Sistersin veljekset

Länkkäri on miesten laji. Pienenä katselin westernejä isäni kanssa ja pistin aina pääni piiloon, kun elokuvassa ammuttiin. Isäni aina sitten kertoi, milloin ampuminen oli ohi. Mieheni kanssa yritin puolestani katsoa dollaritrilogian, enkä tuntunut saavan siitä mitään irti. Jokin kiehtovuus länkkäreissä kuitenkin on, ja ehkä siksi tartuin Patrick deWittin Sistersin veljekset -kirjaan – tai sitten siksi, että sen varsin kiehtova kansikuva on tullut vastaan melkein joka lehdessä.  

Sistersin veljekset ei ole turhaan saanut huomiota. Se on ihan kiehtova nopsasti luettava romaani, eikä viimemmäksi ole tainnut kauheasti villiin länteen sijoittuvia tarinoita ilmestyä – ainakaan kirjoina. Tarinan kertoo Eli Sisters, joka muodostaa veljensä Charlien kanssa tappoyksikön. Miehet matkaavat työnantajansa kommodorin käskystä tappamaan miestä nimeltä Hermann Kermit Warm.

 Aluksi tarina vaikuttaa vain luettelolta kiinnostavia satunnaisia kohtaamisia. Se on yhtä aikaa traaginen ja hervoton. Hyvä esimerkki tästä on seuraava kohtaus: Kun veljekset yöpyvät erään naisen mökissä, he huomaavat aamulla naisen kadonneen. Oviaukkoon on ripustettu helminauha, jossa on veljesten mielestä kirous. Koska oviaukkoa ei voi käyttää, on mentävä ulos ikkunasta. Eli ei tosin siitä mahdu, joten Charlie lähtee etsimään välineitä, joilla hajottaa ikkuna-aukkoa suuremmaksi. Etsintämatkallaan Charlie tulee tappaneeksi joukon ihmisiä, mikä on kaikin puolin varsin turhaa, sillä veljen ollessa poissa Eli on puolestaan joutunut käyttämään oviaukkoa, kun karhu on uhannnut hänen hevostaan eikä hän ole saanut ammuttua sitä mökin sisältä käsin. Eikä siinä helminauhassa sitten taitanut mitään kirousta ollakaan, mutta koominen ja traaginen risteävät tarinan tässä kohdassa hienosti.

Kaikkien omituisten kokemusten lomassa Eli pohtii vakavampia. Hänestä tuntuu omituiselta elää tappajan elämää, jossa vain tapetaan tietämättä edes, mitä ihmettä esimerkiksi Hermann Kermit Warm on täsmälleen tehnyt. Ja vielä enemmän pohdituttaa, kun lopulta selviävät ne yksityiskohdat, joiden vuoksi mies on joutunut tappolistalle. Eli yrittää rakastuakin ja haluaisi pitää rauhassa pientä kauppaa – sellaista elämää hän kaipaisi. Mutta nyt pitää taistella hevosen kanssa, josta ei ole oikein mihinkään mutta johon kuitenkin kiintyy.

Eli on oikeastaan aika surumielinen hahmo, ja koko teos on täynnä ristiriitaista tunnelmaa. Se suhtautuu westerniin humoristisesti, mutta on toisaalta myös lohduton ja brutaali (esimerkiksi kun Elin hevosen sairastunut silmä kaivetaan lusikalla ulos silmäkuopasta). Aika paljon Sistersin veljekset kertoo myös veljeydestä: veljeä ei oikein voi aina ymmärtää, mutta veljekset ovat toisissaan henkisesti kiinni, vaikka heidän unelmansa olisivatkin päinvastaiset.

Olisi hauska nähdä Sistersin veljekset elokuvana. Wikipedian mukaan elokuvaoikeudet onkin jo ostettu, mutta sitähän ei tiedä, milloin elokuva oikeasti syntyy, jos syntyy. Itse näkisin kirjan elokuvana, joka sekä järkyttää, naurattaa kippuraan että myös liikuttaa – ja herättää ajatuksia.