekka-Eric Auvinen sen teki.

Langmanin kirja on tylyä luettavaa. Hän sanoo ääneen mm. sen, ettei kouluampumisia estetä vartijoilla ja turvakameroilla. Jos ihmisellä on ase, hän voi ampua vartijan, ja on turha odottaa, että kamera tai metallinpaljastin estäisi kouluampujaa tulemasta toteuttamaan suunnitelmaansa. Nämä asiat on minusta hyvä sanoa ääneen. Koulusurmista puhuttaessa tunnutaan joskus olevan aivan hakoteillä. Halutaan tuudittautua turvallisuudentunteeseen, uskoa, että jotkut ulkoiset toimenpiteet estävät kaiken pahan. Olisi kuitenkin parempi keskittyä siihen, mikä oikeasti voisi tuoda turvallisuutta: huolestuttavien oireiden havaitsemiseen ajoissa ja ihmisten hoitamiseen ennen äärimmäisiä tekoja.

Ihmispedot

Micael Dahlén on puolestaan kauppakorkeakoulun professori, jota alkoi kiinnostaa, miksi murhaajat kiinnostavat ihmisiä niin paljon. Tämä kiinnostaa minuakin – on jotenkin käsittämätöntä, että sarjamurhaajat saavat ihailijapostia eivätkä kirjeitä, joissa heidät tuomitaan tekojensa vuoksi ties mihin (tai mistä minä tiedän, ehkä he saavat sellaisiakin kirjeitä).

Dahlén kertoo tapaamisistaan viiden murhasta tuomitun kanssa. Kuuluisin näistä on eittämättä Charles Manson. Hämmästyttäviä tapauksia ovat myös muut: Issei Sagawan ihmisateriasta lukeminen tekee kuvottavan olon. Äitinsä tappanut Peter Lundin on jostain syystä erittäin haluttu seksikumppani, vaikka istuu vankilassa ja vaikka hänen luonaan ei pääse vierailemaan pitkiksi ajoiksi. Useita ihmisiä tappanut ja puutarhaansa piilottanut Dorothea Puente on puolestaan monien kuvitteellinen isoäiti Facebookissa. Koululleen ampumaan mennyt Wayne Lo onnistuu myymään tekemäänsä taidetta ihan kohtuulliseen hintaan ilmeisesti murhiensa ansiosta, ei taiteellisista syistä (tai mistäs sen tietää).

Ihmispetoja lukiessa tulee väistämättä mieleen, että Dahlén hieman ylpeilee sillä, että on tavannut nuo viisi ihmistä, jotka ovat vastuussa niin monen elämän päättymisestä. Mutta aika moni muukin haluaisi varmasti tavata murhaajan kasvotusten ja nähdä, onko kyse hulluudesta vai mistä.

Varsinaiseen asiaansa Dahlén pääsee vasta kirjan loppupuolella. Hän näyttää uskovan, että ihmiset pitävät murhaajia jonkinlaisina yli-ihmisinä. Takana on ajatus, että murhaan kyennyt ihminen on lähestulkoon kaikkivoipa – ihmisen tappanut on pystynyt tekoon, jonka jälkeen pystyy mihin vain. Tästä johtuu Dahlénin mukaan murhaajien fanitus. Hän yhdistää jopa nykyisen vampyyribuumin ajatukseen siitä, että me ihmiset haluamme murhia. Tiedä häntä. Minä rakastan vampyyritarinoita, mutten kyllä halua kenenkään tappavan ketään. Mutta mistä muualta tulee niitä murhatarinoita, joita luemme lehdistä, kuin oikeista murhista? Pitäisikö rikosuutiset jättää lukematta? Pitäisikö murhista jättää kirjoittamatta?

No, oltiin vampyyrien ja murhafanien yhteydestä ja suhteesta mitä mieltä tahansa, Dahlén oppii viimeistään Hollywoodissa vieraillessaan, että murhia käytetään rahantekoon. Se on itsestäänselvää, mutta se, kuinka paljon viihteestä perustuu murhille, on pelottavaa. Tässä kohdin olisi ilmeisesti syytä pysähtyä ajattelemaan, millaista viihdettä katsoo. Vaikka turha toivo se ainakin minun kohdallani on, että alkaisin katsella pelkästään väkivallattomia elokuvia ja televisiosarjoja.

