Kellopeliappelsiini

On harvinaisen nerokasta aloittaa kirja, sitten hylätä se kuukausiksi laukkuun ja sitten yrittää jatkaa sitä. Niin minulle kuitenkin kävi Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin kanssa. Yllättäen tämän teoksen kyytiin ei ollut kuitenkaan vaikea hypätä takaisin. Ehkä se johtui siitä, että minulle tärkeää eivät olleet niinkään tapahtumat kuin teoksen kieli. Kirjassa ei myöskään ole niin montaa käännettä, etteivätkö ne jäisi sujuvasti mieleen.

Alex on teini, joka on kiinnostunut lähinnä ilkivallasta ja ihmisten mukiloinnista mahdollisimman huonoon kuntoon. Lopulta hän jää kiinni ja häneen testataan menetelmää, joka saa välivaltaa näyttämällä ajan kanssa hänen väkivaltaiset halunsa loppumaan. Alex palaa yhteiskuntaan parantuneena, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa myös tahdotonta. Alex ei voi enää sietää väkivaltaa, mutta törmää jatkuvasti menneisyyteensä ja siihen, että toiset eivät ole aivan yhtä parantuneita kuin hän itse. Lopulta Alex palaa omaksi itsekseen mutta huomaa, ettei himoa väkivallan tekoja enää. Hän tulkitsee kasvaneensa aikuiseksi – tai olevansa kasvamassa aikuiseksi ainakin hissukseen:

Da, da, da sitä se oli. Nuoruuden oli väistyttävä, niin se on. Mutta nuoruus on vain sitä, että sitä tavallaan saattaa olla ikään kuin eläin. Ei, se ei ole vain sitä, että olisi eläin, vaan ennemminkin, että on ikään kuin sellainen maljenki lelu, joita näkee myytävän kaduilla, ikään kuin pieni pellistä tehty tselovek, jolla on jousi sisällä ja väännettävä avain ulkopuolella ja kun vääntää sitä avainta surrr-surrr-surrr niin eteenpäin se kulkee, ikään kuin kävellen, oi veljeni. Mutta se kulkee suoraa linjaa ja pamauttaa suoraan päin esineisiin pam-pam, eikä se mahda mitään sille, mitä se tekee. Nuorena oleminen on samanlaista, kuin olla yks sellaisista maljenkeista koneista.

Alexin näkemys nuoruudesta on jossain määrin totuudenmukainen mutta mielestäni kuitenkin liian pessimistinen. Tosiasiassa Alexilla oli nuoruudessaan oma tahto, joka kylläkin johti häntä hölmöyksiin. Se on sinänsä aika tyypillistä nuoruutta – joskin aikuisetkin hölmöilevät yhtä lailla. Alex ei myöskään usko, että nuoruudelle ja sen virheille voisi tehdä mitään, että vanhemmat voisivat vaikuttaa siihen, miten paljon nuori töppäilee. Mielestäni voi kylläkin sanoa, että jokaisen sukupolven pitää tehdä uudestaan samat virheet, jotka edellinen sukupolvi on tehnyt. Toisaalta on vaikea hyväksyä ajatusta, ettei kasvatuksella olisi mitään merkitystä.

Romaanista on ymmärtääkseni esitetty perusteellisia syvällisiä analyyseja. Itselleni päällimmäiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka väkivaltaista Alexia kirjassa kohdellaan. Hänen kohtaamansa aivopesu ei ole varmasti oikea tapa yrittää tehdä pojasta asiallisesti käyttäytyvää kansalaista. Mutta ei ihmisten pahoinpitelyäkään pidä hyväksyä. Miten paljon yhteiskunta voi kontrolloida? Ei ainakaan näin paljon kuin Kellopeliappelsiinissa.

Kuten jo kerroin, minä innostuin kuitenkin ehkä eniten Kellopeliappelsiinin kielestä, nimenomaan nadsatista, jota Alex kavereineen puhuu. Koska olen kouluaikoinani lukenut venäjää, nadsatin ymmärtäminen kävi kohtuullisen helposti, vaikkakin kirjan takana olevaa sanastoa tuli sitäkin käytettyä. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, että ihastuin tähän kielimuotoon, sillä venäjä ei ole kielisuosikkini enkä ole mikään hillitön slanginkaan ystävä. Tässä vielä näyte kielestä, joka sai minut ihastumaan koko Kellopeliappelsiini-teokseen:

Mä sanoin: ”Mä en sano edes yhtä yksittäistä slovoa, ennen kuin mä saan asianajajani tänne. Mä tunnen lain, senkin sonnat.” Tietysti ne kaikki hohottivat kunnon raikuvat naurut sille ja se pää-tähti-sika virkkoi: ”Selväpä selvä, pojat, eiköhän aloiteta myös näyttämällä hänelle, että me tunnemme lain, mutta lain tunteminen ei riitä.” Sillä oli ikään kuin sivistynyt golossi ja se pomiloi erittäin pitkästyttävällä tavalla, ja se nyökkäs ikään kuin toverillisesti hymyillen yhdelle erittäin isolle lihavalle sialle. Se iso, lihava potsi riisui poliisitakkinsa pois ja saattoi nähdä, että sillä oli tosi iso, muinainen paskamaha kasvattina, sitten se tuli mun luo, ei kovinkaan skoryi, ja mä haistoin maitotsain, jota se oli lipittänyt, kun se avas tunkionsa virnistääkseen mulle ikään kuin lopen kyllästyneesti ja viekkaasti. Sillä ei ollut juurikaan liian tarkkaan ajeltu leuka ohranaks ja sen paidassa saattoi havaita ikään kuin kuivuneet hikiläiskät kainaloissa, ja klyyvariin tulvahti siitä ikään kuin korvarähmän haju, kun se tuli lähelle.