Angélique (Isabelle Carré) on hakemassa työtä suklaatehtaasta. Hän ajattelee sopivansa työhön, sillä on itse asiassa suunnilleen maailman paras suklaantekijä. Hänen suklaansa ovat myyneet kuin häkä, mutta Angélique on halunnut itse pysyä taka-alalla, ja yleisesti onkin uskottu, että hänen suklaansa on tehnyt kaukana tavoittamattomissa asuva erakko. Tutun suklaapuodin omistajan kuolema on kuitenkin ajanut Angéliquen etsimään uutta työpaikkaa.
Suklaatehtaan johtaja Jean-René (Benoît Poelvoorde) palkkaa Angéliquen varsin lyhyen ja omituisen työhaastattelun jälkeen. Angélique on tyytyväinen, kunnes hänelle selviää, että hänet onkin palkattu myymään tehtaan suklaita, ei valmistamaan niitä. Koska Angélique ei ole sosiaalisesti yhtä reipas kuin suklaantekijänä, hän vaikenee siitä, ettei oikeastaan osaa myydä mitään.
Mutta Angélique ei ole tarinan ainut arka henkilö. Katsoja saa selityksen Jean-Renén outoon käytökseen varsin pian. Mies käy psykiatrialla tilittämässä sitä, kuinka pelkää yhtä sun toista, mm. puhelimeen vastaamista ja tietenkin naisia. Psykiatri antaa Jean-Renélle tehtäväksi viedä joku nainen syömään ja kyllä – hän valitsee tietenkin Angéliquen.
Ei ole vaikea arvata, että lopuksi Angélique pääsee näyttämään suklaantekotaitonsa ja Jean-Renékin alkaa uskaltaa puhua tunteistaan. Romanttisten komedioiden ydin ei kuitenkaan ole siinä, että loppuratkaisun pitäisi olla omaperäinen. Niinpä täysin arvattavasta lopusta huolimatta Anonyymit romantikot on nautittava elokuva. Vaikka Angélique ja Jean-René pelkäävät elämää aivan liikaa ja enemmän kuin useimmat ihmiset, uskoisin, että melkein jokainen meistä löytää heistä jotain tuttua, itse koettua. Kuten sen, kuinka ensimmäisillä treffeillä tulee sanottua jotain tavattoman tyhmää, kun yrittää viritellä keskustelua. Tai sen, kuinka pelkää tehneensä jotain väärin, kun toinen perääntyy vain omaa epävarmuuttaan.
Elokuvan huumori perustuu pieniin yksityiskohtiin, jotka kumpuavat Angéliquen ja Jean-Renén peloista ja arkuudesta. Katsoja asettuu kuitenkin oitis näiden kahden puolelle eikä naura pahantahtoisesti, vaikka elokuva esittääkin tilanteita, jotka todellisessa elämässä ovat oikeasti todella ahdistavia. Mutta toisten tuella Angélique ja Jean-René menevät eteenpäin ja löytävät onnen. Siksi elokuva onkin myös hyvin rohkaiseva: esteet ja pelot voi voittaa. Elokuvan lopussa pääpari tekee ehkä hieman yllättävän mutta ainakin minusta sympaattisen ratkaisun, joten leffateatterista voi lähteä hymy huulilla ulos (tällä kertaa sateeseen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti