Lumikissa on taikaa edelleen

Vanhoilla kansansaduilla on aina ajankohtaista sanottavaa. Tämän todistaa jälleen kerran elokuva Lumikki ja metsästäjä. On myönnettävä, että elokuva on hieman kaksijakoinen – siinä on lumousta mutta myös aika naurettavia ratkaisuja – mutta yhtä kaikki se ei ole mielestäni saanut sille kuuluvaa arvoa (käsittääkseni monet arvostelut eivät ole arvostaneet elokuvaa kovin korkealle).

Lumikki ja metsästäjä alkaa melko lailla kaikkien tunteman Lumikki-version mukaan mutta jatkaa sitten omalla tavallaan. Kuningatar toivoo lasta, ja pian Lumikki (lapsena Raffey Cassidy, myöhemmin Kristen Stewart) syntyykin. Hän on ihastuttava lapsi, mutta pian äiti menehtyy. Isä menee uusiin naimisiin – aivan liian nopeasti tajutakseen, että hänet vain halutaan raivata tieltä – ja uusi kuningatar Ravenna (Charlize Theron) on pian Lumikin ainoa ”huoltaja”. Sittenpä Lumikki asuukin vankina yhdessä linnan torneista.

Kuningattarella on tietenkin peilinsä, joka paljastaa hänelle Lumikin tultua täysi-ikäiseksi, että kuningattaren edesmenneen puolison tytär onkin maan kaunein. Kuningatar haetuttaa Lumikin luokseen, mutta tämä onnistuu pakenemaan ennen kohtalokkaita seurauksia. Niinpä kuningatar lähettää tytön perään metsästäjän (Chris Hemsworth), joka johtaa ensin hallitsijan joukkoja mutta siirtyy pian suojelemaan Lumikkia. Lopulta metsästäjä lupaa viedä Lumikin kuningatarta vastustavan Hammondin herttuan (Vincent Regan) luo. Tämän poika William (Sam Claflin) on ollut Lumikin lapsuudenystävä eikä ole unohtanut tyttöä. 

Lumikki ja metsästäjä -elokuvan tekijät ovat Disneynsä nähneet. Lumikki rimpuilee noidutussa metsässä kuin Disneyn tulkinnassa ikään – tosin Disney-klassikossa metsän kauhut taisivat olla vain Lumikin mielikuvitusta kun nyt metsä todellakin on täynnänsä taikuutta. Synkkä metsä on eräs elokuvan lumoavista visuaalisista karkeista. Katsojaa pelottaa mukavasti, kun Lumikki yrittää päästä eroon käärmeiksi muuttuvista puunoksista. Aivan toisenlainen ihastuttava miljöö on vehreä turvapaikka, johon kääpiöt vievät Lumikin ja metsästäjän. Siellä sienillä on silmät, maassa tallustaa kilpikonnia ja keijukaiset häiritsevät kääpiöitä heleällä laulullaan. Sadun lumousta kaipaava todellakin saa sitä, joten annettakoon anteeksi, että kohtaaminen peikon kanssa ei vie millään tavoin juonta eteenpäin ja on selvästi tehty vain siksi, että se nyt vain näyttää hauskalta, kun silta osoittuukin peikoksi, jota vastaan on taisteltava. 

On pakko yhtyä siihen näkemykseen, että paha kuningatar Ravenna on elokuvan kiinnostavin hahmo. Ravennaa riivaa halu saada valtaa ja olla ikuisesti nuori ja kaunis. Hänessä on taika, joka mahdollistaa tämän, mutta Lumikki voi särkeä hänen suunnitelmansa, murtaa lumouksen. 

Joku kriitikko väitti Charleze Theronin ylinäyttelevän, ja onhan se myönnettävä, että naisen eleet ja ilmeet on tehty melkoisen suuresti. Mutta tähän tarinaan se käy. Kuningatar on kuin paholaisen vallassa ja muistuttaa katsojaa siitä, miten turmelevaa on hamuta valtaa, sekä siitä, että nuoruuttaan ei voi pitää ikuisesti ja vanhenemista vastaan taistelu vie tuhoon ennemmin tai myöhemmin. Lumikin tarina onkin oiva vertauskuva sille, että kauneuteensa kaiken luottavat joutuvat auttamatta ajan kuluessa sen tilanteen eteen, että joku nuorempi – ja ainakin sillä hetkellä kauniimpi – kiinnittää huomion puoleensa, että vanhenevan on pakko väistyä kauneuden markkinoilta, niin julmaa kuin se onkin. Ravenna on puvustettu komeasti, ja hänen ympärilleen rakentuvat myös monet komeat efektit, mm. se, kuinka kuningatar muuttuu korppilaumaksi tai upottautuu johonkin maitoa muistuttavaan nesteeseen ja nousee siitä yltä päältä puhtaan valkoisena. 

Lumikki ja metsästäjä ottaa hauskasti mukaan Lumikin tarinan keskeisimmät elementit, mutta käsittelee ne omalla tavallaan. Useimmat ratkaisut ovat mielestäni onnistuneita. Lumikki saa omenansa naamioituneelta kuningattarelta, mutta tämän naamioasu on paljon houkuttelevampi kuin perinteinen noita-akan valepuku. Kääpiöt ovat mukana, mutta Lumikki ei mene heidän luokseen asumaan. Lasiarkku puuttuu, mutta Lumikki makaa kuolleena ja saa rakkauden suudelman, muttei tule koskaan tietämään, kuka sen hänelle antoi. Sen sijaan Lumikin muuttaminen eräänlaiseksi Jeanne D'Arc -hahmoksi, joka johtaa joukkonsa taisteluun pahaa äitipuolta vastaan, on hieman naiivi ratkaisu. Lopputaistelu onkin hohhoijaa-osastoa kääpiöiden huumorikyhäelmistä huolimatta.

Kokonaisuutena Lumikki ja metsästäjä on kuitenkin selvästi positiivinen kokemus. Se on kaunista katseltavaa mutta kyllä sen tarinassakin on voimaa – vaikka voisikin sanoa, että se on ainakin yhtä paljon tarina Ravennasta kuin Lumikista. Siis tarina siitä, kuinka vääriä asioita tavoitellessaan yleensä tuhoaa itsensä, vaikka yrittäisikin tuhota sen, mikä on hyvää ja kaunista.