Ei pukeuduta kohta ollenkaan

Kyllä joillekin ihmisille on tärkeää, että he saavat täydellisellä oikeudenmukaisuuden ymmärryksellään ja tyylitajullaan puuttua toisten pukeutumiseen. Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa keskusteltiin siitä, millaisia vaatteita lihavat saavat käyttää. Oli niin kamalaa, kun ihmiset käyttävät löysiä vaatteita, eikä ulkopuolinen silloin pysty erottamaan, kenellä on pulla uunissa ja kenellä ei. Joskus olen kyllä kuullut valitettavan siitäkin, että lihavat käyttävät liian piukkoja vaatteita – ne läskit kun pitäisi pitää toisten näkymättömissä. Mikä ihme se nyt sitten kaikille kelpaisi?

Jaakko Heinimäki kirjoittaa Kotilieden (16/2010) kolumnissaan ”Peitto ja paljastus” myös pukeutumisesta ja siitä, kuinka sitä määritetään ulkopuolelta. ”On kulttuureita, joissa naisen kuuluu peittää vartalonsa. Ja on kulttuureita, niin kuin tämä meidän, jossa naisen on pakko paljastaa”, Heinimäki kirjoittaa. Hän ottaa esille burkhan ja rinnastaa sen käyttöpakon siihen, ettemme me suomalaisnaisetkaan saa valita pukeutumistyyliämme vapaasti.

Heinimäki tuo mielestäni hyvin esille sen, että tottahan toki kulttuuri ohjaa meidänkin pukeutumistamme – vaikkei mielestäni oikein voi sanoa, että burkhan käyttäjällä ja suomalaiselle naiselle olisi tasan yhtä paljon valinnanvaraa. Siinä olen Heinimäen kanssa samaa mieltä, ettei ole mitään järkeä kieltää burkhia niin kuin Ranskassa ja Belgiassa on tehty. Vaikka saattaakin epäilyttää, onko burkha naisen oma valinta, on tosiaankin turha yrittää muuttaa naisten asemaa kieltämällä heiltä ainut vaatekappale, jossa he saavat tulla ihmisten ilmoille.

Paljastavasta pukeutumisesta kirjoittaessaan Heinimäki ihmettelee näkemiään konfirmaatiota juhlivia niukasti pukeutuneita nuoria ja muistuttaa, että ”Ennen meilläkin pidettiin epäsopivana astua kirkkoon peittämättömin olkapäin.” Itse en järkyty esimerkiksi hääpuvuista, joissa olkapäät ovat paljaat, mutta mielestäni napapaidat eivät kuulu kirkkoon, eikä missään muuallakaan ole kovin tyylikästä esitellä persevakoaan – ei edes siten, että se vilahtaa kumartuessa. Arvostankin italialaisten tapaa pukeutua peittävästi kirkossa. Minulle kirkot ovat jollain tapaa pyhiä paikkoja, vaikka käsitykseni uskonnosta onkin kovin ristiriitainen. Mutta siis – tilannekin määrää pukeutumista.

Trendissäkin (09/2010) käsitellään jollain lailla rajoittavaa pukeutumista – jos sen haluaa niin nähdä. Anni Nissi on haastatellut ”Menneisyyden ote” -jutussaan mm. nuorta romaninaista Diana Baltzaria hänen pukeutumisvalinnastaan. Baltzar on käyttänyt 6 kiloa painavaa romanihamettaan 17-vuotiaasta eli noin vuoden verran. Hän kokee puvun tärkeäksi ja kertoo odottaneensa sen saamista lapsesta saakka. Hänen mukaansa romaniasun käyttöönoton voi valita, mutta mieltään ei voi jälkikäteen muuttaa. Itsestäni tuntuisi ahdistavalta, että pukeutumistyyli pitäisi valita noin nuorena koko loppuelämäksi. Toisaalta minä en ole kasvanut kulttuuriin, jossa – ymmärtääkseni mm. – aikuisuuden merkkinä käytetään tietynlaista vaatetta. Voi myös kuvitella, kuinka hienoa on pukea ylleen romaniasu, koska silloin koittaa niin kauan odotettu hetki.

Mitä tämä haahuileva kirjoitukseni sitten yrittää sanoa? Itseäni ärsyttää, jos ihmisen pukeutumisvalintoja rajoitetaan. Tämä koskee siis sitä, että joku toinen ihminen, jolle tuo pukeutuminen ei sinänsä mitenkään kuulu, alkaa rajoittaa sitä. Jokaisella yksilöllä pitäisi olla vapaus valita oma asunsa. Jos itsestä tuntuu, että se on oman kulttuurin perinteinen tapa pukeutua, sitten pitää valita se. Jos ei tunnu, pitää saada valita jotain muuta. Toisen sukupuolen ei pitäisi myöskään määrittää toisen sukupuolen pukeutumista.

Tyylitaju ei ole pahasta. Silti minusta on aika surkeaa, että varsinkin lihavien ihmisten pukeutumiseen puututaan. Pitäkää nyt hyvät ihmiset huoli omista asioistanne! Tai jos puututte toisten asioihin, valitkaa edes jotain, mikä oikeasti on merkityksellistä.