Ehdinpäs ensin

Olen hidas lukija, ja tiiliskivien kanssa minulla on aina vaikeuksia. Niin oli nytkin, kun luin George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun toista osaa Kuninkaiden koitos, vaikka kannustimena oli katsoa samaan aikaan Canal+:lta tulevaa sarjan toista kautta, joka perustuu juuri tuohon kirjaan. Kauan kirjan kanssa vierähti, mutta ne moninaiset hetket olivat nautinnollisia ja nyt kirja on luettu – ja televisiosarjan toista kautta on vielä kaksi jaksoa jäljellä!

Tähän väliin lyhyt spoilausvaroitus: spoilaan, joten päättäkää itse, miten paljon se teitä haittaa.

Varsinainen tarkoitukseni oli, että etenisin kirjaa aina vähän televisiosarjan edellä. Suunnitelmani meni puihin melkein saman tien, koska dramatisoijat olivat – ehkä aivan aiheestakin – muokanneet televisiosarjan tahdin aika lailla erilaiseksi kuin mikä kirjan tahti on. Joka tapauksessa Westeros on sekaisin, sillä kovin moni on julistanut itsensä kuninkaaksi: on Joffrey Baratheon, jonka joku saattaa vielä uskoa Robert Baratheonin lailliseksi jälkeläiseksi – tai sitten ei – on Renly Baratheon, jolla ei ole ominaisuuksia ainakaan sotivaksi kuninkaaksi, on Stannis Barathenon, joka on päästänyt lähipiiriinsä epäilyttävän noitanaisen, joka vannoo uuden uskonnon nimeen, ja on Robb Stark, joka ei voi antaa pelkkien Baratheonien taistella kruunusta, sillä nämä tuskin olisivat valtakunnalle hyväksi.

Kuninkaiden lisäksi seurataan toki muitakin hahmoja – joita riittää niin, että Martin unohtelee heitä aina kymmeniksi ellei sadoiksi sivuiksi syrjään, ja kun henkilöön palataan, lukija saa selailla teosta taaksepäin muistaakseen, mitä juuri tälle henkilölle kuului, kun hänestä viimemmäksi kerrottiin. Arya on pakenemassa kohti pohjoista, Jon seikkailee Yövartiossa Muurin pohjoispuolella, Sansa kärvistelee Kuninkaansatamassa Joffreyn hovissa, Bran yrittää johtaa Talvivaaraa, vaikka on vasta pieni lapsi, Tyrion toimittaa kuninkaan Kouran virkaa ja tuntuu olevan ainut, joka jollain tavalla ajaa myös valtakunnan etua. Uusi seurattava henkilö, entinen salakuljettaja Davos, johtaa omalta osaltaan Stannis Baratheonin joukkoja. Daenerys vaeltaa erämaassa mutta päätyy sitten vauraaseen kaupunkiin, jossa yksi jos toinen haluaa hyötyä hänen lohikäärmeistään. Theon tekee koko ajan enemmän ja enemmän virheitä.

Kuninkaiden koitos on tarina juonittelusta. Se ei sisällä kokoaikaista tykittävää tapahtumista, mutta se on aidosti kirja, jonka henkilöiden parissa viihtyy. Itselläni on paha tapa tuntea lukiessani usein suurtakin halua vain päästä kirjan loppuun, jotta voin tarttua seuraavaan kirjaan. Kuninkaiden koitosta lukiessani nautin vain tarinasta, itse lukemisesta. Tosin on myönnettävä, että kirjan loppua lukiessani kävi kyllä mielessäni, että seuraavaksi on luettava jotain nopeasti taltutettavaa – vaikkakin toisaalta kirjan loppuessa tekee heti mieli tarttua sarjan seuraavaan osaan...

Martinin tarina paisuu tosiaan hieman liikaakin, mutta sen hahmot ovat niin kiinnostavia, että paisumista ei tee kovin paljoa mieli harmitella. Itse asiassa on vaikea valita suosikkihenkilöä, sillä kiinnostavia henkilöitä riittää. Tai no, kyllä Tyrion Lannister taitaa nousta ykköseksi. Hänellä on pureva kommentti jokaiseen tilanteeseen, ja hänellä on jollain lailla lämmin sydän, vaikkei sitä aluksi arvaisikaan. Lisäksi kun Tyrion vielä rakastuu Shae-nimiseen ilotyttöön, ei lukija voi kuin toivoa, että tämä syrjitty Lannister saisi kokea onnea.

