Körssittelystä

Uudistavat taas tupakkalakia, muistuttaa aamuinen Hesari. Minua ei sinänsä haittaa, että tupakoitsijat pysyvät tupakoimassa jossain muualla, sillä itse en tupakoi. Minua ei myöskään haittaa, että nuorten tupakointia yritetään vähentää, sillä mitä harvempi nuori alkaa turmella terveyttään tupakalla, sen parempi. Silti lainsäätäjien ajatukset oudoksuttavat minua.

Suomesta ei tule savutonta maata, tavoitelkoon tupakkalaki ihan mitä tahansa. En nyt äkkiseltään keksi koko maailmanhistoriasta yhtään pahetta, joka olisi suosiota vallattuaan onnistuttu hävittämään kokonaan. Realismi tekisi lainsäätäjillekin hyvää. Olen niitä, jotka uskovat, että kieltäminen lisää houkuttelevuutta ja/tai vie ilmiön maan alle. Jotkut asiat on tarpeen kieltää, mutta se ei saisi johtaa siihen, että päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä, vaikka ongelmia onkin maton alla vaikka muille jakaa.

Opettajat ovat myös joukolla soitelleet sosiaali- ja terveysministeriöön ja kyselleet, pitääkö heidän uuden tupakkalain myötä ottaa haltuunsa oppilaiden laittomasti hallussa pitämät tupakat. No, keskimäärin oppilaat eivät taida levitellä sätkäaskejaan ympäriinsä, vaan näpeissä on kerrallaan vain se yksi savuke, joka palaa. Lisäksi aika monet opettajat ovat uskoakseni jo tähän asti jemmanneet itselleen tupakat, joita oppilaat eivät osaa pitää piilossa. Nyt heille onkin sitten muistutettu, ettei näin saa tehdä. No, se antaa toisaalta opettajille vapauden olla ottamatta pulttia siitä, onko oppilaalla tupakkaa vai ei. Eipähän tarvitse vääntää kenenkään kanssa, että annatko ne tupakat vai et. Toisaalta on naurettavaa, että on lakeja, joiden noudattamisesta tai noudattamatta jättämisestä ei loppujen lopuksi välitetä kakkakasan vertaa.

Loppukevennys - Isännöitsijä oli muistanut meitä lappusella, jossa huomauteltiin taloyhtiömme epäkohdista. Tupakointikin oli mukana. Meitä valistettiin seuraavasti: ”Tupakantumppeja ei saa heittää ikkunoista ulos piha-alueelle. Tupakkamiehiä varten on porraspäihin varattu harjat, joilla voi kerä [sic!] ikkunoista pudonneet tupakat.” Kutsukaa tasa-arvovaltuutettu! Peräänkuuluttakaa myös tupakkanaisten vastuuta!

Lelutarina ja muumit

Viime aikoina elokuvavalintani ovat olleet lapsellisia. Eipä siinä mitään, sehän sopii luonteeseeni.

Toy Story 3 -elokuvaa oli kehuttu siinä määrin, että piti katsastaa, millainen se on. Elokuva osoittautui varsin viihdyttäväksi.

Andy-poika, joka omistaa cowboy-nukke Woodyn sekä Buzz Lightyear -sankarilelun ja näiden kahden ystävät, on vaikean päätöksen edessä: mitä tehdä leluille, kun matka vie collegeen? Andy päättää ottaa Woodyn mukaansa opiskelukaupunkiin ja viedä muut lelut ullakolle. Sattumusten vuoksi lelut päätyvät kuitenkin päiväkotiin. Se on ensiksi paratiisilta näyttävä paikka, joka todellisuudessa onkin helvetti. Päiväkodin vanhat lelut käyttäytyvät kieroutuneesti, koska niitä johtaa kovia kokenut pinkki nalle.



Toy Story 3:n voisi luokitella jopa kauhuelokuvaksi. Itse ainakin pelkäsin yhtä paljon kuin keskivertotehokkaassa kauhufilmissä – mikä tietysti oli vain plussaa. Tuntuu kuitenkin melkoiselta, että elokuvaa pääsee aikuisen seurassa katsomaan, jos on täyttänyt viisi vuotta. Mielestäni leffa on senikäiselle aivan liian pelottava. Pahisnallen apuri Iso vauva kääntää mm. päätään aivan kuin Regan-tyttö Manaajassa. Nuken rikkinäinen toinen silmä tehostaa kauhuvaikutelmaa.