Dahlénin kirjan ehkä kiinnostavin osuus on kuitenkin selostus hänen jonkinlaisesta tutkimuksestaan, jossa oli tarkoituksena selvittää, lisääkö murhan tekeminen mielenkiintoa ihmistä kohtaan. Dahlén loi itselleen deittipalstalle kaksi profiilia, jotka erosivat toisistaan siten, että toisessa versiossa profiilin kuvaama ihminen oli tappanut jonkun, toisessa ei – muut tiedot olivat samat. Yllättäen enemmän yhteydenottoja tuli murhaajalle. Dahlén laajensi ”tutkimustaan” ja sai saman tuloksen: jos joku tekee murhan, se lisää hänen kiinnostavuuttaan. Tämän voisi allekirjoittaa siinä mielessä, että esimerkiksi sarjamurhaajan psyyke on kiinnostavampi kuin jonkun mattimeikäläisen. Mutta että murhaaja olisi kiinnostavampi deittiseuralainen...

Dahlénin kirja jättää ehkä tietyllä tavalla epämiellyttävän olon. Mitä minun pitäisi ajatella itsestäni, kun seuraavan kerran luen raakoja yksityiskohtia väkivaltarikosuutisista? En lukenut näitäkään kahta kirjaa Dahlénin esittämistä syistä. Omalta osaltani en siis saanut vastausta siihen, miksi äärimmäiset henkirikokset kiinnostavat minua. Ehkä voin pitäytyä selityksessä siitä psykologisesta puolesta.

Chisu on väärä puu haukuttavaksi

Chisu on pahassa jamassa. Ihmiset syyttelevät häntä, kun TTVK (Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry) on ottanut hampaisiinsa tytön, joka oli jakanut laittomasti 9-vuotiaana Chisun albumia. Tytön isää vaaditaan maksamaan 600 euroa, ja poliisi on vienyt tytön tietokoneen. Luin asiasta ensimmäisen kerran tämän aamun Helsingin Sanomista ja nyt olen seurannut keskustelua netissä aika pöllämystyneenä. Maija Vilkkumaakin on ehtinyt Facebookissa kommentoida asiaa seuraavaan tyyliin:

Artistien ei tarvii käydä tätä sotaa, saatana. Artistit tekee musiikkia, siinä on ihan tarpeeksi panosta alalle, jota ei edes olisi ilman artisteja.

ja

Toiseksi ton jätkän [tytön isä] uhripäivitys haiskahtaa todella paljon. Vai hänen väärinkohdeltu lapsensa googlasi "testatakseen" levyä? (lainaukset Ilta-Sanomista)

Moni on pitänyt Vilkkumaan viestintätapaa asiattomana, enkä oikein voi muuta kuin yhtyä tähän käsitykseen. Omalle asialle ei oikein tee hyvää tuo tuollainen kiroaminen, vaikken itsekään mikään varajeesus halua olla. Asiallisena pysyjä on aina vahvimmilla, ellei sitten ihan oikeasti halua provosoida.

Monet ovat vaatineet suhteellisuudentajua. Sekin on ihan hyvä näkökulma. 9-vuotias voi ihan oikeasti tehdä erehdyksessäkin kaikkea. Sekin on totta, että tämän maailman pahojen tekojen joukossa tämän pienen tytön tämä teko ei ole kovin paha. Sen sijaan en oikein ymmärrä niitä, joiden mielestä musiikin pitäisi olla kaikkinensa ihan ilmaista. Minusta on ihan käsittämätöntä, että musiikintekijä ei saisi työstään mitään korvausta. Ja minusta on ihan oikein, että todellisten klassikkobiisien tekijät saavat biiseistään tuloja vielä vuosia tai vuosikymmeniä biisinteon jälkeen.

