Anne Frankin päiväkirja

Aika moni tyttö lukee nuoruudessaan Anne Frankin päiväkirjan, ja minullekin tuo teos on tuttu jo aika pitkän ajan takaa. Itse otin sen nyt esiin Amsterdamin-matkan vuoksi, sillä yksi varma vierailukohde Hollannissa oli talo, jossa Anne Frank piileskeli toisen maailmansodan aikana ja jossa päiväkirjan tekstit ovat suurimmalta osalta syntyneet. Tällä kertaa tuli luettua päiväkirjasta laajennettu versio, ja vaikutelma siitä muodostui aika erilaiseksi kuin se mielikuva, joka minulla oli teoksesta ennestään.

Ensiksi täytyy sanoa, että Anne oli todella lahjakas kirjoittaja. Hänen havaintonsa ihmisten käyttäytymisestä ovat uskomattoman tarkkoja. Hänestä löytyy käsittämätöntä elämäniloa raskaissa olosuhteissa, jotka eivät mitenkään ole voineet olla paljoakaan muuta kuin pelottavat ja masentavat.

Anne Frankin päiväkirja on harvinaisen syvällinen kuvaus nuoren tytön kasvamisesta. Se kertoo paljon sellaistakin, mikä tapahtuu kaikille, ei vain poikkeusolosuhteissa nuoruutensa eläville. Siksi se koskettaa lukijaa muustakin syystä kuin Annen surullisen kohtalon vuoksi. Annen kirjoitusten viehättävyys on yhdistelmä syvällisyyttä ja teini-ikäisen tytön ehdottomia tunteita, jotka jokainen voi muistaa omasta nuoruudestaan.



Anne oli isän tyttö, ja tästä päiväkirjan versiosta saamme lukea myös paljon ongelmista äidin ja Annen välillä. Annen isä Otto Frankhan editoi ilmeisesti aika paljon juuri tätä osaa pois Annen päiväkirjan ensimmäisestä julkaistusta versiosta. Minusta teini-ikäisen tytön erimielisyydet äidin kanssa eivät ole mikään häpeällinen asia. Itse asiassa tuntuu siltä, että Annellakin on ollut aika tavanomaisia kasvukipuja, ja koska isä oli hänelle läheisempi, oli ymmärrettävää, että äiti alkoi tuntua vielä kaukaisemmalta, kun piti yrittää kasvaa aikuiseksi.

Anne kertoo avoimesti myös siitä, kuinka seksuaaliajatukset mietityttivät häntä. Tämä avoimuus yllätti itseni siinä mielessä, etteivät asiat tosiaan ole muuttuneet 1940-luvusta. Silloinkin nuoret olivat näköjään avoimia ja kuvittelivat, että heidän vanhempansa arkailevat seksiasioita.

Ehkä parhaiten minulle jäi päiväkirjasta kuitenkin mieleen seuraava kohta:

Silloin [iltaisin vuoteessa maatessa] en ajattele kaikkea kurjuutta vaan kauneutta, jota on yhä vielä jäljellä. Tässä piilee suureksi osaksi äidin ja minun välinen ero. Hänen neuvonsa raskasmielisyyden voittamiseksi kuuluu: ”Ajattele kaikkea maailmassa vallitsevaa kurjuutta ja ole iloinen, ettei sinun tarvitse kokea sitä.” Minun neuvoni on: ”Mene ulos ja yritä löytää onni itsestäsi. Ajattele kaikkea kaunista, mitä sinussa on ja ympärilläsi kasvaa, ja ole onnellinen.”

Kunpa mekin, joilla ei ole oikeasti mitään pelättävää, osaisimme ajatella noin.

Ei pukeuduta kohta ollenkaan

Kyllä joillekin ihmisille on tärkeää, että he saavat täydellisellä oikeudenmukaisuuden ymmärryksellään ja tyylitajullaan puuttua toisten pukeutumiseen. Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa keskusteltiin siitä, millaisia vaatteita lihavat saavat käyttää. Oli niin kamalaa, kun ihmiset käyttävät löysiä vaatteita, eikä ulkopuolinen silloin pysty erottamaan, kenellä on pulla uunissa ja kenellä ei. Joskus olen kyllä kuullut valitettavan siitäkin, että lihavat käyttävät liian piukkoja vaatteita – ne läskit kun pitäisi pitää toisten näkymättömissä. Mikä ihme se nyt sitten kaikille kelpaisi?

