Mafiosoja maailma pullollaan

Jotta joulun odotus ei olisi liian sadunomaista, muistelenpa tässä vähän aikaa sitten lukemaani kirjaa Mafia Export, jonka on kirjoittanut italialainen mafia-asiantuntija Francesco Forgione. Kyllä, Italia-kiinnostukseni sisältää lähes kaiken maahan liittyvän italodiscoa lukuun ottamatta.

Aiemmin lukemani mafiaa käsittelevä kirja Gomorra (kirjoittanut Roberto Saviano) keskittyi tarkastelemaan Camorraa, Napolin alueen mafiaa. Kirja oli harmillisen sekava esitys aiheesta, vaikka kiinnostava olikin. Odotin kuitenkin Forgionen kirjalta selkeämpää otetta aiheen kiinnostavuuden lisäksi. Mafia Export onkin helppolukuisempi, vaikkakin lukemattomien mafiamiesten nimet tekevät siitäkin ajoittain vaikeasti seurattavan.

Forgione tarkastelee Camorran, Cosa Nostran (Sisilian mafian) sekä 'Ndranghetan (Calabrian alueen mafian) enemmän ja vähemmän rikollista toimintaa Italian ulkopuolella. (Jos joku nyt ihmettelee, se "vähemmän" rikollinen toiminta sisältää lailliset yritykset - esimerkiksi pizzerian -, joissa pestään rahaa, jota enemmän rikollisesta toiminnasta syntyy.) Mies on tehnyt huolellista työtä, sen verran yksityiskohtaisia hänen kertomansa tiedot ovat. Ikävä kyllä tällaisessa asiassa huolellisen työn tekeminen on johtanut siihen, ettei Forgionella ole enää paljon minnekään asiaa ilman turvamiehiä.

Mitä kirja sitten kertoo mafioiden tekemisistä ympäri maailmaa? No, ainakin sen, että Camorra, Cosa Nostra ja 'Ndrangheta ovat levittäytyneet suunnilleen joka maahan paitsi Suomeen. Sen, että elokuvista tuttu tunteeton tappaminen koston vuoksi on ihan totta. Sen, että yleisimpiä väärennettyjä artikkeleita, joita mafia tuottaa markkinoille, ovat mm. merkkilaukut ja – sähköporat. Sen, että mafiamiehet saattavat elää vankeudessakin leveästi ja johtaa bisneksiään sieltä, riippuu tosin hieman, kuinka se missäkin maassa onnistuu. Sen, että yllättäen huumeita eivät välttämättä salakuljetakaan aina epätoivoisesti rahaa tarvitsevat herkkäuskoiset tai muut huonon ratkaisun tekijät vaan mafiaperheiden vaimot. Sen, että mafioiden vaikutusta on mahdotonta kitkeä yhteiskunnasta, koska sitä tukevia ihmisiä istuu kunnanvaltuustoissa ja yhdessä jos toisessa hallituksessa. Ja senkin, että aika moni mafian mies tuntuu kuitenkin olevan halukas työskentelemään yhteistyössä poliisin kanssa ainakin kiinni jäätyään – tosin se voi johtaa sukulaisten tappamiseen tai muuhun epämukavaan.

Forgionella on nimiä, ei pelkästään asioita ja tapahtumia. Nimiä on tosiaan itse asiassa liikaakin. Ainakin minä menin sekaisin, kuka on keneenkin mafiosoon minkäkinlaisessa sukulaisuus- tai muussa suhteessa. Kirjan lopussa on lisäksi liite, jossa käydään maanosa maanosalta ja mafiajärjestö mafiajärjestöltä läpi, millaista toimintaa milläkin järjestöllä on milläkin alueella, minkänimisiä mafian toimijoita alueella on. Tämän lisäksi Forgione esittelee kymmeniä sivuja pitkän listan, jossa on lueteltu maailmalla kiinniotetut mafiosot. Itse en nähnyt tällä listalla kovinkaan paljon merkitystä tavalliselle lukijalle, sillä eiväthän nuo nimet sano useimmille mitään – ainut mielenkiintoinen asia listaa vilkaistessani oli se, että yksi kiinni jääneistä oli syntynyt täsmälleen samana päivänä ja vuonna kuin minä itse. Ei kovinkaan relevanttia...