Ymmärrän, että ihmisten on vaikea sulattaa esim. tyhjien cd-levyjen hintoihin sisältyvää hyvitysmaksua. Ja varsin hyvin ymmärrän ja jopa uskon, kun joku sanoo, että isot rahat levymyynnistä menevät levy-yhtiölle, eivät artistille. Tekijänoikeuksista puhujat eivät nähtävästi läheskään aina tiedä, mistä vaahtoavat. Moni tuntuu ajattelevan, että artisti saa ostetusta levystä tulevan rahan kokonaan ja lyhentämättömänä. Tekijänoikeuslainsäädäntöä saattaa tosiaan olla tarpeen miettiä uudelleen.

Mutta sitä en nyt oikein sulata, että ihmisten pitää mennä Chisun Facebook-sivuille laukomaan typeryyksiä ja ilkeyksiä. Chisu on onnistunut toteuttamaan unelman levytyssopimuksesta ison levy-yhtiön kanssa. Hänen levy-yhtiönsä Warner Music on Suomen Musiikkikustantajat ry:n jäsen. Suomen Musiikkikustantajat ry on puolestaan TTVK:n jäsen. Ei Chisu ole tätä rakennelmaa rakentanut. Olisiko hänen pitänyt jättää levytyssopimus tekemättä, koska TTVK saattaa ottaa kynsiinsä lapsia – tai on nyt ottanut, monta vuotta sen jälkeen, kun Chisun ura alkoi? Pystyisikö hän yksin muuttamaan TTVK:n toimintaa? Sitäkin näytetään vaativan. Ja eikö jonkun täydy kuitenkin pitää huolta tekijänoikeuslakien noudattamisesta – kenen ja millä tavalla, se on sitten eri asia – ellemme aio luopua noista laeista kokonaan? Minun logiikallani Chisua boikotoivien pitäisi alkaa boikotoida kaikkia artisteja, jotka kuuluvat jonkin mutkan kautta TTVK:hon. Nimittäin – yhtä hyvin joku muu suosittu artisti saattaisi nyt olla Chisun tilalla syytettynä ja paheksuttuna siitä, että aikoo haastaa lapsia oikeuteen, vaikkei edes aio.

Keskivertoälyni ei riitä postin viestien ymmärtämiseen

Innokkaasti odottamani postipaketti tulee nettikaupasta, joka ystävällisesti ilmoittaa paketin lähetyskoodin asiakkaalle. Niinpä menin Itellan sivuille tarkistamaan, missä pakettini luuraa tällä hetkellä. Sitten huomasinkin olevani liian tyhmä ymmärtääkseni Itellan viestintää.

Viimeisin tilanne paketillani (klo 12.20 eilen) oli seuraava:

Saapumisilmoitus on lähetetty vastaanottajalle kirjeenä. Lähetys on noudettavissa Postista, kun saapumisilmoitus on saapunut postitse.

No voi hitto, ajattelin. Nyt en voi mennä töistä suoraan postille, vaan pitää juosta kotiin ja sitten keskustaan postiin. Taitaa jäädä paketin haku huomiseen.

Mutta sitten - ennen tuota ilmoitusta (klo 11.40 eilen) paketistani oli ilmoitettu tämänkaltainen tila:

Lähetys on noudettavissa Postin noutopisteestä saapumisilmoituksella tai lähetystunnuksella.

Hiphei! Saankin siis pakettini ilmoittamalla lähetyskoodin. Vai saanko? Kohtaanko vittuilua, jos vaivaudun keskustaan - lähipostimme lakkautettiin, ja lähin posti toimii nyt keskustassa - pakettini vuoksi? Juoksutetaanko minut kotiin hakemaan kirjallista saapumisilmoitusta?  Kumoaako uudempi viesti vanhemman, jonka mukaan saan pakettini lähetyskoodilla?

Luottanen siihen, että saan lähetykseni ilmoittamalla lähetyskoodin. Mutta hieman ristiriitaiselta tämä viestintä vaikuttaa. Itellan kuva silmissäni ei nyt ihan paras ollut ennen tätäkään tapausta. Toivottavasti joulukortit sentään löytävät perille.