Mutta on elokuvassa myös hauskoja elementtejä ja hahmoja. Barbie ja Ken ovat mukavasti vanhentunutta vuosikertaa, niin kuin kierrätyslelujen kuuluukin. Hellyttävä yksityiskohta on se, että Barbie on asuaan myöten juuri sellainen kuin minulla oli pienenä (ja on vieläkin pahvilaatikossa tallessa).

Pidin myös kovasti elokuvan loppuratkaisulle tärkeän Bonnie-tytön leluista. Varsinkin yksisarvinen on todella söötti.



Kurkkua kuristavan jännityksen jälkeen piti nähdä jotain leppoisampaa. Niinpä menin katsomaan Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuvan. Tarina on kaikille muumikirjoja lukemattomillekin tuttu piirroselokuvasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Taas mennään vuorten huipulle tähtitornille selvittämään, onko aihetta pelätä pyrstötähteä vai ei. Kaikki jännittävät käänteet ovat mukana lihansyöjäkasvista ja mustekalasta lähtien.

Elokuva rullaa hyvin, kunhan se pääsee vauhtiin. Muumit ovat sympaattisia, kuten kirjoissakin, ja jopa pientä anarkiaa on havaittavissa – turhat tavarat paistinpannusta lähtien esimerkiksi heitetään riemuisalla mielellä vuorelta alas.

Kertomus pyrstötähdestä ei kuitenkaan ole mielestäni muumikirjojen parhaita kertomuksia, vaikka se ehkä lapsilukijoihin vetoaakin toimintavoittoisuutensa takia. Itselleni ainakin nykyisin kolahtavat paremmin mietiskelevämmät muumiteokset, kuten Muumipappa ja meri. Niin, ja Muumipapan urotyöt, jotka kyllä ovat täynnänsä toimintaa. Mutta kyllähän tuo pyrstötähtitarinakin mielenkiintoinen on – ja viihdyttää sekä kirjana että tänä uutena elokuvana (ja vanhana). Jollain lailla huopamuumit ovat kuitenkin lähempänä ”oikeita” muumeja kuin nuo 1990-luvulla piirretyt.

Juhlikaamme Agatha Christietä

Tänään on aiheellista muistella Agatha Christietä, sillä hänen syntymästään tulee kuluneeksi 120 vuotta. Itselleni Christie oli teini-iän merkittävin kirjailija, joten kyllä hän yhden blogipostauksen ansaitsee.



Ensimmäinen lukemani Christien teos oli sama, mikä varmaan monilla muillakin: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Luokkakaverini esitteli sen joskus ala-asteella, ja se kuulosti niin jännittävältä, että se oli haettava kirjastosta, eikä teos todellakaan aiheuttanut pettymystä. Kaikki kirjan lukeneet muistavat, että sen kaksi viimeistä sanaa ovat murhaajan etu- ja sukunimi. Minä luulin tämän vuoksi jonkin aikaa, että jokainen dekkari päättyy juuri murhaajan nimeen, ja siksipä viimeiselle sivulle ei kannattaisi kurkistella.

Suosikkini Christien salapoliiseista oli nuoruudessani Hercule Poirot. Hän oli ehkä vauhdikkaampi kuin neiti Marple. Muistelen, että saatoin jättää kirjan kirjaston hyllyyn, jos sen takakannessa mainittiin salapoliisin olevan neiti Marple. Nyt ymmärrän Marplen viehättävyyden paremmin. Naisessa on sympaattisuutta, terävyyttä ja tarvittaessa piikikkyyttäkin.

Agatha Christien kirjoja voi taas ostaa uudennäköisinä painoksina sekä pokkareina että ilmeisesti myös kovakantisina. Myös äänikirjoja löytyy. Ja kirjastoistakin Christietä tietysti saa edelleen. Siis, muistellaan Christietä lukemalla häntä. Jos olette tietäjiä, ja vaikkette olisikaan, osallistukaa myös Christie-aiheiseen tietokilpailuun täällä.

Suositellaan lämpimästi: Nurse Jackie

Edie Falco sattuu aina pääsemään rooleihin, joissa ympäristöön liittyy jollain lailla uskonto. Ensin hän oli Sopranosin katolisen mafiaperheen äiti, nyt hän on All Saints Hospitalin sairaanhoitaja, jota katsastavat sairaalan käytäviltä Jeesuksen ja Neitsyt Marian patsaat - syyttäen.