On selvää, että järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan on taisteltava. Jotenkin sitä kuitenkin tulee miettineeksi, kuinka tarpeellista jonkun on saattaa itsensä hengenvaaraan kirjoittamalla tällainen teos. Gomorra-kirjan kirjoittajan kohtalo on samankaltainen kuin Forgionen – hän joutui ottamaan turvamiehet jokapäiväiseksi seurakseen jo alle kolmekymppisenä. Yhtä kaikki, kirjoittajat ovat varmasti tienneet, mihin ovat ryhtyneet. Forgionen kirja on kiintoisaa luettavaa, ja se antaa valaisevan kokonaiskuvan mafioiden toiminnasta. Kirjassa olevien liitteiden asemasta/lisäksi olisin kaivannut pientä mafiasanastoa. Itse ainakin jouduin selvittämään muualta merkityksen sanalle kunnianmies. En usko, että sen tarkka semantiikka kuuluu ihan kaikkien muidenkaan tietämykseen.

Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 2

Aquamarine

Olen lapsesta asti ollut innostunut merenneidoista, ja siksipä devarihyllyyni on joutunut myös elokuva Aquamarine, vaikken varsinaisesti tämän teinileffalta näyttävän elokuvan kohderyhmään kuulukaan. Ajattelin, että elokuva on nyt helppo katsastaa pois, koska sen takakannessa ilmoitettiin kestoksi arveluttavan lyhyt 1 tunti. Leffaa katsoessa paljastuikin, että se ei ollut elokuvan oikea kesto. Internet Movie Databasen ilmoittama 104 minuuttia onkin paremmin kohdillaan.

Elokuvan alku on imelä ja niin teini, että omaan teini-ikään ajatuksissa palaaminenkaan ei oikein auta sietämään sitä. Claire (Emma Roberts) ja Hailey (Joanna Levesque) ovat ystävykset, joiden aika kuluu siinä, kun he seuraavat ihkua hengenpelastajaa Raymondia (Jake McDorman). Tyttöjen ystävyyttä varjostaa se, että Haileyn on parin päivän päästä muutettava Yhdysvalloista Australiaan. Tätä vaihetta katsoessani olin varma, että voin luopua tästä elokuvasta, vaikka siinä merenneito onkin. Mutta ei, kun merenneito Aquamarine ilmestyy kuvaan, on selvää, että leffa pitää jättää hyllyyn.



Aquamarine on elänyt maailmassa, jossa ei ole rakkautta. Isä on järjestänyt Aquamarinelle puolison, mutta tytär on karannut ja päättänyt löytää rakkautta. Muutaman käänteen jälkeen Hailey ja Claire päättävät auttaa merenneitoa tekemään tuttavuutta Raymondin kanssa, koska häneenhän Aquamarinekin tietenkin iskee silmänsä. Tytöt saavat myös kuulla, että merenneitoja auttaneiden toive toteutetaan, ja he toivovatkin, että voisivat toivoa, ettei Haileyn tarvitsisi muuttaa Australiaan. Seurustelua kokemattomien tyttöjen miehenlähestymisvinkit ovat hupaisia, mutta toisaalta elokuva irvailee ihanasti Cosmopolitanin ja muiden lehtien ihmissuhdevinkeille, joissa käsketään leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Aquamarine on teinihupailu, jota katsoo mielellään. Ihmiselämästä tietämätön merenneito saa päiväksi jalat ja luikkii auringon laskiessa pakoon kuin Tuhkimo, jottei Raymond saisi selville, kuka hänen ihastuksensa kohde todella on. Aquamarinella on myös hauska simpukkapuhelin, joka todella on – tietenkin – simpukka sekä korvakorut, jotka ovat elävät meritähdet.



