Hyvinkään ampumistragedia on ymmärrettävistä syistä aiheuttanut paljon keskustelua, joka on jälleen kerran käynyt joka kulmasta läpi mm. aselait. Onneksi keskusteluun on saatu myös joitain uusia ulottuvuuksia. Ruben Stiller on hermostuttanut osan nettikeskustelijoista ja saanut osan vahvasti puolelleen kirjoittamalla kolumnin, jossa hän perää yksilön vastuuta tekemisistään. Stiller ehdottaa siis, ettei meidän pitäisi nähdä esimerkiksi Hyvinkään ampujaa uhrina, joka on kokenut kovia yhteiskunnassa, vaan hänet pitäisi nähdä yksinkertaisesti murhaajana, joka on tehnyt jotain pahaa ja halveksittavaa. Stiller ihmettelee myös sitä, ettemme me terveesti vihaa ihmistä, joka on riistänyt toisen hengen, vaan yritämme aina vain ymmärtää, mikä yhteiskunnan vika on aiheuttanut karmean teon.
Minusta on hienoa, että Stiller on nostanut esiin tämän näkökulman. On totta, että eri olosuhteissa samasta ihmisestä tulee erilainen. On totta, että elämän traumat vaikuttavat siihen, että voimme tehdä epätoivoisia tekoja. Ja on totta, että meidän on ymmärrettävä joukkosurmaajien ajatuksia, jotta voisimme estää tulevat joukkosurmat. Mutta onhan se ihan hullua, jos ihmisellä ei ole mitään vastuuta siitä, mitä hän tekee. Kyllä se vain niin on, että meillä jokaisella pitäisi olla oma tahto sekä käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Me itse valitsemme tekomme, eikä huonojen valintojen syy voi olla aina jokin vika kasvuympäristössä tai yhteiskunnassa.
En voi kiistää, etteikö ampujankin tarina olisi surullinen. Ei paljon naurata, kun ajattelee nuorta miestä, joka on pilannut loppuelämänsä yhdellä typerällä hetkellä 18-vuotiaana. On kuitenkin aika naurettava ajatus, että meidän pitäisi nyt vain ymmärtää poikaa ja silitellä hänen päätään. Ja vihata ei saisi. Miksi ei? Se, että vihaa, ei tarkoita, että lähtee jatkamaan väkivaltaa. Viha on kuluttava tunne, mutta joskus se voi olla jossain tilanteessa luonnollinen tunne, jota ei pitäisi paeta. Minusta olisi ihan outo ajatus, etten vihaisi ampujaa, jos joku uhreista olisi läheiseni. Jotenkin meidät on opetettu siihen, ettei sivistynyt ihminen muka tunne negatiivisia tunteita missään tilanteessa. Tottakai tuntee. Kyllä me kaikki tiedämme, ettei ole mieltä ylentävää tuntea vihaa, kateutta, vastenmielisyyttä tai muuta negatiivista, mutta onko ihminen tunne-elämältään normaali, jos hän kokee aina vain positiivisia tunteita? Itse uskon, että ihminen, joka ei usko tuntevansa negatiivisia tunteita, peittää itseltäänkin nuo tunteet. Sitä en pitäisi kovin järkevänä noin pitkän päälle.
Jos yhteiskunnasta nyt sitten jotain vikaa haluaa löytää (ja vikoja löytyy varmasti muitakin kuin tämä), voisi nostaa esiin juuri liiallisen ymmärtämisen kulttuurin. Esimerkiksi koulu, joka joskus on nähtävästi ainoa paikka, jossa lasta kasvatetaan, pyrkii liikaa ymmärtämään jokaista väärää tekoa. Miksei joskus voi yksinkertaisesti sanoa, ettei jokin teko ole hyväksyttävä eikä millään tavoin ymmärrettävä? Että se on väärä, vaikka lapsi olisi joutunut kokemaan kuinka kovia elämässään. Ei se minusta mitään ilkeilyä tai vääryyttä ole, jos sanomme, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Emmekä me voi antaa edes niille, joilla on ollut kaikkein vaikein lapsuus, nuoruus tai mikä tahansa, lupaa purkaa pahaa oloaan esimerkiksi ampumalla viattomia ihmisiä.
Hyvä kirjoitus! Olen itse miettinyt myös tätä liiallisen ymmärtämisen kulttuuria ja sitä, ettei saa näyttää vihan tunteita. Kyllä minua korpeaa aina, kun esimerkiksi koulukiusaamisesta puhuttaessa muistetaan aina mainita miten "kiusaajaa pitää ymmärtää kun sillä on varmaan vaikeaa kotona jne. jne.". Minä taas sanon tähän, että eikä pidä ymmärtää! Hänelle pitää kertoa, ettei oman pahan olon purkaminen muihin ole hyväksyttävää ja auttaa häntä löytämään muita, terveellisempiä, keinoja ahdistuksensa käsittelyyn. Mutta sellainen pään silittely ja ymmärtäminen, sillä ei saavuteta mitään.
VastaaPoista