Toinen herkullinen hahmo on Arya Stark, joka tosin oli ehkä vielä mielenkiintoisempi kirjasarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpeli, jossa hän opetteli miekkailemaan ja näytti kapinansa sitä kohtaan, että hänestä haluttiin tehdä lady, sillä olihan hän lordin tytär. Nyt, paetessaan ensin Yövartioon matkalla olevien seurassa pohjoiseen, Arya tarvitsee noita vähemmän naisellisia taitoja. Ja kun matkalaisia johtava Yoren tapetaan, Arya voi todella kiittää luojaansa siitä, ettei ole koskaan halunnut olla ladylike.

Valtavan henkilögallerian vuoksi joidenkin henkilöiden osuus jää harmillisen pieneksi. Itse olen kiinnostunut esimerkiksi Daeneneryksen tarinasta, sillä tämä nuori nainen on aivan sarjan alussa alistettu tyttö, jonka veli naittaa omien päämääriensä vuoksi aivan oudolle, pelottavallekin miehelle khal Drogolle. Daeneryksen asema muuttuu kuitenkin, kun hänestä tulee khaleesi, ja vielä voimakkaampi hänestä tulee, kun hänestä tulee khaleesi, jolla on kolme lohikäärmettä. Nyt Daenerysista puhutaan sadan tai parin sadan sivun välein, eikä hänen tarinansa etene erityisemmin.

Martin tuo mukaan myös uusia kiinnostavia henkilöitä, joiden soisi saavan enemmän tilaa – mutta ehkäpä he pääsevät suurempaan rooliin, kun tarina jatkuu elleivät sitten ole loppujen lopuksi vain sivuhenkilöitä. Näitä kiintoisia henkilöitä on ainakin Melisandre, Stannis Baratheonin lumonnut noitanainen. Hän tuo tarinaan vielä yhden uskonnollisen ulottuvuuden, ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, synnyttää varjolapsen, jonka tarina ei voi jäädä tähän osaan. Jon puolestaan kohtaa muurin pohjoispuolella Ygritte-nimisen nuoren naisen, joka pienen väännön jälkeen ottaa Jonista voiton – saa nähdä, miten tässäkin romanssinpoikasessa käy. Jonista puheen ollen – on hieman harmi, että Jonin ja Samin tiet eroavat, kun Jon lähtee pitkälle partioretkelle. Sam jää tällöin syrjään, vaikka tämän tukevan taistelijana avuttoman nuorenmiehen pärjääminen Yövartiossa on tavallaan paljon mielenkiintoisempi asia kuin Jonin yövartiointi. Niin, ja kuuluuhan uusiin henkilöihin myös Brienne, soturinainen, joka todistaa Catelyn Starkin kanssa Renly Baratheonin kuoleman ja joutuu pakenemaan mutta janoaa kostoa, sillä hänellä taisi olla kuningas Renlyä kohtaan juuri sen kaltaisia tunteita, jotka eivät ole pelkkää sotilaallista uskollisuutta.

On mielestäni hyvä, että sota-aikaa kuvaava kirja ei keskity taisteluiden kuvittamiseen. Lopussa tosin kerrotaan Kuninkaansatamasta käydystä taistelusta. Taisteluita mielenkiintoisempia ovat kuitenkin tilanteet, joissa valtaa hamuava tai siinä kiinni oleva pelkää puolestaan ja laatii suunnitelmia. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi, kuinka Cercei toimii sijaishallitsijana. Hänellä ei ole sitä valtaa, minkä hän tahtoisi, mutta yhtä kaikki hänen on keksittävä keinot, ettei hänen sekoileva poikansa Joffrey pilaisi kaikkea.

Myös itsestään liikoja luulevaa Theonia on mielenkiintoista seurata. Theon luulee palaavansa Talvivaarasta kotiinsa Piikille kaivattuna poikana, mutta niin hänen isänsä kuin siskonsa pitävät häntä häviäjänä. Eivätkä he väärässä ole – Theon päättää näyttää kaikille valtaamalla Talvivaaran, mutta menestyksestä häntä ei voi kehua. Pian hän alkaa itsekin ahdistua, sillä ei se vain ole kovin helppoa tappaa ihmisiä, joiden kanssa on elänyt puolet elämästään.

Laajasta teoksesta ei pysty kirjoittamaan lyhyesti. Nämäkin ovat vain päällimmäisiä mietteitä. Lienee myös parasta tehdä eri postaus televisiosarjan toisesta tuotantokaudesta. Tänä iltanahan saamme nähdä sen toiseksi viimeisen jakson.