Nelonen alkaa esittää Nurse Jackieta maanantaina heti Good Wifen jälkeen, ja jokaikinen lehti on itse asiassa mainostanut jo ohjelmaa. Mutta pakko minunkin on mainostaa. Katsoin sarjan ensimmäisen tuotantokauden juuri loppuun dvd:ltä, ja on pakko sanoa, ettei Nurse Jackieta kannata jättää väliin – ei ainakaan niiden, jotka pitävät sarjoista, joissa on sekä huumoria että vakavaa ajateltavaa, hillittömiä sivuhahmoja ja sekä pää- että sivuhahmoja, jotka ovat sotkemassa elämäänsä viimeisen päälle joko tietoisesti tai tietämättään. Nurse Jackie saa sinut pitämään raivostuttavista hahmoista, niin hyvin tehtyjä sarjan ärsyttävät henkilöt ovat.

Edie Falco on ihana sairaanhoitajana, ”jonka moraali on pahasti vinksallaan” ja jolla ”on erittäin hyviä ominaisuuksia ja erittäin tuomittavia tapoja”, kuten Manu Haapalainen kirjoittaa Annassa (36/2010). Joissain asioissa hän on todella ihailtava, mutta toisaalta hän kaivaa verta nenästään niin voimallisesti, että tilanne ei paljon muuta voi kuin räjähtää jossain vaiheessa. Jackie vetää lääkkeitä nenäänsä, paneskelee työkaverinsa kanssa miehestään ja kahdesta lapsestaan huolimatta ja lisäksi suutelee vielä kolmatta henkilöä, jota pitää vastenmielisenä. Parhaat puolensa hän näyttää puolestaan äitinä.



Sivuhahmot ovat ainakin alkuunsa stereotyyppisempiä kuin Jackie, mutta jo ensimmäinen tuotantokausi alkaa avata heistäkin monenlaisia puolia. Mielestäni herkullisimpia sivuhahmoja sarjassa ovat Tohtori Eleanor O’Hara (Eve Best), sairaanhoitajaharjoittelija Zoey Barkow (Merritt Wever) ja osastonjohtaja Gloria Akalitus (Anna Deavere Smith).

Tohtori Eleanor O’Hara on Jackien paras ystävä. Ystävyydessään he unohtavat sairaalan hierarkian. Toisaalta he ovat kuin yö ja päivä. O’Haralla ei ole miestä ja lapsia mutta rahaa riittää. Hän shoppailee vaatteita suruunsa ja on aina viimeisen päälle tyylikäs. Ihmisten kanssa hän ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin shoppaamisessa.



Sairaanhoitajaksi opiskeleva Zoey tulee Jackien ohjaukseen. Ensin hän on raivostuttavan innostunut ja pitää Jackieta pyhimyksenä. Sitten hän alkaa oppia jämäkkyyttä – ja taitaa edelleen pitää Jackieta pyhimyksenä. Zoey on ihanan ärsyttävä sählääjä – ja kuitenkin hellyttävä.



Gloria Akalitus on koko sairaalan vihaama osastopäällikkö, jonka ilmestyminen tylyine ilmeineen tietää aina huumorikohtausta. All Saints Hospital on niitä työpaikkoja, joissa puhalletaan yhteen hiileen ehkä juuri siksi, että kaikki ovat esimiestä vastaan. Akalituksen hahmo on riemastuttava – mahdollisesti siksi, että tiukkana pysyttelevät henkilöt joutuvat aina väistämättä koomisiin tilanteisiin ja heille nauraminen maistuu kaikille.



Ai, olin kokonaan unohtaa erään parhaista hahmoista. Jackien nuorempi tytär Fiona (Daisy Tahan) on aivan lumoavan piikikäs pikkutyttö. Daisy on seuraavassa ensi-iltajuhlintakuvassa alimpana.

Yhden- ja toisenlaiset vanhemmat

Kyllä lapsia voi sitten kasvattaa monella tavalla. Itseni ei tietenkään pitäisi aiheeseen kovin paljon puuttua, lapseton kun olen, mutta pakkohan sitä on, kun ympärillä tapahtuu kaikenlaista.

Viime viikonloppuna olin vierailemassa pääkaupunkiseudulla ja näin, kun äiti vaihtoi kahden lapsensa kanssa lähijunasta toiseen. Toinen lapsi oli ehkä viisi-kuusivuotias, toinen vuoden pari vanhempi, selvästi jo koululainen. Junan vaihto vaati alikulkutunnelista kulkemista. Vanhempi lapsista kulki portaita oikein nätisti, kun äiti alkoi rähjätä hänelle, että hänen pitää ottaa kaiteesta kiinni. Olin hämmästynyt, koska minusta tyttö oli sen verran iso, että selviäisi portaista ihan mainiosti ilman kaiteen tukea.

