MovieMonday: Itkupilli

MovieMondayn aihe tänään on tälle itkuttajalle oikein sopiva: elokuvat ja itkeminen. Mikä elokuva saa kyynelet silmiin, jos jokin elokuva yleensä saa? No, minulla kyllä saa. Helppo valinta tähän on Hachiko, mikä on sinänsä hauskaa, sillä olen nähnyt elokuvan vain osittain pariin kertaan, en kertaakaan ainakaan yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Mutta ylitsevuotavasti on itketty!

Hachiko on akita, joka löytyy rautatieasemalta. Koiran löytänyt Parker Wilson (Richard Gere) salakuljettaa koiran kotiinsa, vaikka tietää, ettei vaimo ole siitä kovin innoissaan. Ajatuksena on etsiä koiralle pysyvä koti jostain muualta, mutta tietäähän sen, että koira jää löytäjänsä luo.



Parker toimii opettajana toisella paikkakunnalla ja lähtee töihinsä aina junalla. Hachiko seuraa isäntäänsä juna-asemalle ja odottelee tätä siellä myös tämän palatessa töistä. Todella hellyttävää ja suloista! Itkettämiseen se ei vielä kuitenkaan riitä, mutta kyyneliä alkaa tulla viimeistään siinä vaiheessa, kun Parker kuolee töissä ollessaan aivan yllättäen eikä Hachiko tietenkään ymmärrä, mitä on tapahtunut. Koira odottaa isäntäänsä asemalla joka päivä elämänsä loppuun saakka – siis vuosikausia.



Kaikista liikuttavinta on tietenkin se, että Hachiko ei ole mikään elokuvantekijöiden keksimä koira, vaan 1920-1930-luvuilla Japanissa elänyt koira, joka todellakin odotti isäntäänsä töistä turhaan lähes kymmenen vuotta.



Elokuva ei sijoitu Japaniin, mutta oikean Hachikon kotimaa on muistettu siinä sillä tavoin, että elokuvan koirakin on alun perin kotoisin Japanista. Elokuva näyttää Hachikon elämän pienestä pennusta vanhaksi koiraksi, ja ihmettelen kyllä niitä, jotka eivät tarinan nähdessään liikutu lainkaan – millaista uskollisuutta Hachiko osoittaakaan, lainkaan ymmärtämättä, että odottaa turhaan. Vai sureeko sekin vain omalla tavallaan?