Aquamarine on kuitenkin eniten elokuva ystävyydestä. Claire ja Hailey ovat kuin paita ja peppu, ystäviä jopa liiankin kiinteästi: Hailey on nimittäin Clairen ainut ystävä. Tytöt oppivat, että ystävyys ei ole kiinni välimatkasta (vaikka aikuisilla onkin tästä yleensä kyynisempi näkemys, sillä he tietävät, kuinka vaikea on saada aikaiseksi pitää ystävyyttä yllä, jos toinen asuu kaukana) ja että suuretkin pelot voi voittaa, jos se on tehtävä ystävän tähden.



Tämä elokuva jää siis hyllyyni, sillä merenneitoja on vaikea vastustaa.

Elephant

Columbinen kouluammuntoihin perustuvan leffan Elephant olin nähnyt jo kerran aiemmin, mutta päätin tarkistaa, oliko se säästämisen arvoinen.

Elephant on vaikuttava elokuva. Sen voisi kuvitella kuvaavan jotain hyvin poikkeuksellista päivää, jolloin ilmassa roikkuu järkyttävän tulevan hetken uhka. Mutta ei. Tietenkin Elephant kuvaa tavallista koulupäivää, jossa lukion oppilaat käyvät tunneilla, kouluruokalassa, ovat arkisissa koulutöissään ja huolehtivat kuka isommista kuka pienemmistä ongelmistaan. Yhdellä on alkoholisti-isä, josta huolen pitäminen aiheuttaa pojan myöhästymisen koulusta. Ja tietenkin pojasta on koulussa jonkinlainen ongelmaopiskelijanäkemys. Eräs tyttö on liikuntatunnilla pitkissä housuissa ja opettaja puuttuu siihen. Tyttö arastelee selvästi jotain, mutta opettaja ei haluakaan ymmärtää, vaatii vain sortsien käyttöä. Pissisbestikset valittavat kaveriporukan seurustelevalle tytölle, että tämä viettää liikaa aikaa poikaystävänsä kanssa eikä anna ystävilleen tarpeeksi aikaa. Ruokailun jälkeen tytöt käyvät oksentamassa vessassa.



Samat tilanteet näytetään useaan kertaan, eri henkilöiden näkökulmista. Toisen kohtauksen päähenkilö on toisen näkökulmassa vain ohikulkija kuvan taustalla. Mielenkiintoista on, että jokaisesta nuoresta on pitkä otos, jossa seurataan hänen kävelyään takaapäin.

Kouluampujien päivää – tai pariakin, sillä elokuva rikkoo melko lailla aikarakennettaan – seurataan myös. On pysäyttävää seurata, kuinka toinen pojista soittaa pianolla mitä kauneimpia kappaleita hyvin herkästi. Kamera kiertää huonetta, toinen poika asettuu sängylle läppärin kanssa ja alkaa pelata peliä, jossa aseen piippu osoittaa suoraan hänestä itsestään poispäin. Veri roiskuu. Kun pojat ovat ammuntansa suorittaneet, pianoa soittanut poika kysyy, miten toisella sujui. Ennen kuin tämä ehtii vastata, pianistipoika ampuu hänet.



Tiedän, tiedän. Tämä elokuva ei tosiaankaan halua muka ottaa kantaa. Mutta se on asian ytimessä juuri siksi, että se ei keskity selittelemiseen vaan näyttämiseen. On karmivaa nähdä, kuinka tunteettomasti nuori mies ampuu ikätovereitaan. On karmivaa tietää, että elokuvan henkilöiden kaikki ongelmat pyyhkiytyvät aivan hetken kuluttua pois, kun kuolema korjaa heidät. Kuinka paljon oikeudenmukaisempaa olisi ollut, jos he olisivat saaneet elää normaalia teini-ikäisen ongelmallista elämäänsä (no, hyvä on, näyttää siltä, että osalla elokuvan opiskelijoista on ongelmia, joita olisi pitänyt hoitaa – siis muillakin kuin ampujilla).

Olen nähnyt Elephantin nyt kaksi kertaa. Uskallan luopua siitä – siis fyysisenä esineenä – mutta luulenpa muistavani sen siitä huolimatta, sen verran syvältä se viiltää.