Kaikkea uutta Nightwish-fanille

Eilen lauantaina oli Hartwall Areenalle saapuneella Nightwish-fanilla riittävästi jännitettävää – siitä ei ainakaan voinut valittaa. Ensiksi Nightwish soitti keikan, joka näytti, mihin tällä hetkellä bändissä laulajan pestiä hoitavan Floor Jansenin rahkeet riittävät. Sitten sai ensi-iltansa Imaginaerum-elokuva, jota monetkin fanit olivat ehtineet jo odottaa ihan tosissaan. Vielä kun saisi jalkaansa Nightwish-Reinot...

Floor Jansenin näkemistä odotin. YouTubessa näkemäni videopätkät todistivat, että naisessa on ainesta. Odotukseni olivat niin korkealla, että mieskin jo tokaisi, ettei niitä kukaan pysty täyttämään. Mutta eipä siinä mitään, sillä minä suhtaudun joka tapauksessa odotuslähtöisesti positiivisesti henkilöön, joka tulee Nightwishiin – ja vielä positiivisemmin, jos henkilö tulee Hollannista.

Maagiseen mielentilaan en keikalla päässyt, mutta siihen olenkin ihan liian vanha. Hyvä fiilis ja tunne siitä, että olisi halunnut kuulla vielä lisääkin, vähintään ne pois jääneet encoret, kertoivat siitä, että olin uuteen solistiin tyytyväinen. Flooria on sanottu amatsoniksi, lentäväksi hollantilaiseksi ja valkyyriaksi, ja totta totisesti hän on näiden kaikkien lisäksi vielä ilmiselvä metallijumalatar. Tukanheilutus on uskottavaa, naisella on asenne kohdallaan ja kun tuon kokoinen ihminen ei häpeä pituuttaan, vastassa on sellaista tervettä ylpeyttä, että kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Joku saattaisi sanoa, että Floor on syötävä, mutta todennäköisesti sitä ei kannata sanoa mustaan nahkaan pukeutuneelle syöjättärelle. Mutta mikä parasta, Floor todennäköisesti kykenee myös tulkitsemaan uskottavasti koko Nightwishin kohtuullisen laajan tuotannon. Itse olisinkin kaivannut keikalle vielä Nemoa, Sleeping Sunia ja Slaying The Dreameria – sekä ykköstoiveena coveria Phantom of the Opera. Mutta settilista on mikä on, eikä sitä varmasti ole tässä Flooria ajatellen ehditty rukkaamaan. Naisen karismaa huokuu Iltalehdessä julkaistuista valokuvista.

Nettikeskustelu on ollut jälleen hieman outoa. Osa itkee Tarjan perään, osa Anetten, osan mielestä Nightwishin musiikki on ihan paskaa. Minua hämmentää se, jos joku ei pysty antamaan arvoa ihmiselle, joka kerta kaikkiaan on sekä laulu- että esiintymistaitoinen. Ja jos Nightwishin musiikki ei miellytä, miksi pitää yleensä esittää mielipiteitä bändin tekemisistä. Ei Nightwishista tarvitse olla kiinnostunut samalla tavoin kuin ehkä pitäisi olla kiinnostunut kunnallispoliitikkojen päätöksistä, jotka vaikuttavat elämäämme.

Tuomas Holopainen on minulle eräs parhaita musiikintekijöitä. Hänen tekemänsä musiikki on poikkeuksetta kolahtanut minuun siitä asti, kun ensimmäisen kerran sitä kuulin (se oli muistaakseni vuoden 2000 euroviisukarsinta, jossa Nightwish oli mukana). Ei ole mikään salaisuus, että Holopainen rakastaa elokuvamusiikkia, että varmasti ollut kenellekään yllätys, että hän halusi musiikkiaan elokuvaan. Jostain syystä en itse kuitenkaan odottanut Imaginaerum-elokuvaa lainkaan. Syy lähteä monen tunnin ajomatkan päähän Helsinkiin oli nähdä Nightwish livenä. Elokuva tuli kylkiäisenä, ja arvelin sen olevan Imaginaerum-albumin kuvitettu versio, jossa musiikki olisi suuressa osassa mutta jonka anti olisi sama kuin monen peräkkäisen musiikkivideon.

