Tähän väliin
lyhyt spoilausvaroitus: spoilaan, joten päättäkää itse, miten
paljon se teitä haittaa.
Varsinainen
tarkoitukseni oli, että etenisin kirjaa aina vähän televisiosarjan
edellä. Suunnitelmani meni puihin melkein saman tien, koska
dramatisoijat olivat – ehkä aivan aiheestakin – muokanneet
televisiosarjan tahdin aika lailla erilaiseksi kuin mikä kirjan
tahti on. Joka tapauksessa Westeros on sekaisin, sillä kovin moni on
julistanut itsensä kuninkaaksi: on Joffrey Baratheon, jonka joku
saattaa vielä uskoa Robert Baratheonin lailliseksi jälkeläiseksi –
tai sitten ei – on Renly Baratheon, jolla ei ole ominaisuuksia
ainakaan sotivaksi kuninkaaksi, on Stannis Barathenon, joka on
päästänyt lähipiiriinsä epäilyttävän noitanaisen, joka vannoo
uuden uskonnon nimeen, ja on Robb Stark, joka ei voi antaa pelkkien
Baratheonien taistella kruunusta, sillä nämä tuskin olisivat
valtakunnalle hyväksi.
Kuninkaiden
lisäksi seurataan toki muitakin hahmoja – joita riittää niin,
että Martin unohtelee heitä aina kymmeniksi ellei sadoiksi sivuiksi
syrjään, ja kun henkilöön palataan, lukija saa selailla teosta
taaksepäin muistaakseen, mitä juuri tälle henkilölle kuului, kun
hänestä viimemmäksi kerrottiin. Arya on pakenemassa kohti
pohjoista, Jon seikkailee Yövartiossa Muurin pohjoispuolella, Sansa
kärvistelee Kuninkaansatamassa Joffreyn hovissa, Bran yrittää
johtaa Talvivaaraa, vaikka on vasta pieni lapsi, Tyrion toimittaa
kuninkaan Kouran virkaa ja tuntuu olevan ainut, joka jollain tavalla
ajaa myös valtakunnan etua. Uusi seurattava henkilö, entinen
salakuljettaja Davos, johtaa omalta osaltaan Stannis Baratheonin
joukkoja. Daenerys vaeltaa erämaassa mutta päätyy sitten
vauraaseen kaupunkiin, jossa yksi jos toinen haluaa hyötyä hänen
lohikäärmeistään. Theon tekee koko ajan enemmän ja enemmän
virheitä.
Kuninkaiden koitos
on tarina juonittelusta. Se ei sisällä kokoaikaista tykittävää
tapahtumista, mutta se on aidosti kirja, jonka henkilöiden parissa
viihtyy. Itselläni on paha tapa tuntea lukiessani usein suurtakin
halua vain päästä kirjan loppuun, jotta voin tarttua seuraavaan
kirjaan. Kuninkaiden koitosta lukiessani nautin vain tarinasta, itse
lukemisesta. Tosin on myönnettävä, että kirjan loppua lukiessani
kävi kyllä mielessäni, että seuraavaksi on luettava jotain
nopeasti taltutettavaa – vaikkakin toisaalta kirjan loppuessa tekee
heti mieli tarttua sarjan seuraavaan osaan...
Martinin tarina
paisuu tosiaan hieman liikaakin, mutta sen hahmot ovat niin
kiinnostavia, että paisumista ei tee kovin paljoa mieli harmitella.
Itse asiassa on vaikea valita suosikkihenkilöä, sillä kiinnostavia
henkilöitä riittää. Tai no, kyllä Tyrion Lannister taitaa nousta
ykköseksi. Hänellä on pureva kommentti jokaiseen tilanteeseen, ja
hänellä on jollain lailla lämmin sydän, vaikkei sitä aluksi
arvaisikaan. Lisäksi kun Tyrion vielä rakastuu Shae-nimiseen
ilotyttöön, ei lukija voi kuin toivoa, että tämä syrjitty
Lannister saisi kokea onnea.
Toinen herkullinen
hahmo on Arya Stark, joka tosin oli ehkä vielä mielenkiintoisempi
kirjasarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpeli, jossa hän
opetteli miekkailemaan ja näytti kapinansa sitä kohtaan, että
hänestä haluttiin tehdä lady, sillä olihan hän lordin tytär.
Nyt, paetessaan ensin Yövartioon matkalla olevien seurassa
pohjoiseen, Arya tarvitsee noita vähemmän naisellisia taitoja. Ja
kun matkalaisia johtava Yoren tapetaan, Arya voi todella kiittää
luojaansa siitä, ettei ole koskaan halunnut olla ladylike.
Valtavan
henkilögallerian vuoksi joidenkin henkilöiden osuus jää
harmillisen pieneksi. Itse olen kiinnostunut esimerkiksi
Daeneneryksen tarinasta, sillä tämä nuori nainen on aivan sarjan
alussa alistettu tyttö, jonka veli naittaa omien päämääriensä
vuoksi aivan oudolle, pelottavallekin miehelle khal Drogolle.
Daeneryksen asema muuttuu kuitenkin, kun hänestä tulee khaleesi, ja
vielä voimakkaampi hänestä tulee, kun hänestä tulee khaleesi,
jolla on kolme lohikäärmettä. Nyt Daenerysista puhutaan sadan tai
parin sadan sivun välein, eikä hänen tarinansa etene erityisemmin.