Jaakko Heinimäki kirjoittaa Kotilieden (16/2010) kolumnissaan ”Peitto ja paljastus” myös pukeutumisesta ja siitä, kuinka sitä määritetään ulkopuolelta. ”On kulttuureita, joissa naisen kuuluu peittää vartalonsa. Ja on kulttuureita, niin kuin tämä meidän, jossa naisen on pakko paljastaa”, Heinimäki kirjoittaa. Hän ottaa esille burkhan ja rinnastaa sen käyttöpakon siihen, ettemme me suomalaisnaisetkaan saa valita pukeutumistyyliämme vapaasti.

Heinimäki tuo mielestäni hyvin esille sen, että tottahan toki kulttuuri ohjaa meidänkin pukeutumistamme – vaikkei mielestäni oikein voi sanoa, että burkhan käyttäjällä ja suomalaiselle naiselle olisi tasan yhtä paljon valinnanvaraa. Siinä olen Heinimäen kanssa samaa mieltä, ettei ole mitään järkeä kieltää burkhia niin kuin Ranskassa ja Belgiassa on tehty. Vaikka saattaakin epäilyttää, onko burkha naisen oma valinta, on tosiaankin turha yrittää muuttaa naisten asemaa kieltämällä heiltä ainut vaatekappale, jossa he saavat tulla ihmisten ilmoille.

Paljastavasta pukeutumisesta kirjoittaessaan Heinimäki ihmettelee näkemiään konfirmaatiota juhlivia niukasti pukeutuneita nuoria ja muistuttaa, että ”Ennen meilläkin pidettiin epäsopivana astua kirkkoon peittämättömin olkapäin.” Itse en järkyty esimerkiksi hääpuvuista, joissa olkapäät ovat paljaat, mutta mielestäni napapaidat eivät kuulu kirkkoon, eikä missään muuallakaan ole kovin tyylikästä esitellä persevakoaan – ei edes siten, että se vilahtaa kumartuessa. Arvostankin italialaisten tapaa pukeutua peittävästi kirkossa. Minulle kirkot ovat jollain tapaa pyhiä paikkoja, vaikka käsitykseni uskonnosta onkin kovin ristiriitainen. Mutta siis – tilannekin määrää pukeutumista.

Trendissäkin (09/2010) käsitellään jollain lailla rajoittavaa pukeutumista – jos sen haluaa niin nähdä. Anni Nissi on haastatellut ”Menneisyyden ote” -jutussaan mm. nuorta romaninaista Diana Baltzaria hänen pukeutumisvalinnastaan. Baltzar on käyttänyt 6 kiloa painavaa romanihamettaan 17-vuotiaasta eli noin vuoden verran. Hän kokee puvun tärkeäksi ja kertoo odottaneensa sen saamista lapsesta saakka. Hänen mukaansa romaniasun käyttöönoton voi valita, mutta mieltään ei voi jälkikäteen muuttaa. Itsestäni tuntuisi ahdistavalta, että pukeutumistyyli pitäisi valita noin nuorena koko loppuelämäksi. Toisaalta minä en ole kasvanut kulttuuriin, jossa – ymmärtääkseni mm. – aikuisuuden merkkinä käytetään tietynlaista vaatetta. Voi myös kuvitella, kuinka hienoa on pukea ylleen romaniasu, koska silloin koittaa niin kauan odotettu hetki.

Mitä tämä haahuileva kirjoitukseni sitten yrittää sanoa? Itseäni ärsyttää, jos ihmisen pukeutumisvalintoja rajoitetaan. Tämä koskee siis sitä, että joku toinen ihminen, jolle tuo pukeutuminen ei sinänsä mitenkään kuulu, alkaa rajoittaa sitä. Jokaisella yksilöllä pitäisi olla vapaus valita oma asunsa. Jos itsestä tuntuu, että se on oman kulttuurin perinteinen tapa pukeutua, sitten pitää valita se. Jos ei tunnu, pitää saada valita jotain muuta. Toisen sukupuolen ei pitäisi myöskään määrittää toisen sukupuolen pukeutumista.

Tyylitaju ei ole pahasta. Silti minusta on aika surkeaa, että varsinkin lihavien ihmisten pukeutumiseen puututaan. Pitäkää nyt hyvät ihmiset huoli omista asioistanne! Tai jos puututte toisten asioihin, valitkaa edes jotain, mikä oikeasti on merkityksellistä.

Kumpi tekee pelottavamman aaveen, isä vai poika?

Eihän sitä nyt pahana voi pitää, jos joku seuraa isänsä jälkiä sellaisessa, missä isä on onnistunut. Joe Hill – Stephen Kingin poika – on yksi näistä yrittäjistä, ja idealtaan hänen romaaninsa Sydämen muotoinen rasia kuulostaakin kovin kiintoisalta. Tuossa rasiassa asuu nimittäin oikea aave.