Seuraavaksi äiti alkoi rähjätä jotain tyttärensä kännykästä. Lopulta äiti ja lapset pääsivät laiturille, ja silloin juna olikin jo paikalla. Äiti huusi lapsilleen suoraa huutoa, että on kiirehdittävä. Junaan mennessään hän vielä karjui: ”Ja nyt tulette saatana tai saatte selkäänne!”

Tänään pistäydyin sitten kirjastossa. Siellä oli pari iloistakin iloisempaa kolme-neljävuotiasta tyttöä. He olivat niin iloisia, että huusivat kovaan ääneen kaiken, mitä mieleen tuli. No, mukana olleelle aikuiselle ei sen sijaan paljon mieleen tullut. Ei ainakaan kertoa, että kirjasto on paikka, jossa ei voi huutaa vaan jossa kaikki ovat hiljaa, jotta siellä voi esimerkiksi lukea rauhassa. Ei lapsilta voi vaatia täydellistä hiljaisuutta, mutta hiljaa puhumista voi opetella mielestäni jo tuon ikäisenä. Jos ei voi, kirjasto voi mielestäni odottaa, kunnes lapsilla on hieman enemmän ikää.

Ei lasten kasvattaminen ole mikään helppo homma. Siinä joutuu etsimään tasapainon, miten on tarpeeksi jämäkkä muttei liian tiukka, miten osaa lukea tilanteet oikein, miten ei siirrä omaa pahaa oloaan lapsiin. Silti minua hämmästyttää, kuinka jotkut ovat niin pihalla. Pakko se kai on uskoa, että todella on vanhempia, jotka eivät halua kieltää lapsiltaan mitään – paha mieli kun on niin ikävä juttu. Ja vanhempia, jotka eivät muista, ettei lasta pitäisi edes uhkailla fyysisellä väkivallalla.

Okei, sanokaa, että lapseton tässä neuvoo asiassa, josta ei voi tietää mitään. Sanokaa vaan. Silti olen sitä mieltä, että monet ovat ymmärtäneet vanhemmuutensa ja vastuunsa väärin.

Juntteja on joskus vähän vaikea jaksaa

Viime aikoina en ole voinut välttyä junttiuden miettimiseltä. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan sellainen käsitys, että junttiuden aste riippuu siitä, missä ihminen asuu. Joissakin paikoissa ihmiset yksinkertaisesti ovat juntteja. Joissakin – siis pienissä – paikoissa.

Tällainen ajattelu ei ole muuta kuin ihmisten laittamista arvojärjestykseen sen mukaan, missä nämä asuvat. On hupaisaa – ja raivostuttavaa – huomata, kuinka joillekin vain ns. suuri maailma on jotain. Jollekulle se suuri maailma on keskikokoinen suomalainen kaupunki, jollekulle suuri maailma löytyy vasta jostain suurkaupungista.

BB:stä jo tippunut Maria ehti esittää uskomattomia mielipiteitä mm. BB-talon asuinkumppaneistaan. Hänestä he olivat nobodeja. Mariasta hienoa on Las Vegasissa. Yrittäkääpä keksiä muovisempaa ja epäaidompaa paikkaa. Jos Suomi on junttila ja täältä aikoo sen vuoksi pois, eikö olisi parempi suunnistaa johonkin kulttuurin kehtoon? No, ikävä kyllä Maria ei taida ymmärtää vaikkapa Firenzen arvoa.

Oli varsin hauska verrata pikkujulkkis Mariaa johonkuhun, joka ihan oikeasti on maailmankansalainen. Viime sunnuntain Hesarissa oli Karita Mattilan kirjoitus, jossa hän kertoi itselleen tärkeistä asioista. Hän arvostaa suuresti pientä paikkakuntaa, josta on lähtenyt, koska sai mielestään sieltä hyvät eväät maailmalla pärjäämiseen. Hänellä oli ollut opettaja, joka oli innostanut häntä – tuskin mikään sivistymätön juntti, voisin päätellä. Mattila oli todellakin maailmaa kiertäessään oivaltanut sen, ettemme voi etukäteen päätellä ihmisistä mitään, että meidän pitää tutustua heihin.

Minulla on myös sukulaisia, jotka ovat matkanneet todella paljon ympäri maailmaa. Heissä on se ihana piirre, että he löytävät vierailemistaan paikoista aina jotain mielenkiintoista ja arvostamisen arvoista aivan riippumatta siitä, onko kyseessä miljoonakaupunki vai muutaman kymmenen ihmisen kylä.

Niin, todellista juntteutta ovat minusta tiukassa istuvat ennakkoluulot ja itsensä asettaminen toisten yläpuolelle. Ikävä kyllä ne, jotka luulevat olevansa vähiten juntteja, usein ovat sitä eniten.