Nyt minusta tuntuu, että olisin voinut nauttia tuosta musiikkivideoelokuvasta. Se olisi voinut olla viihdyttävä. Imaginaerum-elokuva oli sellaisena kuin mikä siitä tuli puuduttava kokemus. Se oli tarina dementoituneesta miehestä, joka on kuolemaisillaan mutta koomassa ollessaan näkee unia lapsuudestaan ja alkaa ymmärtää elämäänsä. Miehen tytär ei tunne muuta kuin vihaa isäänsä kohtaan ja tietenkin myös tämän paikalle ilmestyvää rakastajatarta kohtaan. Kliseisiä teemoja käsitellään mitäänsanomattomalla dialogilla.

Imaginaerum-levyn biisit soivat elokuvassa mutta enimmäkseen taustalla ja orkesteriversioina. Kaksi biisiä on kuvitettu musiikkivideonomaisesti ja niissä nähdään myös Nightwishin jäsenet. Slow Love Slow -biisin kuvituksessa ollaan jazzluolassa, Tuomas soittaa flyygeliä, jonka päällä Anette makaa laulamassa säihkyvänpunaisessa mekossa. Scaretale on puolestaan näkymä sirkuksesta, jossa pyörii kauhistuttavia klowneja sekä pahaa kuningatartakin pelottavampi Lumikki. Ikävä kyllä nämä pätkät sijoittuvat elokuvan alkupuolelle, minkä jälkeen kaikki muut bändin jäsenet paitsi Tuomas häipyvät kuvista. Elokuva palaa pitkäveteisiin vaikkakin sinänsä näyttäviin kuviin. Vanhan miehen ja hänen tyttärensä tarina ei kosketa katsojaa. On surullista sanoa näin, mutta ainakaan minulle elokuva ei ollut elämys – paremminkin se oli kokemus, jossa keskityin odottamaan, milloin se päättyy. En tiedä, paljonko väärillä ennakko-odotuksillani oli osuutta siihen, etten nauttinut elokuvasta. Epäilen, että näkemykseni siitä tulee valitettavasti pysymään melko samankaltaisena, vaikka antaisin sille toisenkin mahdollisuuden jossain vaiheessa. Joku katsoja kuului sivusta kuulemani kommentin perusteella pitävän elokuvaa vaikeana. Ei se mikään vaikea ollut, vaikka siinä avattiinkin päähenkilön elämää unessa tapahtuvien takaumien avulla ja hypittiin nykyajasta menneeseen ja takaisin. Ikävä kyllä rakenteen monikerroksisuuden olisi voinut kuitenkin kaikitenkin jättää väliin, jolloin joku olisi ehkä keskittynyt siihen, miten oikeasti rakennetaan koskettava tarina. 

Jälki-Halloweenin luolakauhua

Viime viikonloppuna vietimme vielä – kolmannen kerran tänä vuonna – halloweenia. Saimme nauttia kurpitsapiirakkaa ja katsastaa kurpitsalyhdyn irvistelyä. Katsottavaksi elokuvaksi valikoitui 101 kauhuelokuvaa -listani uudemman pään elokuva The Descent – Loukussa, josta en oikeastaan tiennyt mitään etukäteen.

Kolme nuorta naista, Sarah (Shauna Macdonald), Juno (Natalie Mendoza) ja Beth (Alex Read), ovat innokkaita erälajien harrastajia – elokuvan alussa he ovat laskemassa koskea. Varsinkin Sarahille tuo koskenlaskumatka on kuitenkin kohtalokas: kun hän on selvinnyt koskesta ja istuu autossa tyttärensä ja miehensä kanssa, perhe joutuu autokolariin, jossa sekä Sarahin tytär että mies kuolevat.

Vuosi myöhemmin Sarah on saatu houkuteltua Britanniasta Appalakeille tutkimaan erästä luolaa. Mukana ovat jälleen Beth ja Juno sekä lisäksi kolme muuta nuorta naista. Aluksi seikkailu näyttää menevän hyvin. Luola on upea ja ainoa harmi tuntuu olevan porukan nähtävästi nuorin jäsen, jonka jutut alkavat käydä rasittaviksi. Mutta sitten naiset jäävät kivisortuman vuoksi loukkuun, ja lisäksi käy ilmi, että Juno on tahallaan johtanut heidät aivan eri luolaan kuin mistä oli ollut puhe. Kunnianhimossaan Juno haluaa olla uuden luolan löytäjä ja saada oman tai ryhmänsä nimen jäämään historiaan luolalle annettavassa nimessä. Niinpä hän on antanut ryhmästään myös väärän reitti-ilmoituksenkin, joten naisille ei ole apua luvassa. 

Naisten ei auta muu kuin yrittää etsiä uloskäyntiä jostain muusta suunnasta kuin mistä he ovat luolaan tulleet. Ahtaanpaikankammosta kärsivälle tämäkin kauhu riittää. Luolassa on pimeää ja se vähä, mikä nähdään, värjäytyy käytössä olevien lamppujen ja muiden valojen mukaan milloin punaiseksi milloin vihreäksi, joista punainen alkaa näyttäytyä verenä, kunhan elokuva etenee vielä hieman. Vaikea ”maasto” vaatii myös veronsa, ja pian yhdellä naisista on käsi hajalla ja toisella avomurtuma jalassa. Murtuneen jalan luun paikoilleen laittaminen edustaa verisiä elokuvia karttavalle jo taatusti kipurajan ylitystä.

Hiljakseen elokuva vihjaa myös siihen, että luolassa tosiaan saattaisi asua joku. Naiset löytävät kalliomaalauksia, ikivanhan kiilan ja lopulta röykkiöittäin eläinten luita. Sarah jopa näkee vilauksen miestä muistuttavasta olennosta, tosin toiset luulevat hänen nähneen näkyjä. Mutta kun lopulta paljastuu, millaiset olennot luolaa asuttavat, elokuvan tyyli muuttuu täysin. 

Naisista tulee ruokaa, jonka kimppuun luolaoliot käyvät heti tilaisuuden tullen. Nyt katsoja saa pelätä, missä pimeydessä ja luolaston ahtaudessa seuraava hirviö odottelee. Väkivalta on todella veristä. Ei liene yllätys, että naiset kuolevat yksi toisensa jälkeen ja että lopulta jäljelle jää kaksi, joilla on itse asiassa hyvinkin merkittävä kana kynimättä. Sen sijaan se yllättää, kuinka kauniista, lempeänoloisesta naisesta tulee muutaman hirviömurhan jälkeen olemukseltaan yhtä pelottava kuin luolaston hirviöt. 

Elokuvan loppu on kauhuelokuvalle tyypillinen, voisi sanoa kliseinen. Se on silti aika toimiva – säikäyttää ja jättää lohduttoman olon. Kokonaisuutena The Descent -elokuvaa voi pitää melkoisen toimivana. Jollain lailla se on omaperäinenkin, sillä ainakaan minä en muista nähneeni kovin monta luolaan sijoittuvaa elokuvaa. Leffa yhdistää myös hyvin todelliset pelot kuolemisesta suljettuun tilaan vain siksi, ettei sieltä pääse pois, ja kunnon veriroiskeisen kauhun. Pimeässä tämä olisi tietenkin pitänyt katsoa eikä kotisohvalla. Ympärillä oleva valo ja muut esineet vievät illuusion siitä, että katsojakin olisi luolan pimeydessä.

Halloween – ja Halloween

Keskiviikkona vietetyn halloweenin kunniaksi katsoimme mieheni kanssa vuodelta 1978 peräisin olevan John Carpenterin ohjaaman kauhuklassikon Halloween. Sen tunnelma olikin juuri sopivan karmiva, vaikka elokuvalla on ikää jo yli kolmekymmentä vuotta.