Sydämen muotoinen rasia lähtee lupaavasti liikkeelle. Päähenkilö Jude Coyne pitää niin paljon kaikenlaisista huuhaa-esineistä, että joku lähestyy häntä ja vinkkaa, että tällä kertaa olisi myytävänä aave. Coyne ostaa aaveen, mutta pian – itse asiassa tarinan kannalta yllättävän pian – selviää, että tuo haudantakainen mies on tyrkytetty Coynelle nimenomaan kostotarkoituksessa. Se sattuu olemaan hänen entisen – itsemurhan tehneen – tyttöystävänsä isäpuolen haamu. Ja tyttöystävän epätoivoinen ratkaisu on tietenkin sälytetty Coynen niskoille.

Jude Coyne on periaatteessa kiinnostava hahmo: raskasta metallia soittanut keski-ikäinen mies, joka on ollut iso julkkis, muttei välittäisi julkisuudesta enää, mies, jolla on ollut nuoria naisia ei jokaiselle sormelle vaan ehkä paremminkin ihokarvalle. Coyne antaa tyttöystävilleen uudet nimet: jokainen saa olla se osavaltio, josta on kotoisin. Tähän tarinaan kietoutuvat tuo entinen tyttöystävä, Florida, sekä nykyinen, Georgia.

Kirjan alku hämmentää, koska tuntuu, että Hill laittaa tarinansa liian kovaa liikkeelle. Pian lukijaa alkaakin kyllästyttää se, että tuo pahishaamu ilmestyy aika ajoin ja on olevinaan pelottava, eikä oikeastaan mitään muuta tapahdu. Jännityksen tiivistäminen pikku hiljaa olisi toiminut paremmin, sillä eihän se isoin vaihde oikeasti ole koskaan jännittävin tai edes kammottavin (paitsi erään isäpapan Carrie-esikoisessa).

Onneksi kirja petraa tylsän osuuden jälkeen mutta jollain lailla tylsistyy taas loppupuolellaan. Ja kuten arvata saattaa, eihän se aaveenlähettämiskuvio ihan niin yksinkertainen ollut, kuin kirjan alussa näytti. Valitettavasti teoksesta jää kuitenkin keskinkertainen loppumielikuva. Mutta tiedä häntä, Hillillä on mukava tapa kirjoittaa, ja ainakin osittain hänen henkilöhahmonsa ovat riittävän kiinnostavia, joten voisin lukea myös novellit, jotka häneltä on suomennettu. Vähintään toinen mahdollisuus pitää tälle kirjailijalle antaa, vaikkei hän vielä hallitsekaan isänsä tapaa lähteä liikkeelle pienestä ja päätyä karmeaakin karmeampaan. (Niin, ja eihän isiä ja poikia saisi alkaa liikaa vertailla toisiinsa.)

Höpöti höpöti

Sain synninpäästön naistenlehdeltä. Olen tavattoman kova höpöttämään itsekseni. Nyt MeNaiset (32/2010) kuuluttaa: ”Itsekseen puhuminen on tervettä touhua.” Ihanaa!

Pienessä tekstissä on monta mielenkiintoista ajatusta. Ensiksikin siinä väitetään, että yksikseen höpöttelevät ihmiset, jotka ovat auditiivisia, ”lukevat paljon ääneen, tykkäävät puhua puhelimessa sekä oppivat asiat parhaiten kuulemalla”.

Sopii jotenkin minuun. En ehkä lue paljoa ääneen, mutta keskittymiskykyni on sellainen, että romaania lukiessani alan lukea ääneen silloin kun jostain alkaa kuulua muita taustaääniä. Ehkäpä olen niin auditiivinen, etten voi olla vastaanottamatta kaikkia viestejä, jotka korvaan yrittävät, tiedä häntä.

En nykyään höpöttele puhelimessa kovin paljoa, mutta kaikkinensa olen huono lopettamaan puheluita. Niinpä ne sitten venyvät tai ainakin aiemmin tapasivat venyä. Nuoruudestani muistan kuulleeni äidiltäni huomautuksen siitä, että puhun liikaa puhelimessa ja laskut kasvavat. Opiskeluaikanani juttelin puhelimessa niitä näitä erään toisen – minulle aivan vieraan – opiskelijan kanssa, koska minun oli määrä saada häneltä materiaalia erästä harjoitustyötä varten. Siinä vierähti iäisyys.

Entäpä sitten oppiminen kuulemalla? En ole oikeastaan välttämättä ajatellut aiemmin olevani auditiivinen oppija, koska olen kuitenkin kirjaihminen ja pidän lukemisesta. Toisaalta kun nyt ajattelen asiaa, luulen, että aikanaan opettajat eivät ainakaan minulle puhuneet turhaan – kyllä minulle jäi tunneilla kuulemastani paljon mieleen.

MeNaisten teksti muistuttaa myös siitä, että sillä on aika paljon väliä, mitä itselleen puhuu. Lannistavat puheet lannistavat, tsemppaavat puheet tsemppaavat. No, tässä olisi varmasti tälläkin itsekseen höpöttäjällä oppimista.

Eurooppalainen kulttuurishokki

Pitänee vähitellen palata päiväjärjestykseen ja alkaa valittaa maailman virheistä – ja iloita oikeudenmukaisuuksista – mutta ensin on vielä muisteltava kesäloman toista matkaa. Olin nimittäin miehen kanssa hilpeässä Amsterdamissa.

Kaupunki oli täynnänsä kauniita rakennuksia, mukavia ihmisiä, herkullista ruokaa ja ihastuttavaa taidetta – sekä mummomallin mustia polkupyöriä. Esimerkiksi Van Gogh -museo on tällaiselle voimakkaista väreistä pitävälle taiteen ystävälle melkoisen hieno kokemus. Pelkkien auringonkukkienkin vuoksi sinne kannattaa mennä, mutta museossa on paljon muitakin vaikuttavia teoksia.



Rijksmuseumiin voi mennä, jos kaipaa lisää taidetta. Siellä tuleekin sitten vastaan shokki. Ensin voi seisoa ihastellen Rembrandtin Yövartion edessä, vaihtaa vähän paikkaa, katsoa teosta joka kulmasta…



… sitten huomaa, että samassa huoneessa on pieni kopio maalauksesta, ja siitä paljastuu, että mestariteoksesta on sahattu joka puolelta kaistale pois. Sattui teos aikanaan olemaan liian iso, kun sitä uudelle seinälle siirrettiin. Hullut! Hakatkaa vaikka ennemmin seinä nurin, että saatte taulun paikoilleen, kuin käpälöikää maalausta.

Tämä taideshokki pääsi yllättämään. Muihin kulttuurin erikoisuuksiin osasin varautua, koska jo Lonely Planet Amsterdamin lukeminen teki selväksi, että kaupunki todellakin on tunnettu synneistään. Opas esitteli kirkkojen ja taidemuseoiden joukossa yhtä lailla pornoluolia, joissa saattoi katsella seksiä livenä.

Punaisten lyhtyjen alueella olikin tietenkin seksikauppoja vieri vieressä, mutta enemmän hämmensivät prostituoidut, jotka seisoivat tai istuivat ikkunoissaan kuka minkäkin verran aktiivisen näköisenä – jotkut vain odottivat, jotkut viittoivat selvästi ihmisille kauppojen toivossa. Kapeilla kaduilla kävelimme alta metrin päästä noista ikkunoista. Jollain tavalla kuitenkin meininki oli selkeämpää kuin prostituoitujen päivystäminen kadun kulmassa. Ja bikineissä - kuten nämä ikkunaprostituoidut usein näyttivät olevan - nainen näyttää jossain mielessä mielestäni vähemmän irstaalta kuin miniminihameessa. Yllättävää oli tavallaan se, etteivät prostituoidut siis näyttäneet prostituoiduilta.



No, enemmän minua häiritsivät ja kulttuurishokkia aiheuttivat nämä:



Kuinka kannabista myyvän paikan nimi voi olla ”kahvikauppa”? Kuinka matkaoppaat voivat esitellä, mistä saa ostaa minkäkinlaatuista kannabista? Koska haluan pysyä niin kaukana huumeista kuin vain voin, coffeeshopit saivat tosiaan aikaan jonkin verran turhia paiseita (sillä eihän minun tarvitse niihin mennä, vaikka kuinka olisin Amsterdamissa). No, ainakin tiedän nyt, miltä kannabis haisee. Kun kävelee coffeeshopin ohi, haju tarttuu pahimmassa tapauksessa vaatteisiin, vaikket tosiaan ole edes nenääsi ovesta sisään laittanut. Ja Amsterdamissa tulee käveltyä coffeeshoppien ohi – niitä on nimittäin joka paikassa.

Muuten, näihin kannabiskahviloihin liittyy yksi huvittava piirre: niissä ei saa polttaa puhdasta tupakkaa – tupakkalaki kun sattuu Hollannissa olemaan hieman samantapainen kuin meillä Suomessa, ja se ajaa tupakan körssittäjät ulkoilmaan.

Mutta kaikkinensa Amsterdam on oikein viehättävä kaupunki, jossa voi nauttia olostaan varsin mainiosti, vaikkei olisikaan maksullisen seksin tai melkein laillisen kannabiksen perään. Ainakin tällaiselle taidepupulle ja juustohiirelle kaupunki on mitä mainioin matkakohde.