Beatrix Potter – taiteilijaelämää

En ole koskaan lukenut Beatrix Potterin eläintarinoita, mutta Petteri Kaniinin ja hänen ystäviensä kuviin olen kyllä törmännyt. Mieskin oli Beatrix Potterin tarinasta kiinnostunut, joten istahdimme sohvalle katsomaan tätä elokuvaa, jossa Renée Zellweger esittää lahjakasta taiteilija-kirjailijaa.

Elokuvan alkaessa Beatrix Potter on jo yli 30-vuotias (joskin hänen lapsuuteensa palataan aika ajoin). Hänet kuvataan hieman höpsönä vanhanapiikana, joka pitää luomiaan piirroskuvia ystävinään. Tosissaan hän piirrostensa kanssa kuitenkin on ja vie ne kustantamoon, jossa luvataan kustantaa hänen kirjansa, vaikkei siihen uskotakaan. Itse asiassa perheyrityksen vanhemmat veljet nakittavat nuoremman veljensä Normanin (Ewan McGregor) hoitamaan lastenkirjan kustantamista.



Norman päättää tehdä Beatrixin kirjasta menestyksen. Hän haluaa jopa painattaa kuvat värillisinä. Norman myös tutustuttaa Beatrixin perheeseensä ja tämä ystävystyykin Normanin sisaren Millien (Emily Watson) kanssa. Lopulta Normanin ja Beatrixin välit ovat niin lämpimät, että Norman kosii naista. Beatrixin vanhempien mielestä Norman ei ole heidän tyttärelleen tarpeeksi hyvä, ja asia yritetään ratkaista kompromissilla, joka osoittautuu vääräksi ratkaisuksi.

Elokuva näyttää, kuinka poikkeuksellinen nainen Beatrix Potter aikanaan oli. Harva nainen oli noin omapäinen ja omatoiminen, vaikka nykykatsojasta saattaakin näyttää, että vanhempien mielipide ohjaa Beatrixia aivan liikaa. Hänen äitinsä on sitä paitsi melko vastenmielinen tapaus: hän ei usko missään vaiheessa, että tytär on taitava ja lisäksi kuuluisa sekä rikastunut tekemällä hellyttävän suloisia pikku kirjasiaan.



Suloisinta elokuvassa ovat piirrokset, jotka alkavat elää. Beatrix Potterin persoonassa korostetaan voimakastahtoisuutta ja luovuutta, sekä ulkopuolisuutta – kaikki eivät ymmärrä lahjakkuutta, vaikka ympärillä on laumoittain ihaileviakin ihmisiä. Mutta ne elävät piirrokset. Piirretyt kanit, jotka eivät suostu tottelemaan. Niiden takia tämä elokuva vähintäänkin on jätettävä hyllyyn. Mieheni mielestä saan myydä tämän korkeintaan hänelle.

Leffankatselu-urakan kohteita Vol. 1

Raakkasin jokin aika sitten devarihyllystäni pois elokuvia, joita en ole katsonut mutta jotka voisin kuvitella yhden katsomisen jälkeen myyväni kirpputorilla. Nyt olenkin sitten katsonut urakalla elokuvia, ja seuraavasta (= tämä ja seuraava postaus) selviää, mitkä rankattiin niin hyviksi, etten tahtonut niistä luopua. Vol. 2 ilmestyy pian.

Chapter 27

Chapter 27 kuvaa John Lennonin murhaajaa Mark Chapmania (Jared Leto). Tämä kertoo itse niistä päivistä, jolloin hän saapui New Yorkiin vuonna 1980 murhaamaan Lennonin. Elokuva liikkuu vain muutamilla New Yorkin kulmilla: se seuraa Chapmania kyttäämässä Lennonin asuinpaikan luona, milloin tämä tulee ulos tai menee sisään, sekä pohtimassa asioita hotellihuoneessa. Chapman käy jonkinlaista uskonnollista taistelua sisällään: vaimo kehottaa häntä puhelimessa aloittamaan ongelmien ratkaisun siitä, että ottaa Jeesuksen takaisin, mutta Chapman täydentää Raamattua lisäämällä vakain kirjaimin Johanneksen evankeliumin nimeen oman idolinsa nimen – Gospel of Johnista tulee Gospel of John Lennon.