Elokuvassa vietetään filmin valmistumisvuoden halloweenia. Pikkukaupungin harmiton kauhujuhla muuttuu kuitenkin oikeasti karmivaksi, kun vankimielisairaalasta paennut Michael Myers vainoaa nuoria naisia ja miehiä ja tappaa heitä. Myers on joutunut hoitoon jo lapsena, kun on samaisella paikkakunnalla juuri halloweenina puukottanut sisarensa kuoliaaksi.

Elokuvan keskushenkilö on high schoolia käyvä Laurie (Jamie Lee Curtis), joka viettää halloweenia olemalla lapsenvahtina. Kurpitsankaiverrus muuttuu kuitenkin kauhuhetkiksi, kun Laurien ystäviä murhataan ja Laurie itsekin on tietenkin päästä hengestään. 

Kamera katselee Laurieta Michael Myersin silmin usein pitkään. Tämä on yksi varsin tehokas keino saada katsoja värisemään tuolissaan: Michael Myers on tarkkailija, joka saattaa tehdä mitä tahansa, eikä hänen kanssaan voi keskustella, koska hän ei puhu. Karmivimmin tämä viipyilevyys luo pelon tunnetta kohtauksessa, jossa Laurien ystävä makaa sängyssä odottamassa poikaystävänsä tuomaa seksinjälkeistä olutta. Katsoja tietää kuitenkin, että poikaystävä on jo saanut veitsen vatsaansa, ja kun makuuhuoneen ovelle ilmestyy lakanaan pukeutunut mies, tämä ei ole poikaystävä, vaan Michael Myers. Nuori nainen yrittää keskustella Myersin kanssa, mutta tämä ei vastaa. Lopulta nainen kääntää selkänsä soittaakseen puhelun, ja silloin hän tuleekin kuristetuksi puhelimen johdolla. Katsoja joutuu katsomaan tuloksetonta keskusteluyritystä ja hiljaista lakanamiestä pitkään – tietäen koko ajan, mitä on tulossa. Selkäpiissä karmii, kun vain ajatteleekin tuota kohtausta. 

Paitsi Michael Myersin olemus, myös elokuvan musiikki on häiritsevä. Se saa alkutekstien katsojaa hitaasti lähestyvän kurpitsalyhdynkin näyttämään oikeasti pelottavalta. Kun ohjaaja Carpenterin musiikki yhdistetään kasvonsa peittäneeseen, parantumattomaan murhaajaan, tehokkaaseen kauhuelokuvaan ei muuta tarvitakaan. Mikä voisi pelottaa enemmän kuin mykkä ihminen, joka tekee pakonomaisesti pahaa. Mikään ulkoavaruudesta ja haudasta tullut olento ei voisi koskaan olla yhtä pelottava.

Elokuvan loppu on jos mahdollista vieläkin häiritsevämpi kuin elokuva muutoin. Michael Myers pysyy luonnottomasti hengissä, vaikka häneen kohdistetaan useita kuolemaksi olevia väkivallan tekoja. Sen pitäisi olla hupaisaa, mutta katsojan mieli ajelehtii ennemminkin ajattelemaan, että mitään ei ole tehtävissä, vaikka karmiva sarjamurhaaja pääsi jälleen pakoon. Kukaan ei enää edes lähde hänen peräänsä, joten on vain ajan kysymys, milloin hän murhaa taas – ehkä juuri sinut tai minut.

Halloween onnistuu olemaan pelottava juuri siksi, että se ei esittele meille periaatteessa mitään yliluonnollista (ellei siksi lasketa Michael Myersin eloonjäämistä elokuvan lopussa) eikä se keskity veren roiskumiseen vaan tunnelmaan. Moni paljon väkivaltaisempi, sadistisempi ja verisempi elokuva saa aikaan hohhoijaa-reaktion – vain siksi, etteivät elokuvan tekijät ymmärrä, että ahdistava tunnelma on kauhuelokuvassa veren määrää paljon tärkeämpi. Halloween siis kannattaa katsoa, jos ei ole sitä vielä nähnyt – kunhan varautuu siihen, että yöllä herätessään saattaa tuntea tarvetta varmistaa, ettei kukaan seiso makuuhuoneen ovella päällään lakana ja 70-luvun silmälasit.