Vaikeaa sulatettavaa: Melancholia

Lars von Trierin uusin tuotos Melancholia on elokuva, jonka sulamisesta en voi olla aivan varma. Elokuvan alku hidastettuine kuvineen ja pauhaavine musiikkeineen on kuin klassiseen musiikkiin tehty ahdistava musiikkivideo. Sujuvamman tarinankerronnan alkaessa päästään kiinni tarinaan, jossa on kaksi osaa, jotka eivät tunnu liimautuvan riittävästi yhteen, kameran kuva heiluu niin, että heikommat saavat pahoinvointia ja elokuvan loppu on aivan liian pitkästi pitkitetty.



Justine (Kirsten Dunst) on mennyt naimisiin. Tarina alkaa hilpeästi siitä, kuinka nuori morsian yrittää päästä sulhasensa Michaelin (Alexander Skarsgård) limusiinilla hääjuhlapaikalle, jossa kaikki muut ovat odottaneet jo pitkään. Limusiini ei mahdu kääntymään kapealla tiellä, ja sitä yrittävät ohjata niin kuljettaja, sulhanen kuin morsiankin.



Heti hääpaikalle saapumisen jälkeen katsoja ymmärtää, että näistä häistä on iloisuus oikeasti kaukana. Justinen sisko Claire (Charlotte Gainsbourg) on hääparia vastaanottaessaan aivan hermona siitä, että hääjuhlien aikataulu on pettänyt, ja kun päästään ruokapöytään ja puheita pitämään, morsiamen äiti paukaisee, ettei usko avioliittoon. Tunnelma on erittäin kireä. Hyvin pian selviää, että Justinekin on aivan sekaisin – hän pakenee pois juhlaväen keskuudesta ja vain esittää onnellista morsianta. Hääyökin menee niin vähän putkeen, että sulhanen lähtee lätkimään.

Elokuvan toinen osa keskittyy Claireen, jonka puoliso John (Kiefer Sutherland) odottelee innokkaana, kuinka Melancholia-niminen planeetta ohittaa maan aivan lähietäisyydeltä. Eri ihmiset laskevat asiat kuitenkin eri tavoin, ja Claire uskoo niitä, jotka sanovat Melancholian törmäävän maahan ja aiheuttavan maailmanlopun. Ja niinhän se tietenkin menee, että Claire on oikeassa – jo elokuvan johdanto, se musiikkivideon omainen, paljastaa, että planeetat kohtaavat räjähtäen.



Melancholian ensimmäinen osa on täynnä ihmissuhteita, ja siksi se on kiinnostavampi kuin toinen osa, jossa pari ihmistä – ensiksi loppuun saakka masentunut, sitten pirteämpi Justine myös – veivaa sitä, kohtaako heidät maailmanloppu vai ei. Jotenkin ihmetyttää, miksi elokuva kertoo kaksi niin erilaista tarinaa, sillä yksikin olisi riittänyt leffan aiheeksi. Elokuvan nimi kyllä viittaa kätevästi sekä Justinen olotilaan että maata lähestyvään planeettaan, ja molemmat "alakulot" ovat läsnä elokuvan molemmissa osissa. Siitä huolimatta tuntuu, kuin olisi nähnyt kaksi eri elokuvaa.

Toki Melancholiassa on joitakin vaikuttavia kuvia, kuten aivan ensimmäinen kuva, joka näyttää Kirsten Dunstin Justinen sellaisen väsymyksen ja epätoivon vallassa, että näyttelijää ei ole tunnistaa. On kuitenkin myönnettävä, että lopussa toivoin melkoisen pitkään, että maailmanloppu saataisiin hoidettua alta pois ja elokuva loppuisi. Tuntuu, ettei Clairen epätoivo muutu mihinkään suuntaan. No, on hän välillä jo helpottunut, kun näyttää siltä, että Melancholia etenee maasta, mutta sitten kauhu valtaa hänet, sillä planeetta on muuttanut suuntaa. Tunne junnaa paikallaan, eikä siskosten keskustelukaan tunnu liikuttavan, kuten ei myöskään se, että Justine keksii keinon, jolla Clairen ja Johnin poika Leo saadaan hysteerisestä äidistä huolimatta rauhoittumaan maailmanlopun edellä.



Periaatteessa pidän elokuvista, jotka eivät liiallisesti selittele itseään. On ihan hyvä, että jää arvoitukseksi, miksi Justine on niin masentunut ja tunteeko hänen sulhasensa Michael häntä kovinkaan paljoa vai onko avioliittoon hypätty vain Justinen epätoivoisena yrityksenä elää edes pieni hetki onnellisena. Mutta vaikka Melancholia on tavallaan hyvällä tavalla arvoituksellinen elokuva ja mielenkiintoinen katsomiskokemus, en ole ollenkaan varma, että tuo mielenkiintoinen tarkoittaa samaa kuin hyvä ja positiivisessa mielessä vaikuttava. Ikävä kyllä.