Jared Leto tekee Chapmanista epäilyttävän, epäilemättä myös äkkiarvaamattoman vaarallisen mutta myös säälittävän. Mies hakee satunnaisista ihmisistä seuraa ja uskoo sen jopa estävän häntä murhanteossa. Lopulta hän kuitenkin päätyy toteuttamaan murhan – murhaamaan suuresti ihailemansa ihmisen, joka tuntuu hänestä petturilta, sillä Lennonhan lauloi kauniisti siitä, ettei olisi omaisuutta mutta omisti itse valtavan omaisuuden. Selvästikään Chapman ei kykene käsittelemään maailman ristiriitaisuuksia ja on aika lailla sekaisin oman mielensä kanssa.

Chapter 27 on kiintoisa elokuva, joka saa lukemaan vähintään Wikipediasta, kuinka John Lennonin murha oikeasti meni. Elokuvan päälleliimatuimmalta kuulostava repliikki, jossa Lennon kysyy nimikirjoitusta pyytävältä Chapmanilta, oliko tässä todellakin kaikki, mitä mies haluaa, perustuukin yllättäen tosiasioihin. Chapman olisi luultavasti vain hulluuteen asti Lennonia fanittava mies, ellei hän sattuisi olemaan hyvinkin pahasti mieleltään sairas.



Chapter 27 ei jää hyllyyni, mutta tulinpahan sen vuoksi tosiaan tarkastaneeksi, miten eräs 1900-luvun kuuluisimmista murhista meni. Itse asiassa on aika mielenkiintoista, ettei minulla ole asian tapahtumisajankohdasta minkäänlaista mielikuvaa. Olin vuonna 1980 lapsi, mutten kuitenkaan niin pieni, ettenkö olisi ymmärtänyt, mikä murha on. Ehkä minua vain suojeltiin tuollaisilta uutisilta – vanhempani nimittäin varmasti noteerasivat tapahtuneen, Beatlesin huippuvuosien nuoria kun ovat.

P. S. Karmiva yksityiskohta elokuvan castingissa on se, että John Lennonia esittää näyttelijä nimeltä Mark Lindsey Chapman. Eroa Lennonin murhaajaan on vain toisen nimen verran – hän kun oli Mark David Chapman.

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl)

Anne Boleynin kaikki tietävät: tämä nainenhan hurmasi Henrik VIII:n niin, että koko Englanti muuttui katolisesta anglikaaniseksi. Kirjailija Philippa Gregorya kiehtoi sen sijaan Annen sisar Mary, joka nähtävästi oli olemassa mutta jonka elämästä ei ole jälkipolville kerrottu aivan yhtä innokkaasti kuin Annen mestaukseen päättyneestä elämästä.

Gregoryn kirjasta tehtyyn elokuvaan on kerätty sellainen näyttelijäkaarti, että päätä huimaa. Annea esittää Natalie Portman, Marya Scarlett Johansson ja Henrik VIII:aa Eric Bana. Boleynin perheen pää saa tietää, että kuningas ei ole enää kovin kiinnostunut kuningatterestaan Katariina Aragonialaisesta, ja päättää, että toisen Boleynin tyttäristä on tehtävä itsestään kuninkaan rakastajatar. Tehtävä annetaan Annelle, sillä Mary on jo naimisissa. Kuningas ihastuu kuitenkin juuri Maryyn ja järjestää tälle hovineidon työn. Hoviin pääsee Maryn mieskin, mutta hänellä ei taida tämän käänteen jälkeen olla enää kummemmin oikeuksia vaimoonsa.