Martin tuo mukaan
myös uusia kiinnostavia henkilöitä, joiden soisi saavan enemmän
tilaa – mutta ehkäpä he pääsevät suurempaan rooliin, kun
tarina jatkuu elleivät sitten ole loppujen lopuksi vain
sivuhenkilöitä. Näitä kiintoisia henkilöitä on ainakin
Melisandre, Stannis Baratheonin lumonnut noitanainen. Hän tuo
tarinaan vielä yhden uskonnollisen ulottuvuuden, ja mikä ehkä
vielä kiinnostavampaa, synnyttää varjolapsen, jonka tarina ei voi
jäädä tähän osaan. Jon puolestaan kohtaa muurin pohjoispuolella
Ygritte-nimisen nuoren naisen, joka pienen väännön jälkeen ottaa
Jonista voiton – saa nähdä, miten tässäkin romanssinpoikasessa
käy. Jonista puheen ollen – on hieman harmi, että Jonin ja Samin
tiet eroavat, kun Jon lähtee pitkälle partioretkelle. Sam jää
tällöin syrjään, vaikka tämän tukevan taistelijana avuttoman
nuorenmiehen pärjääminen Yövartiossa on tavallaan paljon
mielenkiintoisempi asia kuin Jonin yövartiointi. Niin, ja kuuluuhan
uusiin henkilöihin myös Brienne, soturinainen, joka todistaa
Catelyn Starkin kanssa Renly Baratheonin kuoleman ja joutuu
pakenemaan mutta janoaa kostoa, sillä hänellä taisi olla kuningas
Renlyä kohtaan juuri sen kaltaisia tunteita, jotka eivät ole
pelkkää sotilaallista uskollisuutta.
On mielestäni
hyvä, että sota-aikaa kuvaava kirja ei keskity taisteluiden
kuvittamiseen. Lopussa tosin kerrotaan Kuninkaansatamasta käydystä
taistelusta. Taisteluita mielenkiintoisempia ovat kuitenkin
tilanteet, joissa valtaa hamuava tai siinä kiinni oleva pelkää
puolestaan ja laatii suunnitelmia. On mielenkiintoista seurata
esimerkiksi, kuinka Cercei toimii sijaishallitsijana. Hänellä ei
ole sitä valtaa, minkä hän tahtoisi, mutta yhtä kaikki hänen on
keksittävä keinot, ettei hänen sekoileva poikansa Joffrey pilaisi
kaikkea.
Myös itsestään
liikoja luulevaa Theonia on mielenkiintoista seurata. Theon luulee
palaavansa Talvivaarasta kotiinsa Piikille kaivattuna poikana, mutta
niin hänen isänsä kuin siskonsa pitävät häntä häviäjänä.
Eivätkä he väärässä ole – Theon päättää näyttää
kaikille valtaamalla Talvivaaran, mutta menestyksestä häntä ei voi
kehua. Pian hän alkaa itsekin ahdistua, sillä ei se vain ole kovin
helppoa tappaa ihmisiä, joiden kanssa on elänyt puolet elämästään.
Laajasta teoksesta
ei pysty kirjoittamaan lyhyesti. Nämäkin ovat vain päällimmäisiä
mietteitä. Lienee myös parasta tehdä eri postaus televisiosarjan
toisesta tuotantokaudesta. Tänä iltanahan saamme nähdä sen
toiseksi viimeisen jakson.
Dany pääsee onneksi oikeuksiinsa seuraavassa kirjassa! Jatka vaan lukemista.
VastaaPoistaOooh, en millään pystyisi tuollaiseen hitaaseen lukutahtiin, vaikka ehkä tuolla tavalla saisi vähän edes pitkitettyä sitä lukunautintoa.
VastaaPoistaAhmin kaikki kirjat saman tien kun olin ensimmäisen lukenut ja aloittanut katsomaan ylen tahtiin telkkarisarjaa. Nyt pitääkin kärvistellä kun uudesta kirjasta ei ole kuin pieni näyte Martinin nettisivulla, argh :)
Henkilöhahmot on kyllä kiinnostavia ja moni hahmo kasvaa tarinan aikana hienosti. Itse olen huomannut, että joista inhokeista on yllättäen tullut ihan siedettäviä matkan varrella. Ja toiset taas pysyy aina suosikkeina <3Tyrion<3 :D
Franz - hyvä tietää, että Danyn tarina pääsee enemmän esille (pakkohan se varmaan on niitten lohikäärmeittenkin takia ;))
VastaaPoistaMari - Oi kun minäkin olisin tuollainen ahmijatyyppi. Välillä olen kateellinen niille, jotka pystyvät lukemaan normikirjan illassa ja tiiliskiven kahdessa. Mutta ei siinä mitään, olen vähitellen alkanut hyväksyä, etten lue samaa tahtia kuin muut. Mutta vallan mainio tuo kirjasarja on. Minäkin pidän siitä, että henkilöissä tapahtuu käänteitä, kasvua, joka saa ymmärtämään niitä vastenmielisiäkin hahmoja ja jopa asettumaan heidän puolelleen.
Vähän olisi tietysti hinku lukea heti seuraava osa, mutta toisaalta tuntuu, että pitäisi lukea jotain ihan muuta. Ja onhan sekin totta, että vaikka lukisi kaiken Tulen ja jään laulusta, mitä on saatavilla, olisi juuri sellainen olo, että mitäs sitten tapahtui. Lopullisia vastauksia saa odottaa ihan liian kauan... ;)