Kuten ihan historiallisten faktojenkin perusteella arvata saattaa, Anne saa kyllä vuoronsa. Ja sitten menee Annen vuoro, sillä niin kuin todellisuudessakin, myös elokuvassa hänen kaulansa katkaistaan miekalla. Sitä ennen seurataan sisarusten välien aaltoilemista ja ihmetellään, mitä Henrikiä oikein vaivaa. Voi olla tottakin, että tuon ajan maailma oli naisille hieman kusinen paikka, mutta tästä tulkinnasta todella näkee, että sen tekijä on nainen. Henrik VIII haikailee sairaalloisesti pojan perään ja Boleynin suvun miehet pakottavat sukulaisnaisensa ties mihin ajaessaan suvun – eli omaa – etuaan. Sanotaanko nyt, että voisivat kaikki olla ihan hissukeen, sillä mitä se Henrik olisi perillispojalla tehnytkään – saihan hän tytön, joka hallitsi Englantia sentään 45 vuotta. Sivumennen sanoen on hassua, että vasta nyt Englanti sai tietääkseni lain, jonka mukaan kruununperillinen voi olla tyttö. Siitä huolimatta naisia on valtaistuimelle silloin tällöin päässyt, ja kauan ovat siellä jaksaneet istua niin ensimmäinen Elisabet kuin tämä toinenkin, kuten myös kuningatar Viktoria.



Kuningatteren sisar on täynnä kauniita pukuja ja juonitteluja, oman edun ajamista, henkistä julmuutta. Mutta historiallinen draama on ilmeisen vaikea laji. Monesti – kuten nytkin – nämä pukudraamat jäävät helposti pelkiksi pukudraamoiksi, eikä katsoja oikein jaksa seurata, mitä henkilöille tapahtuu. Kuningattaren sisar kertoo kiehtovan tarinan kahdesta sisaresta, mutta sekään ei jää hyllyyni.

Näkemykseni Imaginaerumista

Olen jo ajat sitten ohittanut teinimäisen fanituksen hetkeni, mikä jossain mielessä on harmillistakin. Sen verran kuitenkin fanitan Nightwishia, että neljän vuoden odotuksen jälkeen ilmestynyt uusi albumi Imaginaerum piti heti sen ilmestymispäivänä (30.11.) käydä ensi tilassa ostamassa ja melkein harmitti, että tuo ensitila oli vasta neljän maissa. Aion nyt tehdä uuden aluevaltauksen musiikkikriitikkona, vaikken mitään musiikinteosta ymmärräkään. Tai no ehkä tämä on vain ensivaikutelmien ylöskirjaamista, miten sen nyt ottaa. Tässä tulee biisi biisiltä näkemykseni Imaginaerumista.



Taikatalvi

Aloitusbiisin nimestä tulee tietenkin ensiksi mieleen Tove Janssonin ihastuttava Taikatalvi-kirja, eikä mielleyhtymä varmasti synny sattuman vuoksi. Nimi sopiikin hyvin avauksen nimeksi, kun albumi kaikkinensa johdattelee kuulijan satujen maailmaan.

On tietysti rohkea veto aloittaa maailmanlaajuiseen levitykseen tarkoitettu levy suomenkielisellä biisillä, mutta toisaalta on ihanaa kuulla Nightwishin esiintyvän suomeksi, sillä ainakin minusta se viestii rakkaudesta Suomeen ja myös suomen kieleen (jota itse rakastan kovin paljon), vaikka bändi enimmän tuotantonsa englanniksi esittääkin.

Taikatalven laulaa Marco Hietala, jonka karskia ääntä biisistä tuskin tunnistaa. Jollain lailla Hietala laulaa eri tavoin kuin aiemmissa herkemmissä biiseissä, jotka olen kuullut hänen laulavan (Islander, While Your Lips Are Still Red). Voiko kieli vaikuttaa niin paljon?

Taikatalvi on kaunis biisi, jossa on sadun tunnelmaa ja jonkinlainen joululaulun henki – johtuisikohan siitä, että sen saa kuulla ensimmäistä kertaa juuri joulunodotusaikana?

Storytime

Storytime on menevä renkutus ja pidän kappaleesta, mutta on onnellista, ettei se ole albumin koko kuva. Mieheni mielestä tämä on täyttä Abbaa, eikä hänen mielipidettään voi kai täysin tyrmätäkään. Veljeni mielestä biisi on puolestaan ihan liian duurivoittoinen. Nämä asiat eivät paljoakaan haittaa minua, kunhan niitä synkempiäkin sävyjä on muualla tarjolla.

Videolla Anette on ihastuttavan mielipuolinen Lumikki, mutta biisissä ei ole aivan samaa mielipuolisuutta. Mutta kuten totesin - ei haitanne, kun tätä voi lauleskella mukana niin mukavasti.

Ghost River

Tässäpä tulee sitten tunnelmaltaan ehkä mielipuolisin Nightwish-biisi, joka on koskaan tehty. Kummitustarinoiden ystävä innostuu jo nimestä, ja biisi on nimensä veroinen. Rakastan metallimusiikkia, jota laulaa nainen – ja Anette on tosi ihana kaikin puolin - , mutta Ghost Riverissä Marco Hietala näyttää, mitä karskilla miesäänellä voi tehdä, jos sitä käytetään sekopäisesti. Hietalan mukana olo tuo tosiaan bändiin paljon muutakin hyvää kuin komean parran. Sekä nais- että miesäänen runsas ja monipuolinen käyttö on todellakin yksi Nightwishin musiikin isoista plussista.

Jo ensikuulemalta tämä biisi iskee minuun tosi kovaa. Toivotaan, että se kuulostaa vielä vuosienkin päästä komealta – uskon niin – sillä useinhan pitkäaikaisimmiksi suosikeiksi jäävät ne, jotka sielu ottaa omikseen hieman hitaammin.

Slow, Love, Slow

Aavejoen jälkeen tulee rauhallisempia tunnelmia. Tätä biisiä tullaan varmaan esittämään säännönmukaisesti keikoilla, mikä on mukavaa, sillä yksi Dark Passion Playn hitaammista biiseistä Eva jäi mielestäni keikkalistoilla liian vähälle huomiolle.

Slow, Love, Slow sisältää jopa jazzsävyjä (no ainakin minun korvaani), ja toisaalta siinä on myös selkäpiitä karmivia kuiskauksia sekä kohtalokasta laulua. Biisi on kaunis, mutta vaatii varmaan hiukan sulattelua. Voi olla, että kun sen ensi vuonna kohtaa livenä esitettynä, liikuttuu, tai sitten ei. Vielä en osaa sanoa.

I Want My Tears Back

Tunnelmasta toiseen: I Want My Tears Back on kelttivaikutteinen reipas rallatus. Se etenee kuin pikajuna, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa. Maalisjäniskin on mukana ja Mary Costa piti googlata (ihan ”tuttu” nainen löytyi). Biisiä kuunnellessa tulee sellainen olo, että pitäisi varmaan taipua irlantilaiseen kansantanssiin ja vielä kovassa tempossa. Tätä tulee luultavasti kuunneltua innokkaasti, mutta vielä on vaikea sanoa, kuinka suureksi Nightwish-suosikiksi se nousee.

Scaretale

Scaretale lupailee nimellään kauhusävyjä – ihanaa! Nopeatempoisesti jatketaan. Anettenkin ääni alkaa saada mielipuolisia sävyjä, kun hän laulaa kiljuvista sioista ja kertoo tarinaa morsiamesta, joka keittää ja syö sinut. Tämä on aito kauhubiisi, ajoittain kuin kauhu-cancan, joka tarjoaa jotain, mitä emme ole kuulleet Nightwishilta aikaisemmin. Ei varmaankaan yllätä ketään, että tykkään tästä todella paljon.

Arabesque

Myös Arabesque on menevä biisi mutta "pelkästään" instrumentaalinen. Jostain syystä instrumentaalibiisit harvoin nousevat suurimmiksi suosikeikseni. Arabesquekin saa varmasti minulta aivan liian vähän huomiota. Itse olen niin verbaalinen, että sanat ovat minulle aina tärkeitä.

Turn Loose the Mermaids

Merenneitoja – ihanaa! Olen aina rakastanut merenneitoja. Biisi on rauhallinen, ja rauhoittumista tässä kohdin levyä jo kaipaakin usean nopeatempoisen biisin jälkeen. Turn Loose The Mermaids on kaunis balladi, jota voisi parhaiten kuunnella merenrantamökissä kynttilän valossa. Minä kuulen biisissä ajoittain myös vaikutteita spagettiwesternien musiikista, joskin kotonani asuva Ennio Morriconen ihailija voi olla eri mieltä. Kansanmusiikkivaikutteita mukana on myös.

Rest Calm

Rest Calmin sävyt ovat ehkä eniten tuttua Nightwishia. Rauhallisemmat kohdat tuovat biisiin hieman kauneutta ja vaihtelua. Kokonaisuutena tämä kappale ei kuitenkaan iske niin kovaa minuun kuin monet muut levyn biisit – ainakaan näin kättelyssä. Vaikka kappaleessa on sekä mahtipontisuutta että herkkyyttä, se jää hieman etäiseksi.

The Crow, the Owl and the Dove

Dark Passion Playlla ollut Marco Hietalan säveltämä biisi Islander oli yksi levyn parhaista biiseistä, josta saimme kuulla sydämellisiä tulkintoja keikoilla. Tälle levylle Hietala on tehnyt biisin The Crow, the Owl and the Dove. Lintusymboliikan ystävälle tämäkin biisi tarjoaa ainakin nimensä puolesta kiinnostavia aineksia.

Hietala on säveltänyt jälleen kauniin, koskettavan kappaleen. Nopeasti googletettuna selvitin – vaikken kovin luotettavasta lähteestä – että Holopaisen sanoituksessa on pari säettä kymriäkin. Varmaa on, että englantia se ei ole. Iiri voisi olla toinen vaihtoehto.

Last Ride of the Day

Rauhallisen fiilistelyn jälkeen seuraa jälleen menevämpi, nopeatempoisempi kappale. Last Ride of the Day jää minulle samalla tavalla hieman etäiseksi kuin Rest Calm. Toisaalta jos se olisi julkaistu ensimmäisenä sinkkuna tältä levyltä, se varmasti soisi päässäni jo innokkaasti. Mutta ehkä siinä ei ole samanlaista oivaltavuutta kuin joissain muissa levyn biiseissä, samanlaisia uusia, yllättäviäkin sävyjä.

Song of Myself

Song of Myself on tämän levyn massiivinen, monesta osasta koostuva biisi. Näitähän Holopainen on säveltänyt jo monelle levylle, ja yllättäen Dark Passion Playn avasi The Poet and the Pendulum, joka on juuri tällainen biisi.

Song of Myself kestää 13 ja puoli minuuttia. Sanoituksetkin vievät kaksi sivua levyn mukana tulleesta vihkosesta. Biisi – tai jotenkin tuntuu, että tästä pitäisi käyttää sanaa teos – sisältää mahtipontisia kuoroja ja niin pitkään puhuttua tarinointia, että voi melkein olla varma, ettei tätä koskaan kuulla keikoilla. Itse en ole biisistä aivan vakuuttunut. Minuutteja kestävän puhejakson voi kuunnella kerran ihan mielenkiinnosta, mutta pahoin pelkään, että tämä tulee ainakin autokuuntelussa skipattua.

Imaginaerum

Levyn päättää Pip Williamsin Nightwish-musiikista luoma instrumentaali-medley. Kuulostaisi siltä, että tämän voisi kätevästi soittaa Imaginaerum-elokuvan lopputekstien aikana. Toki on mukavaa kuunnella Nightwish-musiikkia eri muodoissa, mutta tuoko tämä sinänsä kaunis kokonaisuus levylle mitään uutta?

Rakastan viittauksia satuihin ja niitä tällä levyllä on. Ilmaisu kasvatetaan kuorolla melkoisen mahtipontiseksi jo Storytime-biisissä, mutta onneksi Imaginaerumilta löytyy muitakin pienimuotoisia biisejä kuin avausraita Taikatalvi. Se pitää levyn tasapainossa. Monipuolisuus ja niin monen erilaisen sävyn ja tunnelman löytyminen on ollut Nightwishin vahvuus jo aiemmin, ja tämä levy on myös tuossa mielessä onnistunut. Pidän Imaginaerumista paljon, joskin mielestäni levyn vahvimmat hetket ajoittuvat enemmän levyn alkupuolelle. Kunnon tunnelman loppunostatus olisi tehnyt hyvää.

A way to taste the night
The elusive high
Follow the madness
Alice, you know once did